Tiivistelmä: Retken viimeinen päivä käytettiin jo yleiseen matkailuun ja useisiin vanhoihin asuinpaikkoihin tutustumiseen. Mutteivät tosi lintuihmiset mihinkään karvoistaan silloinkaan pääse. Korjaan, höyhenistään .
Koko retki tapahtui 9.-11.5.2014
Sunnuntai 11.5.
Omatoimiretkeilijöiden aamupala
Aamulla herättiin tietenkin myös eiliseen malliin, onhan leirissä nyt oltava selkeä järjestys. Isäntäväkeä ei vaan näkynyt eikä kuulunut ja erilainen huolestuminen alkoi levitä retkueessamme. Jotkut meistä käyttivät joutilasta aikaa tekemällä pieniä kävelyretkiä lähiympäristössä. Minä tutkailin naapuritilaa, jonka kaikki rakennukset näyttivät todella ikivanhoilta. Mutta suomalaiset naiset eivät jääneet ihmettelemään, vaan painelivat keittiöön aamiaista valmistamaan. Andrus ja emäntäkin ilmestyivät sitten paikalle joskus yhdeksän maissa, jolloin meille selvisi tämän päivän sovitun aikataulun olevan tunnin myöhäisempi kuin eilisen. Aamupala oli yhtä mainio kuin edellinenkin, enkä usko isäntäväen ottaneen vähääkään nokkiinsa vieraidensa omatoimisuudesta. Kunnon reippaita retkeilijöitä, hittovie.
Majapaikka: Närhi.
Meripihkahuone!
Viimeisen päivän ensimmäinen etappi oli Kukerant, suomeksi Kukkeeranta, josta oli meille tarinoita kerrottu ja jota sen vuoksi moni odotti vesi kielellä. Minä ainakin. Viimeinen tie sinne oli tosi huonokuntoinen, mutta perille päästiin auton pohjasta jumiutumatta. Kyseessä on pieni, alle kilometrin mittainen hiekkaranta, jonka värikkäät soraraidat ovat aivan täynnään vanhoja fossiileita! Pieniä, monen mallisia muinaisia merieläviä, jotka ovat muuttuneet kiveksi aikakausien saatossa. Harmaiksi, sinertäviksi, ruskeiksi ja aivan vaaleiksikin. Ne ovat 350 miljoonaa vuotta vanhoja muistoja sen aikaisesta elämästä tällä pallollamme. Niitä kuulemma maan nouseminen nostaa ylös meren pohjasta juuri tällä alueella ja aallot sitten kuljettavat rantaan. Andrus väitti tämän olevan ainoa paikka maailmassa, missä tällaisia fossiileita saa vapaasti kerätä. Koska niitä tulee koko ajan lisää massoittain.
Ja mehän sitten keräsimme! Kun silmä tottui noita fossiileita muista kivistä erottamaan, niitä huomasi sen jälkeen olevan aivan valtavasti soran seassa. Itse keräsin niitä muutaman kourallisen, jotka sain onneksi talteen retkikumppaniltani saamaani (onneksi tyhjään) koirankakkapussiin. Lopulta aloin löytää myös yhä useampia aivan täydellisiä yksilöitä. Kun näytin yhtä sellaista Andrusille, hän sanoi kauniisti ”kokonainen elämä”. Siitä hetkestä minulla alkoi soida päässäni J. Karjalaisen hieno kappale Meripihkahuone. Minä olisin halunnut jäädä sinne rannalle tutkimaan ja keräämään noita upeita muistoja kaukaisilta ajoilta vaikka loppupäiväksi, mutta matkan piti jatkua. Ensin rannan toiseen päähän, mistä puolestaan löytyi sekä painavaa pyriittimalmia, että toisenlaisia fossiileita hautautuneena siniseen saveen. Mikä paikka! Matkan suurin huipennus minulle. Sori vaan te kaikki linnut .
Kukerant: Kivitasku.
Rakennuksia, muistomerkkejä – ja kahvia
Pitkät rymistelyt pelkästään läpi sorateiden sunnuntain toiseen ja matkan viimeiseen kohteeseen nimeltä Puhtu, tai Puhtulaid. Parkkipaikalta käveltiin reilun kilometrin matka meren rantaan, taas läpi mitä vehreimmän lehtometsän. Rannassa odotti sumuinen sää, sekä omanlaisensa soraranta. Meikäläisen aivot olivat jääneet fossiilienetsintämoodiin, joka ei tosin tuottanut mitään tulosta tuolla rannalla.
Seuraavaksi mentiin katselemaan vanhaa isoa taloa rannan lähellä, metsän siimeksessä. Se on nykyään eläin- ja kasvitieteellisen instituutin tukikohta (EPMU, Zooloogia ja Botaanika Instituut Puhtu Bioloogiajaam Kulalistemaja), alunperin kuuluisan tutkijan Jakob von Uexkull:in koti. Talolta metsään johtavan pikkupolun varrelta naisväki keräsi innoissaan muovikasseihin karhunlaukkaa, jota olimme nähneet paljon jo tulomatkalla. Paljon muitakin kasveja oli rehevän metsän pohjalla, joista muistan ainakin Pekan esittelemän lehtokielon. Joka on myrkyllinen, niin kuin muutkin kielot.
Vielä kävelimme ihmettelemään keskellä metsää olevaa Schillerin muistomerkkiä, pientä metalliristiä kirjoituksineen. Se on pystytetty saksalaisen runoilijan Friedrich Schillerin kunniaksi 1813 kartanon silloisen omistajan rouvan toimesta, joka oli Schillerin perhetuttu. Sen sanotaan olevan maailman vanhin säilynyt Schillerin muistomerkki.
Kahvitauko vietettiin katoksessa, kauniilla meren meren rannalla. Jo totuttuun tapaan kahvi oli vain sivuosassa pizzanpalojen, voileipien ja jugurttien joukossa. Paluumatkalle lähdimme noin kello 14. Andrus jäi pois kyydistä ja hyvästeltiin yhdellä pysäkillä, palaten siitä omaan tukikohtaansa seuraavia vieraita vastaanottamaan. Me huristelimme sitten noin sata kilometriä yhtä soittoa Tallinnan satamaan. Suuremmilla, sileillä asfalttiteillä jo paljon kokeneen pikkubussimme kyyti tuntui oikein mukavalta.
Retken saldo
Tämä matkailupäivä toi vielä kaksi lintulajia lisää ja koko retken saldoksi muodostui siis: 53 + 42 + 2 = 97. Vain kovin, kovin niukasti alle sen satasen tavoitteen siis lopulta.
Kaikkea muuta saldoa jäi retkeltä ainakin meikäläisen laariin aivan kuormakaupalla, jopa enemmän kuin linturintamilta konsanaan! Hienoa, vehmasta luontoa, aika reippaasti erilaista, kuin täällä koto-Suomessa. Hiekkarantoja, suunnattomia kaislikoita. Runsaasti tietoa Viron historiasta ja nykyisyydestäkin, paikallisen oppaan suusta kuultuna.
Tallinnanlaivojen merimatkoista on vaikea keksiä mitään sytyttävää sanottavaa tälläkään kertaa. Paitsi se, että vietimme matkan porukassa, laivan takasalongissa istuen. Huiman hienoksi muodostunut reissumme oli ohi.
–Kari
Lähierä™ 