Umpilumiskuttaa 0/3

Valmistelun ihanuus

Tiivistelmä: Tämä on kertomus yhdestä talvivaellusretkestä kolmen monia kokeneen kumppanin kesken. Vieden lukijan aivan mukaan niihin hirmuisen moniin tapahtumiin, haasteisiin ja riemuihin, mitä taivaeltajat ulkona suomalaisissa erämaissa kokemaan päätyvät. Katselukulma on metsäsukset jalassa ahkiota vetävän hiipparin, jolle eteläisen Suomen maastot kerrassaan mielenkiintoisia aina ovat.

Tämä aloitusosa kertoo siitä, miten unelmat muuttuvat todellisuuden myötä ja kuinka hienoa on jo pelkästään valmistautuminen kunnolliseen talviretkeen.

Suomen maastot ovat aivan upeita myös talvella! Ehkä jopa hienoimmillaan?

Tapahtui 9.-12.3.2023

Talvivaellusunelmia

Kunnon talvivaellus alkoi kangastella useammankin eräveljen mielessä jo vanhan vuoden puolella, talvikauden alkaessa ja keskustelut toteutuksesta kiihtyivät sitten tammi-helmikuussa. Aivan täysverinen Lapin vaellus oli päällimmäisenä mielessä, mutta saman täyden viikon saaminen sopimaan useamman kuin yhden ihmisen kalenteriin osoittautui nopeasti kertakaikkiaan mahdottomaksi. Periksi kun ei haluttu antaa, niin kaksi kaikkein aktiivisinta veijaria käänsi sitten suunnitelman kolmen päivän vaellukseksi jossain eteläisen tai keskisen Suomen metsämailla. Maaliskuun toinen viikonloppu saatiin sopimaan ajaksi peräti neljän kaverin kesken, mutta kaksi heistä pudottautui ajan edetessä matkasta erilaisten perhesyiden vuoksi.

Mutta erämiesten sovelletun matematiikan mukaisesti kolme jäi silti jäljelle. Topi, Malkus ja Kari. Matkan johtajana siis Topi-tolleri, seitsemänvuotias Nova Scotian noutaja, jolla on kaulapantansa alla aivan mahdoton määrä kokemusta mitä erilaisimmilta eränkäyntiretkiltä kaikkina vuodenaikoina.

Tässä unelma juuri lähdössä toteutumaan!

Paikka ja konsepti asettuvat todellisuuden mukaisiksi

Retken toteutuspaikaksi sovimme Seitsemisen kansallispuiston ja sen yhteydessä olevat valtion metsästysmaat. Noiden alueiden yhdellä kulmallahan me teimme viime kevättalvena lyhyen hienon talviretken (Lapin palasia Seitsemisessä) ja Kurun metsästysalueilla on jokunen eräveli myös useampina syyskausina kuljeskellut. Noiden moninaisten kokemusten, sekä intensiivisten karttojen tutkailuiden jäljiltä meillä oli hyvä käsitys siitä, että tuolla pääsemme reittejä sopivasti valikoiden liikkumaan niin villeissä etelä- tai keskisuomalaisissa maastoissa, kuin ylipäätään mahdollista on.

Yksi kuva jo sieltä minne menossa ollaan. Viime talvelta.

Into nousee valmistelujen myötä

Kun ajankohta ja aluekin oli helmikuun alkupuolella fiksattu, alkoi ainakin meikäläisen matkakuume tai retki-into kiihtyä vähä vähältä. Kas kun kunnon talvivaelluksia ei ole turhan tiuhaan koskaan päässyt tekemään ja ne ovat siksi jotenkin ehkä vielä enemmin mieltä kiehtovia, kuin muut pitkätkin vaellukset konsanaan. Näin muun muassa varusteiden kannalta, koska suomalaisen talven sylissä omavaraisesti retkeilevällä on kaikki tarpeelliset varusteet oltava kunnolliset ja kunnossa. Majoite, makuupussi, makuualusta, keitin, kulkuvälineet ja kuljetusvälineet nyt ihan tärkeimpinä mainiten.

Niinpä meikäläinen alkoi vähän valita sopivimpia talviretken varusteita aina ollessaan maatalossamme, missä meikäläisen varustearsenaali nykyään majailee. Tuttuun tapaani kasailin nuo varusteet yhteen paikkaan, mistä ovat näppärät pakata sitten kun H-hetki alkaa olla ihan lähellä. Lienee helppo arvata, että moinen touhuilu ei retki-intoani ainakaan vähentänyt! 😊

Pakkailun riemua maatalon kammarin lattialla.

Omat omituiset ahkioperversiot

Minä tykkään nykyään tehdä kaikki mahdolliset talvivaellukset ahkion kanssa, useasta syystä. Ensinnäkin siksi, että ahkion kanssa voin helposti pakata mukaan aivan juuri sen meikäläisen täysvarustuksen, jonka kanssa esimerkiksi viikon vaellukset Lapin tuntureilla teen. Tarkoittaen muiden muassa viikon muona- ja polttoainevarantoja – parin päivän hätävarojen kera. Samoin vaatetuksen kanssa. Näin minä pystyn pitämään yllä kaikkia pitkän vaelluksen taitojani siitä riippumatta, minkä mittaisia milloinkin tekemään pääsen. Myös varusteiden painon ja etenemiseen vaaditun rasituksen suhteen.

