Käyttö
Tiivistelmä: Tässä artikkelisarjan finaaliosassa puidaan niitä tapoja, joilla polttopuita usein käytetään ja niistä nautitaan. Jotkut aspektit ovat pelkästään tai ainakin enemmin tarjolla niille, jotka ovat klapit ihan itse tehneet ja varastoon laittaneet. Melko perusteellisesti käydään myös läpi erilaiset tulisijat erityispiirteineen.
Polttopuuaskareiden edellinen vaihe, pinoaminen, oli omalla tavallaan jo maali. Koska siellä pinoissa ne klapit kun ovat ja puuvajan hyvässä suojassa, niin kaikki on puiden tekemisen kannalta valmista. Paitsi ehkä niiden kuivuminen – mutta tuo kuitenkin tapahtuu ihan itsekseen, sen kun antaa vaan ajan kulua.
Tämän artikkelisarjan nimen mukaisesti homma viedään kuitenkin aivan lopulliseen finaaliin saakka, eli polttopuiden käyttämiseen.
Valinta ja kantaminen
Jotenkin minusta tuntuu suorastaan vaikealta löytää tapoja kertoa niistä tuntemuksista, joita ainakin tällainen polttopuihin intohimolla suhtautuva hiippari kokee, käydessään puuvajasta erilaisia klapeja ja pilkkeitä pitkin vuodenkiertoa noutamassa. Jotain niin perin juurin hienoa sellaisissa varastoissa vaan on! Sekin lienee perua sellaisesta ”hamsterismista”, joka on entisinä aikoina ollut elämisen ehto täällä pohjolan mailla ja varmaankin siirtynyt yhäkin jonkunlaisena verenperintönä ainakin osalle ihmisistä.
Siellä monien siistien klapipinojen äärellä tulee silloin tällöin mieleen, että tuossapa sitä piisaa ihmiselle mukavasti lämpöä yhden taikka kahden vuoden tarpeisiin. Talon lämmittämiseen ja ruuanlaittoon vaikka piukeimmilla talvipakkasilla ja vaikkei sähköistäkään olisi tietoa. Saunomiseen ja askartelutilojenkin lämmittämiseen, jos niin haluaa. Kaikkein muhevimmat tuntemukset tulevat juuri talviaikoina, jolloin ihminen niin tavattoman helposti ja selkeästi tajuaa lämmön merkityksen omalle lajilleen.
Vanhimmasta päästä klapeja meillä aina käytetään. Ylivuotisia ovat sen vuoksi ja aina varmasti juuri niin kuivia, kuin kulloinenkin ilmankosteus ulkona sallii. Kuten aiemmin on jo pinoamisen yhteydessä tullut sanotuksi, meillä ei eri merkkisiä ja mallisia klapeja enää nykyään erotella ja laiteta omiin pinoihinsa tai paikkoihinsa. Näin, koska kaikki puulajit palavat aivan täydellisen hyvin kaikissa talon ja aputilojen tulipesissä. Eri kokoisia klapeja tulee useimmiten koriin laitettua, jotta sitä saa tulia myös niiden sytytys- ja kiihdytysvaiheissa kaikkein tehokkaimmin hoidettua.
Perinteiset pärekorit ovat meillä suosituimmat polttopuiden kantamisen ja sisällä säilytyksen välineet. Mutta etenkin talvipakkasilla, kun niitä puita sitten vähän reilummin käytellään, kuljetamme klapeja välillä myös suurissa rakennuspaljuissa.
Klapimuisti
Tämä on ehkä peräti Suomen kielen uudissana, en tiedä? Mutta ainakin minulla jopa tuollainenkin kummajainen on aivan todellista totta. Hyvin monesti itse tekemistäni klapipinoista emmeitä koriin tai paljuun laitellessani mieleeni tulee ajatuksia niiden alkuperästä. Tähän tyyliin:
Nämä ovat vielä niistä mäntyhaloista, jotka Sunelta vuona 2004 jo silloin ikivanhoina ostin. Tässäpä hienoja klapeja niistä koivuista, jotka tulevan saunamökkimme paikalta kaadettiin. Nuo oivat klapit ovat ilmiselvästi peräisin oman talon pihapiirissä aikanaan sijainneen sahan ”huonommista tuotoksista”. Tässä on varmasti pienten riukujen pätkiä, jotka vaimoni kanssa talteen laitettiin aivan ensimmäisenä keväänä vanhan maatalon ostamisen jälkeen. Ai jai, halkaistuja laudanpätkiä vanhan, puretun saharakennuksen seinistä!
