Ensimmäinen vuorokausi
Tiivistelmä: Tämä on kertomus yhdestä talvivaellusretkestä kolmen monia kokeneen kumppanin kesken. Vieden lukijan aivan mukaan niihin hirmuisen moniin tapahtumiin, haasteisiin ja riemuihin, mitä taivaltajat ulkona suomalaisissa erämaissa kokemaan päätyvät. Katselukulma on metsäsukset jalassa ahkiota vetävän hiipparin, jolle eteläisen Suomen maastot kerrassaan mielenkiintoisia aina ovat.
Ensimmäinen vuorokauden jakso tarjoaa ensin iltatulistelua ja piviyöpymisen. Sitten monivaiheisen hiihtomatkan halki tavattoman monenlaisten suomalaisten talvimaastojen, missä kaiken hienouden lisäksi piisaa myös kivasti haasteita etenkin ahkiota vetävälle hiihtäjälle.
Torstai – Perjantai, 9.-10.3.2023
Tämä tarina etenee vuorokauden mittaisissa jaksoissa. Tällä kertaa kuitenkin tällaisessa erikoisessa järjestyksessä. Edellisestä iltaleiristä yön yli seuraavan päivän taivallusten loppuun.
Tiedustelijan askareita
Iltapäivän viimeisinä tunteina meistä kumpikin matkusti lähtöpaikkaan omilla aikatauluillaan, omista elinpiireistään. Paikaksi oli sovittu jo viime talvesta tuttu tulipaikka Kirkas-Soljanen -järven rannalla, minne minä ehdin ensin, ihan kunnon valossa vielä. Vaikka matkaa pieneltä P-paikalta leiripaikalle ei ollut varmaan paria sataa metriä enempää, minä pakkasin siinä parkkiksella heti koko karavaanini aivan täyteen retkikuntoon, ennen kuin sujuttelin sinne autiolle tulipaikalle. Metsäsukset + ahkio -kombolla liikkeelle lähdin, lumikengät ahkion päälle sidottuna. Aika hiivatin huterolta meno tuntui, varsinkin pienessä alamäessä! Mutta minä aloin tietenkin heti opetella kunnon karavaanihiihtäjän tavoille, eli kiersin sen mäen vähän kauempaa, umpihankea myöten.
Tuttu tulipaikka oli kovin käyttämättömän tuntuinen, kaikki penkit ja pöytä noin 5-senttisen pakkaslumen peitossa. Siispä otin ensimmäiseksi askareeksini putsata ne kaikki lumesta pienellä retkilumilapiollani, joka rinkan taakse kiinnitettynä mukana kulkee. Sitten puuvajalle pätkimään vähän klapeja valmiiksi tulevaa illanviettoa varten. Se oli kyllä älyttömän tuskastuttavaa touhua, sillä kaikki kolme paikalta löytynyttä sahaa olivat sitä kuuluisaa kesäterämallia. Mitään majoitetta en ryhtynyt rakentamaan, jotta voimme ne asiat tuumata yhdessä kaverin saavuttua. Ja sama koski myös tulien tekemistä, joka oli myös yhteiseksi askareeksi sovittu.
Pieniä kävelylenkkejä tein sitten lähistön harvoilla poluilla, sillä 3-4 sekuntimetrin länsituuli osui siihen tulipaikalle suoraan järven yli ja se tuntui iltaa kohti kiristyvässä pakkasessa aika hyytävältä. Äänimaalma oli tuolla aivan täysin hiljainen mistään ihmiskunnan aikaansaannoksista, joten pian auringonlaskun jälkeen kuulin jo kaukaa auton lähestyvän ja kävelin sitten parkkipaikalle ottamaan vastaan Topia ja Malkusta.
