Tiivistelmä: Matkan toisena päivänä amatööritkin olivat jo täysin mukautuneet linturetken käytäntöihin. Päivän ehdottomana kohokohtana oli kymmenien tuhansien hanhien kevätmuuton seuraaminen Matsalun lahdella.
Koko retki tapahtui 9.-11.5.2014
Lauantai 10.5.
Aamiaisbongaukset
Hyvät aamupalat kaurapuuroineen, kahveineen ja voileipineen naamariin kahdeksalta ja pakkautuminen jo tutuksi käyneeseen pikkubussiin yhdeksältä. Paitsi että nyt ei oikeasti tarvinnutkaan enää mitenkään pakkautua vaan senkun nousta autoon ja istahtaa penkille. Koska isommat rinkat, reut kassit ja muut tavarat olivat majapaikassa ja meillä mukana ainoastaan kevyet, automatkalla ja pikkukävelyillä tarvittavat varusteet. Sadetakin ja kumisaappaat toki myös, huonompien säiden varalle.
Majapaikka: Satakieli, käki, käenpiika, sepelkyyhky.
Salumägi
Päivän ensimmäinen etappi oli Salumägi, Hanila vand. Se on vanha linnavuori, jonka historia yltää ainakin vuoteen 200 ekr! Tosin kuulin levottomia puheita myös luvusta 1500 ekr?! Lähdimme kävelemään pitkin isoa polkua, joka kulki läpi erinomaisen runsaan lehtometsän, kaikkine jalopuineen ja runsaine aluskasvillisuuksineen. Joista suuri osa oli tässä vaiheessa toki vielä vasta alussa lehtiensä kasvattamisessa. Polun vasemmalla puolella putosi jonkun 15-20 metriä alaspäin jyrkkä törmä, yläreunastaan samanlainen liuskekiviklintti kuin eilenkin nähty. Silloin aikanaan tuo jyrkänne oli meren ranta. Sisämaahan päin oli kaaren muotoinen muurivarustus, jonka rauniot olivat yhä vielä selkeästi havaittavissa harjanteena, jota pitkin myös kuljimme.
Seuraavaksi laskeuduimme leveitä ja tukevia portaita myöten jyrkänteen alle, missä polku jatkui. Siinä portaiden reunalla tarkkasilmäiset havaitsivat puukiipijän pesineen. Pesää ja siellä käyviä lintuja ihasteltiin sitten oikein porukalla ja joku väitti nähneensä tummassa lahopuun kolossa jopa poikasten nokkia emolinnun siellä vieraillessa.
Kirkasvetinen puro putkahti esiin jyrkänteen yläreunan alta, tuoden oppaan mukaan vettä maan alla jostain kauempana olevasta lähteestä. Andrus kertoi meille sen olevan ”silmäpuro”, jonka vesi auttaa silmien kuivumiseen ja ties mihin muuhun. Hän kävi malliksi pesemässä purossa silmänsä ja moni meidän seurueestamme toisti myös saman. Vaikka itse en sitä tehnytkään, olin toki myös täysin vakuuttunut siitä, että silmien kasteleminen vedellä todella kostuttaa niitä.
Siitä nousimme taas ylös linnavuorelle toisia portaita ja jatkoimme vielä vähän matkaa eteenpäin alueen reunalle, peltojen viereen ja asutuksen piiriin. Matkalla meitä saatteli jo toinen paikallisasukas, irti oleva koira. Minä päättelin heidän hoitelevan puistonvartijan virkaa, kahden partion voimin. Vietimme hetken jonkun talon pihalla, kiikaroiden sielläkin lintuja – mitäs muutakaan. Kunnes istahdimme tuttuun valkoiseen limusiiniime, joka vei meidät kohti seuraavia seikkailuita.
Salumägi: Puukiipijä, pähkinänakkeli, korppi, kirjosieppo, räystäspääsky, keltasirkku, viherpeippo, ruskosuohaukka.
Sauemeri
Sauemeri on soinen merenlahden pohjukka. Siihen tien vierelle pysähdyimme katselemaan ja kuuntelemaan. Siinä bongattiin monta uutta lajia. Etenkin Andrus niitä lahjakkaasti näki ja kuuli, muut sitten katselivat ja varmistelivat kiikareillaan. Yksi upea kokemus tällaiselle alkeisharrastajallekin oli tien mantereen puolelta kauempaa silloin tällöin kuulunut kaulushaikaran ääni. Sellainen matala törinä, aivan kuin joku puhaltelisi suureen pulloon! Eivätkä ne eri sorttiset kotkatkaan hassummilta näyttäneet kun niiden liitoa taivaan sinessä – eikun harmaudessa – katseli kiikareiden läpi. Hienoutta lisäsi vielä lajin nimen tunteminen, vaikka sitä ei itse pystynytkään määrittämään tai havaitsemaan.