Ehkä outoa, en tiedä? Minun muistini on kuitenkin tuommoinen. Enkä sitä hiukkaakaan anteeksi pyytele, koska kaikki tuo antaa minulle hienoja fiiliksiä – suorastaan iloa tähän elämään!
Sytyttäminen
Tästä aihepiiristä voisi kirjankin kirjoittaa – ja on niitä varmaan jo monia aikojen saatossa tehtykin. Mutta tässä nyt vain jokunen hassu asia, kerrottuna meikäläisen ikiomiin kokemuksiin perustuen. Vaikka tulien polttamisen parhaat tavat vaihtelevat jonkunkin verran monenlaisten erilaisten tulipesien välillä, kaikkien sytyttämistä hallitsevat kuitenkin aivan samanlaiset luonnonlait.
Tavoitteena on saada tulet syttymään yhdellä raapaisulla (tai peukalon painalluksella), saada ne syttymään ja palamaan ripeästi, sekä mahdollisimman puhtaasti koko tulistelun ajan. Kuivat puuthan saadaan syttymään ilman mitään lisukkeitakin, vain pelkkää tulitikkua käyttäen. Vuolemalla vain vähän tai vähän enemmän kiehisiä joidenkin klapien pintaan. Nopeammin ja helpommin tulet kuitenkin lähtevät vauhtiin jotain sopivia sytykkeitä käyttäen. Koivun tuohi on erinomaisen tuolla puolen ja pieniä pilkkeitä saa myös sutjakkaasti aikaan mistä tahansa polttopuista.
Nimenomaan puhtaan palamisen kannalta on Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana lähtenyt suositusten kautta leviämään nk. päältä sytyttämisen tapa. Joka toimii niin, että ensin rakennetaan polttopuista pesällinen (tai nuotio), sen päälle laitetaan pilkkeitä tai muita sytykkeitä, jotka tuikataan tuleen. Niin tuli leviää siitä pikkuhilaa alaspäin, ”höyrystämättä” suuria savu- ja hiukkasmääriä siitä klapikasasta. Tuo onkin varmasti hyvä systeemi täälläpäin maailmaa, missä niin nuotioiden kuin erilasten tulipesienkin sytyttämisen tavat ovat pääsääntöisesti sellaiset, että ensin rakennetaan se pesällinen ja sitten sytytetään se.
Aika monilla muilla tämän maapallon seuduilla on kuitenkin vallalla vallan erilainen tulien sytyttämisen tapa. Sellainen, missä tehdään ensin hyvin pienet tulet, sitten kasvatetaan sitä vain hiukkasen alkupilkkeitä tai kiehisiä suuremmilla puilla, sekä vielä vähän suuremmilla, kunnes ovat vuorossa ne ”normikokoiset” klapit tai muut tulipuut. Tämä taktiikka vaatii toki enemmän askartelua, mutta sen kanssa saadaan myös tulet palamaan huomattavasti nopeammin kuin tuolla ”sytytä valmis keko päältä” –periaatteella. Tuli palaa myös kuumasti ja hyvin aivan koko prosessin läpi, joten ainakaan fyysikon ymmärryksellä se myös tuottaa mahdollisimman vähän palokaasuja koko ajan.