Illanvietto tulien äärellä
Sittenpä päästiinkin melkein saman tien varsinaiseen illanviettoon, jonka tärkein elementti on aina nuotiotuli – silloin kun sellaiseen vain on mahdollisuus. Malkus sytytti taas tulet suoraan isoihin, halkaisemattomiin pöllin pätkiin omalla huikealla konstillaan, laittamalla niiden alle tenulla täytetyn Trangian polttimon. Viime talvena me jymähdimme istumaan näillä tulilla peräti aamuneljään, ennen kuin ajan kulun huomasimme. Nyt kun meillä oli suunnitelma oikein kunnollisesta umpihankihiihtopäivästä huomenna, muistimme katsella kelloakin joskus. Makkaraa paistaen ja eväitä kuumien kaakaoiden sekä jopa Miruvorin kera mutustellen ilta kulahti taas jopa liian hyvällä vauhdilla. Ehkä tärkeimpänä syynä moiseen on se, että mielenkiintoisista keskustelun aiheista on kahden tutun eräveljen välillä aina samanlainen pula. Runsauden pula.
Hangelle maaten
Taukovaatetta lisättiin ylle, koska pakkanen tuntui koko ajan kiristyvän yötä kohti. Muttei tuo perin hyytävälle tuntunut, koska se tuuli oli kokonaan pois hiipunut. En yhtään muista mihin aikaan yöpuille kömmimme, mutta hyvästi vanhan vuorokauden puolella se tällä kertaa kuitenkin oli. Molemmat olivat valinneet yöpymispaikakseen pivipussin taivasalla, joten majoitteiden rakenteluissa ei pahemmin aikaa tuhraantunut. Makuualustat ja makuupussit vaan sinne pivipussin sisään ja äijät perään. Topi asettui nukkumaan hangelle isäntänsä viereen. Ei tahtonut millään pysyä minkään edes vähän hangen kylmyydeltä eristävän alustan päällä, vaikka isäntä niitä koetti tarjota.
Retki pääsee vauhtiin
Eipä aamutoimista kummempia. Voileipiä, puuroa ja kuumaa kahvia kahden Trangian voimalla. Kiirettä ei pidetty, koska mitään kilpailua ei täällä oltu suorittamassa, mutta noin kymmeneltä kuitenkin taipaleelle tällä kertaa päädyimme. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta mukavan kirpeässä pakkassäässä, eli tämän hienompaa keliä ei ihminen voi talviselle umpihankiretkelleen saada! Täydellisyyteen voi lukea myös sen, että hanki kannatteli ainakin pitkillä suksilla kulkevia hiihtäjiä mukavasti ja niiden kantavien kerrosten päällä oli viidestä kymmeneen senttiä kevyttä, pöllyävää pakkaspuuteria!
Me lähdimme siis hiihtelemään Seitsemisen kansallispuistosta, mutta seuraavaksi leiripaikaksemme olimme suunnitelleet Rysäslammen laavun, joka sijaitsee kansallispuiston viereisillä valtion Kurun metsästysalueilla. Sinne olimme toki suunnitelleet mahdollisia reittejä karttojen ja satelliittikuvien äärellä, tietäen vanhoista kokemuksista, ettei suomalaisia metsämaastoja pysty ikinä tarpeeksi tarkkaan karttamateriaaleista analysoimaan. Siis ainakaan niin tarkkaan, että voisi luottaa ahkiomiehen niistä kunnialla selviävän.
Alkumatkan suot ja esteet – saukon jälkien kera!
Alkutaipaleet mentiin kuitenkin vielä hyvin suunniteltua reittiä pitkin, ensin järven, soisen kannaksen ja toisen pikkujärven yli. Ja tällä kertaa selvitimme paljon viime vuotista helpommin myös sen yhden hylätyn metsätien ylityksen, jonka reunat ovat jyrkät ja monin paikoin läpipääsemättömien pusikoiden peittämät. Vähän ylemmällä kulkeva reittiarvaus säästi meikäläisen kaikkein pahimmilta ähellyksiltä. Ja lisäksi tuolla kannaksella havaitsimme erikoisia eläimen jälkiä. Välillä tassun jälkiä ja välillä siistejä ”ahkion jälkiä”. Kutakuinkin varmoja olimme siitä, että saukko on siinä viilettänyt lumisen metsän läpi virtavedeltä toiselle! Heittäytyen aina pienekin alamäen kohdalla liukumaan sutjakkaasti liukaskarvaisen vatsansa varassa. Olisipa hienoa nähdä tuo joskus livenä luonnossa!