Sauemeri: Merihanhi, ruokokerttunen, taivaanvuohi, kaulushaikara, isokuovi, keltavästäräkki, liro.
Tyhjiä peltoja ja hylättyjä taloja
Eteenpäin elävän mieli. Valkoinen sukkulamme kiiti taas halki Viron maaseudun. Jo pidemmän seuraamisen tuloksena oli monellekin meistä muodostunut kuva, että aivan suurin osa pelloista on täällä niittynä. Kasvavat siis vain ruohoa ja näyttävät aivan hoitamattomilta, jotkut vähemmän, monet enemmän ja kauemmin, kun puskiakin jo pukkaavat. Jossain vaiheessa kyselin tämän syytä oppaaltamme Andrukselta, saaden kuvan, ettei hänkään välttämättä syytä siihen tiennyt. Kertoi kuitenkin, että Neuvostoliiton vallan aikana kaikki pellot olivat viljeltyjä kolhoosien toimesta. Ainakin minua jäi silti kovasti vaivaamaan, miksei niitä kannata viljellä enää nyt.
Toinen samankaltainen asia on lukemattomat vanhat ja hylätyt talot joka puolella, etenkin syrjäisemmillä seuduilla. Suurin osa niistä näytti olevan erilaisten neuvostoaikaisten kolhoosien maatalous- tai asuinrakennuksia. Jälkimmäisistä tyypillisimpinä kaksikerroksiset betonikerrostalot.
Matsalu
Matsalun lintutorni. Iso, perinteinen, puurakenteinen torni katetulla ylätasanteella. Sielläkin tietenkin koetettiin havaita uusia lajeja, ja jotain bongattiinkin. Minulle paikka jäi kuitenkin enemmän mieleen retkikohteena, missä kiikaroitiin kaukana merenlahden toisella puolen olevia paikkoja, käveltiin katselemaan maisemia aallonmurtajan päähän ja nautittiin kimppakeinumisesta isolla perinnekeinulla.
Matsalun torni: Pensastasku, pensaskerttu, muuttohaukka.
Veneretki Suitsujoella
Seuraava etappi oli kaikkien kovasti odottama veneretki. Joen rannassa meitä odotti pari varaston tapaista rakennusta sekä hiukan vähemmän henkilökuntaa. Kaikki meistä tutkailivat tarkkaan aivan skarpilta näyttävää venekuskia, koska meille oli kerrottu umpihumalaisesta sellaisesta jollain retkellä. Me pukeuduimme itse kukin raskaimpaan mahdolliseen sotisopaan, koska odotettavissa oli ehkä kylmää ja märkää kyytiä halki jokisuistojen ja merenlahtien. Myös pelastusliivit puettiin kaiken päälle. Sitten isoon veneeseen, joka lähti puksuttamaan jokea pitkin.
Vene eteni rauhallisen hyvää vauhtia pitkin mutkittelevaa, ruovikkopeltojen reunustamaa joen uomaa. Moottorina tuntui olevan joku Massey Fergusonin maatalouskone, joka sai koko veneen tärisemään männän iskujen tahdissa. Mutta eihän tuo ketään meistä haitannut, vaan ahmimme silmillämme maisemia, jonkalaisia kukaan meistä ei ollut ennen katsellut. Paitsi ehkä Pekka menneillä reissuillaan. Näimme mahtavan kokoisia majavan pesiä ja niihin johtavia kulkureittejä. Andrus kertoi meille, että näillä rämeillä piileskelivät menestyksellisesti myös niin kutsutut metsäveljet Viron itsenäistymisen vaikeina vuosina. Kohta tämä mutkitteleva Suitsujoki yhtyi isompaan Kasarinjokeen, joka on joskus ruopattu läpi suistomaiden ja on viivasuora. Siinä minä odotin veneen lopulta kiihdyttävän kunnon plaaniin, mutta se jäi kyllä haaveeksi, samaa rauhallista puksutusvauhtia jatkettiin.