Polttaminen – kiukaat
Kiukaista täytyy tietenkin puhua ensin, koska ne suorastaan tarinasarjan nimessä esiintyvät. Vaikkei itselläni ole koskaan ollut sen paremmin kertalämmitteistä kiuasta, kuin savusaunaakaan, olen kyllä molempien sellaistenkin kanssa monet kerrat askarrellut ja opetellut niitäkin lämmittämään. Ne sisältävät kumpikin omia erityispiirteitään, joissa tarinoitavaa piisaa. Ne minä jätän kuitenkin osaavammille harrastajille, jotka ovat omien sellaisten kiukaidensa ja saunojensa kautta niihin kertakaikkiaan perehtyneet. Kerron tässä vain jokusen sanasen jatkuvalämmitteisistä kiukaista, joita aivan valtaosa Suomen puukiukaista kuitenkin on.
Lämmittämisen ohjeita ei paljoa kannata ryhtyä kertoilemaan, sillä jatkuvalämmitteisiä kiukaita on aivan tavattoman monenlaisia ja monen kokoisia. Ja jokainen oppii pikkuhiljaa ne oman kiukaansa ja savupiippunsa kombinaation käyttäytymisen, sekä fiksuimmat lämmityksen protokollat. Savupiiput ja hormit siis vaikuttavat todellakin paljon kiukaiden ja kaikkien muidenkin tulipesien toimintaan! Karkeana sääntönä on se, että mitä pitempi on piippu, sitä kovempi on veto.
Yleisesti ottaen tulta kannattaa polttaa tehokkaasti ja kuumana. Silloin se tuottaa mahdollisimman paljon lämpöä kyseisestä puumateriaalista, sekä samalla mahdollisimman vähän savukaasuja. Tulen voimakkuutta säädetään tavallisimmin säätämällä tuloilman määrää. Jollain venttiilillä, taikka tuhkaluukun avulla. Puiden koko vaikuttaa myös paljon, pienemmät klapit palavat nopeammin ja suuremmalla lämpöteholla kuin suuret.
Mutta mikä on sitten se sopivin ”tulitehon” määrä? Minä olen ne kantapään kautta opetellut kaikista niistä kiukaista, joiden kanssa olen vuosikausia touhunnut, mutta mistään muista en tiedä. Yhdelläkään niistä ole kuitenkaan ollut järkevää ottaa koko ajan irti suurinta maksimaalista tehoa tulipesästä! Niin toimien nimittäin saa aikaan seuraavia asioita. Teräsosat alkavat muuttua punahehkuisiksi erilaisissa kiukaan kohdissa ja tuliputkessa. Samalla ne voimakkaasti pehmenevät ja alkavat muuttaa muotojaan esimerkiksi kiuaskivien painon alla. Suurella tuliteholla myös suurempi osa lämmöstä puhaltaa suoraan taivaalle savupiipun kautta, eikä edesauta kiukaan tai saunan lämpiämistä.
Erinäisissä mökkisaunojen kiukaissa on lämminvesisäiliö. Joko kiukaaseen integroituna, tai erilaisilla tavoilla sen kylkeen ripustettuna. Taikka tuliputken ympärille asennettuna. Vesisäiliöt asettavat myös omia reunaehtojaan lämmitystapahtumaan. Ainakin niin, että täytyy opetella, millä vauhdilla kumpikin sopiviksi lämpiävät. Vesi, sekä itse sauna.
Polttaminen – kamiinat
Kiukaat saivat ensimmäisen paikan näiden tulipesien esittelyssä tuosta tietystä syystä. Yritin etsiä loogisia syitä muiden itse paljon käyttämieni tulenpitovälineiden järjestykseen, mutta ne kaikki ontuivat onnettomasti. Esimerkiksi se, että olisin näitä käsitellyt itselleni tärkeysjärjestyksessä. Ei tule mitään, koska ne kaikki ovat aivan ihastuttavia tuttavia!
