Tiivistelmä: Meikäläisen mieleen jäävimpien eläinkohtaamisten sarja etenee nyt yhdenteentoista osaansa ja esittelee päällimmäiseksi muistiin nousevan tapaamisen kettu repolaisen kanssa..
Tapahtui 30.6.2019
Iltalenkillä suoraan kotiovelta olin silloin Kirkkonummen Humaljärven eteläpuolisissa maastoissa.
Yhden tutun kallion laelle olin juuri noussut ja kesäilta siellä metsien keskellä oli hyvin hiljainen. Varmasti liikenteen ääniä kuului vaimeana jossain taustalla, kun kovin kaukana lähimmistä maanteistä en kuitenkaan ollut, mutta semmoiset olemattomat ja tasaiset äänet ihmisen aivot automaattisesti pois suodattavat. Hiljaista siis siellä luonnon rauhassa oli.
Niinpä jostain aivan läheltä kuuluva kova ja ruma rääkäisy suorastaan säikäytti kulkijan! Heti perään näin ketun juoksevan kallion reunaa pitkin, päästäen yhä samanlaisia rääkäisyjä kurkustaan tuon tuostakin. Koetin mennä vähän perään katsomaan, mistä oikein on kyse, ja se selvisi kyllä heti. Sillä ainakin kaksi pientä ketun poikasta lähti juoksemaan eri suuntiin. Sen jälkeen kettuäiti vielä vingahti pari kertaa eri tavalla, kommunikoiden jotain jälkikasvulleen. Enpä ollut minä ennen (vahingossa) niin lähelle kettuperhettä hiippailemaan sattunutkaan, että tuommoista olisin päässyt kuulemaan ja näkemään.
Lukemattomia kertoja ovat kettujen ja minun tieni Suomen metsissä ristenneet sekä ennen tuota kohtaamista, että sen jälkeen. Mutta tuo säikähdys on niistä parhaiten mieleeni jäänyt.
–Kari
Lähierä™ 