Pitkän suoran jälkeen vene puskettiin parkkiin järviruokosaarekkeeseen aivan avomeren reunalla. Siellä oli sitten vain kiikarointia, kiikarointia ja kiikarointia. Paikka oli hieno ja erikoinen, mutta sen lumo ei kestänyt aivan niin pitkään kuin me siellä roikuimme – siis ainakaan tällaisen perusturistin näkövinkkelistä. Ehkä toisin tosi lintumiehen silmin, vaikka uusia lajejakaan ei kyllä montaa bongattu, perusteellisesta yrityksestä huolimatta. Paluumatkakin jokea pitkin oli silti hieno, koska moista maisemaa ei vaan pääse usein näkemään! Keli oli koko ajan tyyni, leuto ja lämmin – ja meidän varustuksemme ylimitoitettu. Mutta sehän ei ketään haitannut hiukkaakaan. Vara ei venettä kaatanut tälläkään kertaa.
Suitsujoki-Kasarinjoki: Ruokosirkkalintu, pajusirkku, pikkulokki, räyskä, mustatiira, törmäpääsky.
Edullista lounastusta ja hidasta rakentamista
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Lihulan kylässä, joka oli myös meitä kyydittävän automme kotipaikka, ovessa olevien tekstien perusteella. Eikä mikä tahansa pysähdys, vaan lounaan paikka. Andrus johdatti meidät kirkonraunioiden vierestä paikalliseen baariin nimeltä Pärtsu Bar. Siellä saimme syödäksemme taas yhden ”kylän keiton”, tällä kertaa nakkiseljankan. Aivan sikahyvä se oli maultaan! Tällaisen syrjäkylän hintataso myös pisti ravistelemaan päätään. Keiton hinta leipineen kaikkineen oli 1,5 € samoin kuin puolen litran Saku-oluen 1,5 €. Keitto tosin sisältyi matkamme hintaan, eli aika edullisesti täällä reissataan! Kenen ikinä näkövinkkelistä katsotaankaan :-).
Hauskaa oli myös katsella pihalla tapahtuvaa jonkun apurakennuksen pystytysprojektia, jossa hääräsi kolmesta viiteen erilaista ei kovinkaan ammattimaista heeboa. Siinä mitattiin, tutkittiin ja keskusteltiin perusteellisesti. Joskus joku tarttui timpurinsahaankin, mutta se piti laittaa samantien pois kun joku porukasta keksi vielä uuden pulman tai puheenaiheen. Koko meidän lounastaukomme aikana silti yksi puolitoistametrinen lauta saatiin peräti naulattua kiinni seinään, ainakin alustavasti. Meidän poistuessamme paikalta, jäivät sinne tutkimaan tuon laudan hiukan väärään kohtaan osunutta päätä.
Kadun varressa oli käsityömyyntiä, jota jotkin seurueemme jäsenet kävivät tutkimassa. Sitten kävelimme kaikki eteenpäin kylän K-kauppaan, mistä ostettiin taas jotain tarpeita iltaa varten. Ja monet ostivat myös paikallista hunajaa kadun varren kauppiaalta.
Museovierailu
Vuorossa museokäynti. RMK – Riik Matsalu Information Center on nimensä mukaisesti paikka, missä on koottuna paljon tietoa ja näytekappaleita alueen geologiasta, historiasta, luonnosta, kasvistosta ja eläimistöstä. Me tutkimme innokkaina parin huoneen kokoista näyttelyä, joka oli avoinna kävijöille suuressa, aika siistin näköisessä kartanorakennuksessa. Andrus kertoi joskus itse työskennelleensä täällä ja näytti ulos mennessämme myös vanhan sinisen rakennuksen, missä keskuksen tilat silloin olivat.
Tuota matkamme ainoaa sisätilavierailua seurasi kävely kartanon pihapiirissä, missä oli puhelinpylvään päässä kattohaikaran pesä, hautovine asukkeineen. Tuo alkuasukas oli niin tottunut pihalla ramppaaviin ihmisiin, että häntä sai rauhassa katsella ja kuvata niin paljon kuin huvitti. Ja kyllähän se meitä huvitti.
Museon pihassa: Kultarinta.
Kymmeniä tuhansia hanhia!
Pitkä autopompottelu koko Matsalun lahden ympäri, sen toiselle puolen. Kahvin puute jo painoi matkalaisten luomia. Selkänikamia rassaavat hypyt pitivät sentään hereillä. Samoin kuin auton edestä juossut hirvi.
Lintuhetki tien varrella, paikassa nimeltä Pöise. Siitä aukenivat laajat näkymät merenlahden rannoille, missä huilaili valtavat määrät valkoposkihanhia. Niitä oli siellä niin paljon, etten ainakaan minä ollut nähnyt koskaan vastaavaa. Vähän väliä lähti jostain paikasta liikkeelle porukka, päätyen hetken päästä toiseen paikkaan saman lahden rannalla. Paljon parempaan varmaan. Parven liikkeelle lähtiessä se näytti kuin mustalta, läpinäkymättömältä mehiläisparvelta. Tuhansien suurten siipiparien aikaansaama huminakin oli erityistä kuultavaa. Huikeita näkyjä ja kokemuksia olivat nuo! Joku kokeneemmista lintumiehistämme arveli hanhia olevan noilla rannoilla jopa kymmeniä tuhansia.