Kamiinat siis vaikkapa seuraavaksi. Itselläni ja perhepiirissäni on ollut vuosien varrella neljä erilaista kamiinaa, joiden kanssa olen aivan täydelliseen kaveruuteen päätynyt. Sen lisäksi on pitkän retkeilyuran varrella ollut ilo tutustua hyviin moniin muihinkin tämän hienon lajin edustajiin. Joidenkin kanssa vähän perusteellisemminkin, vaikkapa viikon kämppäelämässä metsästysretkillä Suomen korpimailla. Monien kanssa on sitten ollut vain lyhyitä yhden yön tuttavuuksia autiotuvissa ja muissa eräkämpissä vaellusten aikana. Mutta monien alalajien kesken on silti sitäkin kautta suoranaisia ystävyyssuhteita syntynyt, koska kovin paljon samoja kamiinatyyppejä on Suomessa vuosikymmenten aikana käytetty.
Kyllähän myös erilaisissa savupiippujen ja kamiinoiden yhdistelmissä jonkun verran eroja löytyy, mutta kovin suuria ne eivät valtaosin ole. Eniten liittyvät siihen vetoon, eli ilmamäärään, millä juuri sopivan tehokas palaminen aikaan saadaan. Kuten myös paloilman säätämiseen tarkoitettuihin venttiileihin ja muihin vastaaviin konstruktioihin. Minun kokemusteni ja muistini mukaan eniten valtavirrasta poikkeavat kamiinat, joissa puita poltetaan pystyssä. Kuten vaikkapa ainakin kaikkien miespuolisten suomalaisten tuntemissa sissikamiinoissa. Niissä on useimmiten ilmansyöttömahdollisuuksia niin kamiinan ala- kuin yläosassakin ja lisäksi sytytysvaihe vaatii vähän omanlaistaan taktiikkaa, etteivät savut sisään pöllähtele.
Kamiinoiden erinomainen erityispiirrehän on nopea lämpeneminen ja suuri teho, jonka avulla jääkylmäkin eräkämppä saadaan ainakin kohtalaisesti lämpimäksi jo yhden illan aikana. Toinen puoli samaa yhtälöä on sitten tietenkin se, että kamiina myös jäähtyy hyvin pian tulen ja hiilloksen sammumisen jälkeen. Joten aamua kohti kämppä taas viilenee, jopa kovastikin oikein piukoilla pakkasilla.
Tuota ominaisuutta pehmentämään on kautta aikain valmistettu myös kamiinoita, joihin on sijoitettu lämpöä varaavaa massaa. Esimerkiksi tulitiiliä, betonia tai muuta, joka sitten luovuttaa lämpöä pikkuhiljaa vielä tulien sammumisen jälkeenkin. Tunnetuimpia tällaisia lienevät esimerkiksi Porin Matit. Nämä kuviot muistuttavat toki sitä klassista harakka tervatulla aidalla –juttua. Eli kun yhtä ominaisuutta parannat, niin toinen puolestaan huononee. Tämän vuoksi ei esimerkiksi Porin Matteja autiotuvista löydy, mutta vaikkapa entisistä metsätyömiesten, ojitussuunnittelijoiden ynnä muiden kämpistä kyllä.
Polttaminen – pönttöuunit
Tässä kohdassa käyn ainakin perusteiltaan läpi sekä niin kutsutut pönttöuunit, että kakluunit. Joista kummatkin ovat samojen periaatteiden mukaan rakennettuja. Ensimmäiset taloudellisesti ja aika nopeastikin peltikuoren sisään muurattuja ja jälkimmäiset kaakeliuunit puolestaan vähän hienompiin huusholleihin, myös sisustuselementeiksi rakennettuja.
Molemmat ovat tyypiltään voimakkaasti varaavia tulisijoja, eli eivät ainakaan lämmityksen alkuvaiheissa luovuta juuri lainkaan lämpöä taloon, mutta kunnolla lämmettyään sitten luovuttavatkin sitä pitkän aikaa. Helposti kokonaisen vuorokaudenkin ajan niin, että uuneja tarvitsee lämmittää vain kerran päivässä, jopa talvellakin. Tällaiset uunit ovat myös erinomaisen tehokkaita ottamaan lämmön talteen poltetuista puista! Kuumat savukaasut kulkevat ensin aivan ylös saakka uunin keskellä, luovuttaen koko ajan lämpöään ympäröiviin tiilimuureihin. Sitten saman matkan alaspäin aivan uunin alaosaan sakka, mistä savut menevät talon keskiosissa olevan muuratun savupiipun hormiin. Sinnekin vielä luovuttavat lämpöään ainakin puolentoista kerroksen matkan. Niinpä esimerkiksi meidän vuonna 1930 rakennetun maatalomme savupiipun päällä voi halutessaan turvallisesti vaikka käsiään lämmitellä, tulen palaessa kuumimmillaan pönttöuuneissa! Mutteivät ne kyllä ollenkaan nopeasti siellä lämpene, joten sisällä talossa on paljon mukavampi tuota harrastaa 😊.