Taas eteenpäin soisia maastokohtia myöten, keskihankala metsätien ojien ylitys ja sitten isolle tutulle suolle, missä kulkeminen on niin helppoa kuin se vain ylipäätään ahkiota vetäen voi olla. Toki siinäkin saa ihan kivat pulssit ylläpitää silloin, kun itse auraa uran lumeen omalla ahkiollaan. Edellä menevä hiihtäjä tuota vähän helpottaa, muttei sinnepäinkään niin paljon, kuin edellä joskus kulkeva toinen ahkionvetäjä. Viimeistään tuolla suolla Topi alkoi väkisin pitää ”välinehuoltotaukoja” kesken etenemisen. Heittäytyi kyljelleen hankeen ja alkoi järsiä pois tassukarvoihin kertyneitä ärsyttäviä lumiklimppejä. Useimmiten hän lähti kyllä sitten taas liikkeelle isännän komennosta, mutta joskus ei. Joskus oli vaan pakko hoitaa tuota puhdistushommaa riittävän hyvään malliin, kyljellään lumihangessa raahautuen 😊.
Tuskien taival
Tuon hienon suojärjestelmän piiristä oli kuitenkin poistuttava, kun halusi päästä etenemään jonnekin koillisen suuntaan, missä päin meidän määränpäämme sijaitsi. Ensimmäinen metsäosuus tuon jälkeen meni aika hyvin, Malkuksen hiihtäessä edellä reittiä valiten, Topin peesatessa häntä ja minun seuratessa jälkiä vähän taaempana. Pystyen silloin aina välillä vielä vähän oikaisemaan joitain mutkia suoremmiksi. Sitten tuli eteen taas yhden pienen metsätien ylitys. Sen toisella puolella metsä vaikutti koko näköpiirin alueella niin älyttömän tiheälle, että ahkiomiestä alkoi puistattaa. Mutta kun mitään muuta järkeen käyvää vaihtoehtoa ei osattu keksiä, niin sinne sitten vaan. Malkus taas edellä. Sepä olisikin sitten semmoinen lyhyt päivätaipaleen osa, joka nosti pintaan oikein tuplahiet. Ensin fyysisestä äheltämisestä ja sitten vielä tuskan hien! Aateltiin, että kyllä se ihan pian kuitenkin harvenee, mutta paskan marjat! 20 minuutin tastelun jälkeen kun Malkus katsoi digikarttaa, niin olimme peräti kokonaiset sata metriä noin nettomielessä edenneet. Onneksi se PIIP! Ryteikkö sitten alkoi harventua, sillä juuri tuommoisessa maastossa ahkiomiehen etenemisvauhdiksi tulisi noin kolme ja puoli tuntia per kilometri! Plus lukemattomat huilaustauot vielä päälle. Seuraavalla pikkusuolla oli pidettävä vaatteiden vähennystauko.
Sitten pääsimme taas etenemään helppoja maastoja, moninaisia suojärjeslmiä myöten. Onneksi edellä hiihtänyt kartanlukija osasi olla tarkkana myös suo-ojien kanssa, kaikkia ei-välttämättömiä ylityksiä välttäen.
Hieno lounastauko!
Taas yhden kauniin avosuon laitaan tullessamme näimme edessämme kivan näköisen saarekkeen ja kuin yhdestä suusta tuumailimme, että olisikohan nyt paikallaan pitää ihan oikea lounastauko? Oli se. Molemmat katsoivat sopivat keittiön paikat ja laittoivat Trangiat sulattamaan ja keittämään vettä lumesta. Sen jälkeen heitettiin poskeen tukevat lounasmuonapussilliset ja vielä kahvimukilliset päälle. Kumpikin kulkija päätyi eri tavoin toistelemaan sitä, että olipa kyllä fiksu temppu pitää oikein kunnon evästauko juuri tässä kohtaa. Ja että noin hieno paikkakin vielä sitä varten reitillemme osui. Reilu tunteroinen tuollaisessa kunnollisessa lämpimän aterian evästauossa yleensä vähintään menee, niin nytkin. Ja liikkeelle taas lähdettyämme pääsimme toteamaan vähän väsähtäneiden kehojen olevan taas saman tuntuisessa lyönnissä, kuin aamun ekoilla taipaleilla konsanaan.