Pöise: Pikkukiljukotka, meriharakka, tylli, kapustarinta, kalasääski, ruisrääkkä, niittysuohaukka.
Kahvitauko ja armoton loppukiri
Päivän viimeinen linnustusetappi, Haeska. Siellä on oikein suuri ja korkea, perinteisesti puusta rakennettu torni, minne meidänkin ryhmämme innokkaimmat jäsenet oitis kiipesivät. Suuremman osan kahvihammasta pakotti kuitenkin sen verran pahasti, että vauhdilla kannettiin autosta emmeet isolle puupöydälle ja ryhdyttiin toimeen. Vaikka kahvia vain kipeästi tarvittiin, saimme kuitenkin eteemme suuren kattauksen sisältäen muun muassa grillattuja kanankoipia, kinkkua, juustoa, voileipiä, paprikaa ja salaatteja. Ja toki sitä kahviakin viimein. Jo termoskannussa haalennutta, mutta hyvää kaikki tyynni. Muutkin herkut hävisivät kyllä oikein sujuvasti parempaan talteen, lintuihmisten kupuihin.
Sitten alkoi armoton lintujen metsästys. Armottoman siitä teki tällä kertaa se, että meillä oli reissun alusta saakka ollut tavoite saada 100 eri lajia bongattua retkellämme. Ja palkinnoksi sen rikkomisesta oli luvassa sampanjapullojen korkkaaminen. Toki olimme koettaneet neuvotella alemmaksi tuota tinkiä jo eilisestä illasta lähtien, monilla hyvillä perusteilla. Kun kerran palkintona on 75 senttilitran sampanjapullo, onhan silloin 75 lajia juuri sopiva määrä sen saavuttamiseen, aivan lahjomattoman matematiikan mukaan. Tosin mukana oli kaksi pulloa, voi perhana. Mutta lahjomattomana oli pysynyt myös Pekka. Kun meidän kirjattu lajimäärämme oli nyt vasta 88 ja kuohuviinit lämpenivät, heltyi Pekan sydän lopulta kuitenkin 90 lajin tavoitteeseen. Ja sittenhän alkoi tapahtua! Muutamassa minuutissa alkoi rannalta, kaukoputken äärestä kaikua näköhavaintoja uusista lajeista. Niitä tuli peräti kolme kappaletta peräkanaa. Kun tuota lajia ei listalle hyväksytty varsinkaan kolmena kappaleena, pääsi koko retken kuninkaaksi numerolla 90 nousemaan lapasorsa! Hänelle sitten kilistelimme ja kyllähän ne kuohuviinilasilliset maistuivatkin auvoisilta siinä rannalla, kaiken tähän asti yhdessä koetun jälkeen.
Haeskan torni: Pikkukuovi, härkälintu, suosirri, lapasorsa, lumihanhi, pikkuvarpunen.
Auvoinen ilta majapaikassa
Kotimatka meni syystä tai toisesta vauhdikkaasti ja kaikki tapahtui myös perusleirissä nyt jo kokemuksen tuomalla sujuvuudella. Saunomaan mentiin hetipaikalla, tällä kertaa naiset ensin. Iltakuviotkin noin eiliseen malliin. Muhkea päivällinen, jonka ytimenä olivat nyt paneroidut porsaan pihvit monien lisukkeiden kera. Bongatut lintulajit myös varmistettiin kuten eilenkin. Pekka ojensi ystävälliselle ja hyvälle oppaallemme Andrusille lahjaksi viskipullon. Sen merkki oli mukavasti tuumattu jo laivalla ostaessa ja osui sitten lopulta niin napakymppiin kuin mahdollista voi olla. Famous Grouse, eli ”teeriviski”, sen perjantain erikoisen teerikokemuksemme kunniaksi! Illan päätteeksi osa porukasta katseli Eurovision laulukilpailuja TV:stä, osa turisi keskenään saunatuvassa. Minä polttelin lopulta piipullisen ulkona Andrusin kanssa. Se on meikäläisellä erityisen hyviin ja seesteisiin hetkiin varattu rituaali, jota nämä päivät nyt kutsuivat.
Päivän kokonaissaldo: 42 lintulajia.
–Kari
Lähierä™ 