Perinteiset pönttöuunit ovat myös aivan mahdottoman ”käyttäjäystävällisiä” tulisijoja. Vaikka niissä savun reitti on pitkä, vieden sekä ylös, että alas, ne lähtevät aina erinomaisesti vetämään heti sytyttäessäkin, kelillä kuin kelillä. Tämä johtuu siitä, että lämpimillä kaasuilla on yläpuolellaan hyvin korkea, kapeneva tila. Sinne kun lämmin ilma lähtee nousemaan, se tuuppaa suit sait edeltään mahdolliset hormistoon ehkä vähän ”paikoilleen jämähtäneet” ilmakerrokset. Helpon sytytyksen, sekä ideaalisesti vielä nopsan kiihdytystulen jälkeen voi uuniin ladata ensimmäisen kunnon pesällisen polttopuita. Laittaa luukut kiinni ja säätää veto sopivaksi niin, että vain tasainen, hiljainen pöhinä kertoo tulen palavan uunissa tehokkaasti. Omien, parin vuodenkierron mittaisten empiiristen havaintojeni perusteella olen päätellyt, että viimeistään ensimmäisen täyden pesällisen jälkeen minun kannattaa asettaa ilman syöttö pienemmälle. Jolloin se pesällinen palaa hiukan hitaammin ja pidemmän aikaa, luovuttaen sitten ymmärtääkseni VIELÄKIN vähän tarkemmin lämpöenergiansa pitkään hormistoon.
Pönttöuuneissa on ilman säätöventtiilit sisältävien umpiluukkujen lisäksi vielä ritiläluukku, joka kiinni pidettynä estää mahdollisten kipinöiden singahtelemisen ulos uunista, vaikkapa sytyttämisen ja kiihdytyksen vaiheissa. Heti ensimmäisen pesällisen jälkeen uuniin syntyy aivan mahtava hiillos, jonka erinomaisempaa makkaran paistamisen paikkaa ei ole olemassakaan! Ainoana haittapuolena voi ehkä pitää sitä, että uunista hohkaavaa kuumuus vaatii pitkät makkaratikut.
Polttaminen – puuhellat
Kunnon puuhella on menneinä aikoina ollut täysin välttämätön varuste kaikissa taloissa, varsinkin ennen kuin sähköt joka paikassa yleistyivät. Sen kanssa on sekä lämmitetty ainakin talon tupa, että hoidettu ruuanlaittoon liittyvät askareet. Perinteisillä suomalaisilla tavoilla toteutetut puuhellat ovat hauskalla tavalla kamiinoiden ja pönttöuunien positiivinen kombinaatio lämmityksen nopeuden ja lämmönvarauskyvyn suhteen. Ne alkavat lämmittää huushollia aikalailla heti tulien syttymisen jälkeen, valurautaisen keittotasonsa kautta. Samaan aikaan kuitenkin myös imevät loput lämmöt talteen lieden sekä hormien muureihin.
Puuhellojen ja erilaisten uunien kombinaatioita on vaikka kuinka monia erilaisia, mutta melkein kaikille on yhteistä se, että aivan kuten pönttö- ja kakluuneissakin, savukaasujen lämpöä pyritään käyttämään maksimaalisesti hyödyksi erilaisilla tavoilla. Usein ne kierrätetään esimerkiksi paistinuunin ympäri, säädettävästi ylä- ja alapuolelta, jotta leipomistapahtumaa voi osaava kokki säätää aivan kuten nykyisten sähköhellojenkin uuneissa. Veden lämmityssäiliöt ovat myös tavallisia. Ja näiden kierrosten jälkeen savut menevät taas siihen savupiippuun, joka muodostaa eräänlaisen keskusmuurin koko talolle.