Kalasääsken pesä ja ojien ylityksiä
Siellä Metsähallituksen mailla on vähintään yhtä hienoja soita ja muitakin paikkoja, kuin viereisessä kansallispuistossa. Sillä erolla, ettei ihmisistä ole jälkeäkään. Toinen toistaan hienompien soiden ja lampien yli matkamme jatkui ja yksi iso metsäautotie päädyttiin ylittämään kahteenkin kertaan, jotta noita suoreittejä seuraamaan pystyimme. Suovanalaisen suolla kävimme katsomassa siellä olevaa kalasääsken pesää – joka näytti kyllä kovasti ihmisen rakentamalta. Mutta toisaalta mistä noista urbanisoituvista sääksistäkään enää tietää, ehkä ovat vaan oppineet kakkosnelosia ja lautoja pesiensä perustuksissa jo käyttämään.
Navigaattorin huolellisuudesta huolimatta erinäisiä ojien ylityksiäkin vaan reitillemme väkisin osui ja niistä hankalimmat syövät kertakaikkiaan miestä. Syvien ja jyrkkäreunaisten, puiden ja pensaiden reunustamien ojien ylittäminen metsäsuksien ja ahkion kanssa on välillä 10 minuutin tai varttitunnin projekti. Ensin edes jotenkin kelvolliselta vaikuttavaa ylityspaikaa suuren kääntösäteen omaavan yhdistelmän kanssa ja sitten sen ylityksen diilaaminen niin, ettei mies eikä ahkio vaan kumpikaan päätyisi kaatua romahtamaan sinne ojan pohjalle. Missä tapauksessa siitä ylityksestä tulisikin sitten ainakin puolen tunnin projekti. Niissä ylityksen kriittisissä vaiheissa joutuu pistämään peliin aivan joka ikiset voiman rippeet, mitä miehestä vaan irti lähtee. Ja useampia kertoja toistettuna mokoma tietenkin syö kulkijan voimavaroja.
Loppumatka metsätietä hurjaa vauhtia!
Parin tuommoisen punnerruksen ja hankalakulkuisen hakkuuaukean jälkeen päädyimme yhdelle metsätielle, missä täytyi taas kerran tehdä päätöksiä loppumatkan reittivalinnoista. Jatketaanko maaliin saakka villissä luonnossa tarpomista, vaikka ainakin aivan viimeisillä taipaleilla näyttäisi olevan mahdollista edetä ainoastaan melkoisen tiheän näköisissä metsämaastoissa. Vai etenisimmekö päivän viimeisen kilometrin metsäautoteitä pitkin. Noh, arvatkaas nyt kumpaan vaihtoehtoon jo aika väsyneet taivaltajat sitten päätyivät?
Sepä olikin sitten tämän ensimmäisen vaelluspäivän ylivoimaisesti vauhdikkain kilometri! Koska vaikka oikeasti olisi väsyneenä kannattanut vain hiljaa ja rauhallisesti eteenpäin hiihdellä, vei huikea luisto mennessään. Kolmessa suuremmassa alamäessä karavaanarin huippunopeudet nousivat yli 13 kilometriin tunnissa ja yhden kerran yli viidentoista! Mikä oli kyllä aikamoisen jännittävää ja suorastaan pelottavaakin, sillä tuollaisen yhdistelmän kanssa ei ole yhtään mitään muuta tehtävissä, kuin vain koettaa pysyä pystyssä. Ei ole mahdollista jarruttaa, ei yrittää hiukkaakaan ohjata suksia mihinkään suuntaan ja jokaisen montun tai töyssyn yli meneminen tökkii tai jarruttelee vetomiestä aisojen kautta kokolailla ennakoimattomilla tavoilla. Mutta hyvin sekin onneksi meni – ja oli hauskaa!
Toisen retkivuorokauden tapahtumat tulevat elettäviksi tarinan seuraavassa jaksossa!
–Kari
Lähierä™ 