Sitten on vielä se haasteellisuus, joka ahkiokaravaanin kanssa kulkemiseen liittyy. Yleisestihän ajatellaan, että ahkio soveltuu joko ainoastaan tai ainakin parhaiten väljiin maastoihin. Lapin tuntureille ja harvoihin metsiin, järville, soille sekä mäntykankaille. Ja ihan oikein siinä ajatellaan! Mutta on myös niin, että ahkion kanssa pystyy kyllä kulkemaan aivan missä tahansa Suomen lumisissa maastoissa. Helppoa se ei toki välttämättä ole. Monenlaisista hankalista paikoista ei välttämättä pääse ollenkaan menemään ja jos sellaisiin paikkoihin vaan väkisin tunkee tai vahingossa päätyy, seuraukset voivat olla vähintäänkin tuskastuttavia, hiostuttavia ja kiroiluttavia. Sekä aivan valtavasti kulkijan energiaa syöviä. Tässä linkki yhteen omaan sellaiseen kokemukseeni (Kaikkien pyllähdysten äiti).

Ahkion testipakkailu tapahtuu puolestaan tuvan hellan edustalla.

Positiivisia haasteita talviretkeilijälle

Ahkiokaravaanin kanssa normaaleissa suomalaisissa maastoissa kulkeminen vaatii erinomaisen intensiivistä reitin suunnittelua aivan koko ajan! Karttaa lukemalla täytyy yrittää löytää edestä päin mitä tahansa väljempiä ja helppokulkuisempia maastoja, kuten järviä, lampia, soita ja hakkuuaukeita. Eikä esimerkiksi metsäautoteitäkään parane aina nenänvarttaan pitkin katsella. Kaikkia tiheän kasvuston paikkoja täytyy yrittää vältellä kuin ruttoa – mihin parhaissakaan kartoissa oleva tieto ei useimmiten paljon apua anna. Jyrkät paikat täytyy tietenkin myös kertakaikkiaan kiertää.

Reittisuunnittelua on tehtävä koko ajan useilla skaaloilla. Laajimmat reittiajatelmat, jotka pitävät tietenkin sisällään myös tähtäimen sinne, minne ollaan menossa. Sitten on aivan jokaisena hetkenä pääteltävä parhaita reittejä sillä matkalla, jonka kulkijan katse missäkin maastossa kulloinkin kantaa.

Minusta kaikki tuo on aivan valtavan kiehtovaa touhua, joka haastaa kulkijaa koko ajan! Sellaisilla tavoilla, joihin hänen aivonsa ovat niin monen sadan tuhannen vuoden evoluution kautta harjoitetut, että viimeisen sadan vuoden teknologiaripsaukset eivät ole niihin päässeet edes koskemaan vielä.

Kesäistä ilmakuvaa niistä Kurun metsämaista, minne menossa ollaan.

Talvimetsäkaravaanarin kulkuvälineistä

Ahkiokaravaani koostuu aina sekä ”vetoautosta”, että siitä aisojen takana kulkevasta ”peräkärrystä”. Se vetävä muuli voi talvisissa maastoissa pitää jaloissaan joko suksia tai lumikenkiä. Metsäkelpoisia suksia on sitten monia eri tyyppejä, joista meikäläinen tuntee kohtuullisesti seuraavat, pituusjärjestyksessä: Metsäsukset, tunturisukset ja liukulumikengät, eli hokit. Noiden jaloissa olevien varusteiden pituus tai lyhyys vaikuttaa tietenkin melkoisesti siihen, kuinka helppoa taikka vaikeaa karavaanarin elämä siellä lumisissa metsissä on. Kaikkien haasteellisinta hankalien paikkojen diilaaminen on noin kaksi ja puolimetriset metsäsukset jaloissa ja tosi paljon helpompaa lumikengillä.

Minun arsenaalikseni ovat vuosien myötä valikoituneet nuo molemmat ääripäät. Eli vedän normaalisti ahkiota pitkät (260 cm) metsäsukset jaloissani, koska niiden kanssa eteneminen muualla kuin ”erikoispaikoissa” on vaan kaikkein keveintä. Lumikengät kulkevat helposti mukana kiinnitettyinä ahkion päälle. Jos sitten näytän päätyvän kertakaikkiaan turhan haasteellisiin maastoihin, vaihdan kulkuvälinettä. Semmoinen ottaa vähintään varttitunnin verran aikaa, mutta mokoma on aina sen väärti! Siellä kun ei kiireen kera kuljeta ja erilaiset tauot ovat noin raskaan lajin ohessa muutenkin hyviä. Ne pitkät suksetkin paketoituvat sitten aivan yllättävän hyvin ahkion päälle. Suurempi osa ylityksestä taakse ja pienempi eteen, ahkion aisojen suojaan. Harvoin ovat mihinkään kiinni ottaneet, vaikka juuri silloin kaikkein ähkyimmissä paikoissa kuljetaan.

Tähän kohtaan on hyvä kertoa myös se, että retkikaverini puolestaan kulkee vain rinkka selässään ja jaloissaan vasta hiljan hankitut nykyaikaiset tunturisukset. Sekä oma tuttu ja melkein kaiken jo kokenut koira fleksihihnassa isäntäänsä kiinnitettynä.

Meikäläisen karavaani menokunnossa – vain moottori puuttuu kuvasta.

Ihan oikeaa touhua on edessä!

Tuommoiselle talvivaellukselle ollaan sitten menossa. Aivan täysverisellä pitkän talvivaelluksen varustuksella ja aivan villeihin suomalaisiin metsä- sekä suomaastoihin. Voi että, miten menojalka vipattaa taas kerran!

–Kari