Päinvastoin kuin pönttöuunien, puuhellojen sytyttäminen voikin sitten olla joskus vähän konstikasta. Erityisesti silloin, jos talo on aivan kylmillään ja ulkona sattuu vielä olemaan joku merkillinen paikallaan seisova matalapaine, ilman tuulen häivääkään. Vetoa ei silloin mutkikkaan ja välillä alaspäinkin kulkevan hormiston läpi synny ja sytytyksen savut tulevat sisään. Alla on listana konsteja noita tilanteita varten. Laitan ne tähän tärkeysjärjestykseen, omien kokemusteni mukaan:
- Kokeile ensin! Tulitikuilla tai pienillä paperinpaloilla. Kynttilä on huippu pienenkin vedon havaitsemiseen.
- Avaa ikkuna tai ovi ja kokeile uudestaan.
- Polta pieniä paperitolloja sopivassa paikassa hormistoa. Useimmiten paras paikka on se, mistä hormi vie suoraan ulos katolle. Ota etukäteen selvää eri tuhkaluukkujen tarkoituksesta.
- Kokeile aina uudelleen vaikka kynttilän kanssa, ennen kuin sytytät edes pieniä tiukkuja palamaan. Sitten kun kynttilän liekki kallistuu selvästi tulipesässä tai sen suulla, on vetoa olemassa hormiin ja sieltä ulos.
Leivinuuni ei ole varsinaisesti puuhellan osa, mutta on kylläkin melkein aina sijoitettuna hellan yhteyteen, osana talon ruuanlaiton keskusta. Leivinuuneissa on oma luukku ja sen takana suuri tulipesä, joka on samalla se uuni. Sen jälkeen kun uuni on tarpeeksi kuumaksi lämmitetty, sieltä vedetään hiilet ja tuhkat ulos. Sitten on paistamisen vuoro!
Usein leivinuunin luukun alapuolella on paikka, minne kuumat tuhkat ja hiilet voi vetää suoraan uunista. Ja yhtä usein se samainen syvennys on osana talon hellaa, toimien sen tulipesänä. Leivinuunin kuumat tuhkat ja hiilet siis käytetään vielä hyväksi hellassa. Hellan tulipesä on silloin sellaista ”päältä ladattavaa” mallia, missä ei ole lainkaan tulipesän luukkua. Sellaisen käyttämisen opettelu tuntui ensikertalaiselle oudolta ja suorastaan vähän jännittävältäkin talon hankkimisen jälkeen. Mutta on sitten muodostunut suorastaan rakkaaksi harrastuslajiksi!
Ainakin yksi asia on vielä suorastaan pakko ottaa esiin kunnon vanhanajan puuhelloissa. Rengaslevyt. Ei välttämättä edes tuttu termi nuoremmille polville enää? Hellan keittolevyt on tehty tiiviisti sisäkkäin asettuvista valurautarenkaista, joita voi keittämisen ajaksi ottaa pois juuri niin monta kappaletta keskeltä päin, että joku tietty kattila tai pannu sopii passelisti aukkoon. Silloin hellan tulet pyyhkivät suoraan sen pannun pohjaa, tuottaen maksimaalisen lämmön siirtymisen. Aivan samoin, kuin tapahtuu kaasuhelloissa, joita nykyajan itseään kunnioittavat kokit ainoastaan suostuvat käyttämään. On sitä hitto soikoon osattu ennen vanhaan! Tuollaiseen käyttöön soveltuvat pannut ja kattilat ovat kahdenlaisia. Joko sellaisia, missä on alaosan ympärillä peltirengas. Sellaisen voi helposti laittaa vähän isommankin tuliaukon päälle, renkaan hoitaessa tiivistämisen. Tai sitten pannu on alaosaltaan pyöristetty niin, että se jostain kohtaa tiivistyy aukkoon.
