Tiivistelmä: Kokemuksia kahdesta retkestä eteläisen Suomen superhienossa talviluonnossa, pitkien metsäsuksien kanssa hiihdellen. Pelkkää nautintoa olivat, vaikka pienen pieniä testailuitakin sisällään pitivät.
Tapahtui 3.2.2022. Sekä 23.2.2022.
Tämä on pikku tarina kahdesta pienestä retkestä, eikä yritä sen enempää yleisesti analysoida metsäsuksien soveltuvuutta eteläisen Suomen olosuhteisiin. Mistä allekirjoittaneella on sinänsä jo aika paljonkin erilaisia kokemuksia niin sanotusti vyön alla. Ja ehkä niitä voisi joskus yrittää jotenkin summaillakin, muttei tässä.
Talvi lähtee viemään miestä, taas kerran
Vasta juuri eilen päädyin tämän talven ensimmäiselle lumikenkäretkelleni, joka oikeastaan räjäytti tajuntani ymmärtämään ympärillä vallitsevan talvisen luonnon uskomatonta kauneutta taas, melkein vuoden mittaisen tauon jälkeen (Talven ensimaistelu lumikengillä).
Ja kun tänään aukeni juuri yhtä hieno talvipäivä, niin vanhan eräketun ajatukset karkasivat taas niille teilleen, muista asioista, jotka oikeasti tekemisen kohteena olivat. Tämmöisiin karkailuihin vaikutti taustalla nyt myös se, että kalenteriin on sinnikkäiden yrittelyiden tuloksena päätynyt kunnon talvivaellus Lapin tuntureilla maaliskuun alussa, kahden eräkaverin kanssa. Sinne kun taas kunnon metsäsuksien kanssa lähden, niin johan juuri ne välineet ovat nyt alkaneet taas mieltä kutkutella.
Pitkillä suksilla erilaisiin maastoihin
Eikun siis vaan 2,7-metriset Peltoset vintistä pihalle ja iltapäivän auringossa niiden kanssa vähän etenemisen fiiliksiä tunnustelemaan. Vaikka heidän kanssaan oli viime talvenakin jokuset hienot lenkit heitetty, niin kivalta tuntuu aina päästä ensimmäisen kerran lumille joka talvi! Nyt lähdin vaan hiihtelemään ihan varustuksella minä + sukset + reppu. Itäisen Lapin hangille otan mukaan myös ahkion, joka muuttaa kuvioita vielä aikamoisen paljon. Mutta niitä kuvioita Rudyard-setä testailee sitten joskus tulevaisuudessa. Jos edes testailee, sillä niin monet kerrat on noilla konfiguraatioilla erilaisissa paikoissa jo seikkailtu, että tuntuma on jo kulkurin selkäytimeen integroitu.
Tälle lenkille kannatti valita aivan toisenlainen reitti, kuin tuolle eiliselle lumikenkäretkelleni. Sillä pitkien metsäsuksien kanssa on toki hyvä hiihdellä metsissä, mutta vallan erilaisissa metsissä, kuin mikä eteläisen Suomen normi on. Oikein pitkien suksien kanssa kulkeminen on mukavaa väljissä ja loivissa maastoissa. Tunturien rinteillä, soilla, järvien jäillä, peltojen reunoilla ja mäntykankailla. Monia sellaisiakin toki löytyy myös täältä eteläisestä Suomesta, kunhan vähän reittiään etukäteen tuumailee.
Reitti pitkin lammen ja peltojen reunoja
Minä lähdin ensin hiihtelemään lähilammen rantoja myöten, sitten pikku niityille ja pikkutietä myöten Pusulanjoen laaksoon. Tuo pieni tien pätkä oli ensin helppoa ja mukavaa edettävää sekin, tasamaalla ja loivaan ylämäkeen. Mutta jyrkkä alamäki oli sitten jotain vallan muuta! Tien kivikovaa pintaa pitkin ei uskaltanut edes yrittää laskea hirmu pitkillä suksilla, joissa ei mitään pitäviä kanttejakaan ole. Vaan sitä täytyi hissukseen teputella eteenpäin aurausvalleja ja ojan penkkoja hyväksi käyttäen. Mainiosti tuo onnistui noinkin, mutta pisti kyllä kovasti puntaroimaan, miten mokomasta paikasta olisikaan selvinnyt kun perässä olisi vielä painava ahkio!
Sittenpä olinkin jo tämänkertaisissa tavoitemaastoissani, eli Pusulan joen laaksossa. Missä suurten peltoaukeiden keskellä talvisten maisemien kauneus aukeni taas erilaisilla tavoilla, kuin metsien ja mäkien äärellä konsanaan. Ehkä kilometrin verran hiihtelin hiljakseen lähellä joen rantaa ja sen tiheää, leppävaltaista metsikköä. Tai pusikkoa, jos niin haluaa ajatella. Kovin nättejä paikkoja sielläkin piisasi ensin alkuun.
Metsätöiden jälkiä ja metsäsuksien puntarointeja
Loppumatkasta maisemien kauneudet olivat kuitenkin mennyttä, koska isot koneet olivat käyneet panemassa kaiken joen rannan kasvuston nurin ja valtaviin pinoihin tien varteen. Peltoaukeat myös risteilivät noiden koneiden jälkiä. Vaikka lenkin loppuosa meni noin vähän pilalle, alun kaksi kolmasosaa oli joka tapauksessa aivan ihastuttavaa retkeilyä lumisten maalaismaisemien keskellä!
Hiihtäminen pitkillä metsäsuksilla oli helppoa, muttei kevyttä. Hiki alkoi nousta pintaan rauhallisessakin menossa, takin vetoketjua tuli avattua ja laitettua pipo välillä takin taskuun. Lumipeitteessä ei siis ollut mitään kantavia välikerroksia, vaan koko 30 – 40 sentin patja oli pehmeää pakkaslunta, mihin pitkätkin sukset upposivat tuollaisen 15 sentin verran.
Uusintakierros
23. helmikuuta pääsin heittämään vielä toisenkin lenkin samoilla kulmilla, taas kauniina pakkaspäivänä. Samalla testailin uusia järeitä talvihousujani, uusia pidempiä sauvojen rannelenkkejä ja jokusta muutakin uutta viritystä. Varmistellakseni varusteisiin liittyvien yllätysten mahdollisimman täydellistä puuttumista edessä odottavalla Itäkairan talvivaelluksella.
Silloin valitsin reittinikin vähän toisin, kuin edellisellä kerralla. Nyt kulkemaan enemmin pitkin näitä eteläsuomalaisia metsämaita, jotka paljolti aika haasteellisiakin ovat. Mutta tutuissa maastoissa oli helppo valita reitti, joka oli suorastaan nautinnollinen pitkillä suksilla sujuttelijalle.
Tuolla kerralla myös Etelä-Suomen lumiolosuhteet olivat aivan totaalisen täydelliset! Lumipeitteen paksuus vaihteli jossain 40 ja 50 sentin välillä. Jonnekin hangen sisään oli muodostunut kantava kerros suoja- ja pakkaskelien vaihteluiden tuloksena ja sen päällä oli taas kymmenisen senttiä pöllyävää pakkaslunta. Ei siellä mitään perinteistä hankikantoa ollut – paitsi juuri pitkillä metsäsuksilla hiihtäjälle!
–Kari
Lähierä™ 