Pian vanhan talomme hankkimisen jälkeen vaimoni onnistui pyynnöstäni hankkimaan minulle käytettyjen markkinoilta tuollaisen jälkimmäisen tyyppisen kahvipannun. Helsingin Valimon vuonna 1955 ruostumattomasta teräksestä valmistaman kaunottaren. Jonka perusteellisen puhdistamisen ja kiillottamisen jälkeen minä ryhdyin intoa puhkuen ensimmäisiin oikein TODELLISIIN kahvinkeittopuuhiin tuvassamme. Huomaten tuonkin kuitenkin olevan aivan omanlaisensa taitolaji. Nimittäin ne hellan tulet täytyy osata asettaa palamaan JUURI oikeaan paikkaan pesässä, jotta liekkimeri todella pyyhkisi suoraan pannun pohjaa pitkin. Nykyään se jo onnistuu joka kerta, kun haluan tuota hienoimmalla tavalla valmistettua pannukahvia kavereille taikka talon vieraille tarjoilla. Samoin onnistuu hellan tehon säätäminen aikalailla yhtä nopsasti, kuin sähköhellan nuppia kääntäen.
Polttaminen – takat
Yhtään takkaa ei meidän taloudessamme nyt ole, mutta on niitäkin uran varrelle osunut. Sekä omia ja perin juurin tuttuja, että satunnaisesti erilaisilla retkillä käytettyjä.
Avotakat olivat Suomessa suuressa suosiossa ainakin joskus 1950 – 1970 –luvuilla, mutta ovat sen jälkeen pikkuhiljaa hävinneet tämän maan kartalta. Pääsyynä varmaankin se, että ne ovat lämmityksen kannalta surkeita. Tai paremminkin katastrofaalisia. Niin, että ne useimmiten hävittivät lämpöä talosta enemmin kuin sitä tuottivat. Se tuottohan tapahtui säteilylämmön, sekä hormiin ja piippuun tallentuneen lämpöenergian kautta. Suora rööri taivaalle ei vaan pahemmin mitään talteen ottanut ja tulet vetivät hormiin koko ajan mukaan kuutiometreittäin talon lämmitettyä sisäilmaa.
Mutta kerrassaan ihania ne kunnolliset takkatulet silloin olivat! Ne olivat ylivoimaisesti lähempänä nuotion äärellä istumisen taikaa, kuin mitkään nykyiset versiot.
Erilaiset varaavat takat ovat sittemmin markkinat ja suomalaiset talot vallanneet. Niiden malleja on valmiinakin hankittavissa varmasti monia satoja ja muurarit ovat kautta aikain toteuttaneet vähintään kymmeniä tuhansia muita. Niinpä vain aika yleisiä asioita noista tässä.
Kaikki ne varaavat takat, missä minä olen päätynyt tulia polttelemaan, ovat olleet käyttäytymiseltään varsin lähellä edellä kuvattuja uuneja. Ja kummakos tuo, sillä samanlaisilla tavoilla ne toteutettukin on. Kuumat savukaasut on pantu kiertämään muurien sisällä ja luovuttamaan sinne lämpöään.
Selvimmät erot pönttöuuneihin ovat vedon aikaan saamisessa sytytysvaiheessa. Joillain keleillä, joskus.
Työkalut
Muita en oikein tähän kategoriaan osannut nostaa, kuin klapien kantovälineet ja tulitikut. Jonkinlaiset sytyttimet ehkä myös – jos sellaisia tulisi käytettyä Mutta esimerkiksi tuohen kiehkurat menevät poltettavien materiaalien luokkaan, vaikken niitä muistanut koko artikkelisarjassa ollenkaan esiin tuoda.
0/100
Miten ikinä paljon supermukavaa laatuaikaa näiden tulien polttelun ääressä kuluukaan, polttopuiden tekemiseen piiriin sitä ei enää lasketa 😁.
–Kari
Lähierä™ 