Toinen vuorokausi
Tiivistelmä: Tämä on kertomus yhdestä talvivaellusretkestä kolmen monia kokeneen kumppanin kesken. Vieden lukijan aivan mukaan niihin hirmuisen moniin tapahtumiin, haasteisiin ja riemuihin, mitä taivaltajat ulkona suomalaisissa erämaissa kokemaan päätyvät. Katselukulma on metsäsukset jalassa ahkiota vetävän hiipparin, jolle eteläisen Suomen maastot kerrassaan mielenkiintoisia aina ovat.
Toinen vuorokauden jakso ottaa lukijat mukaan erämiesten ja koiran illanviettoon hienolla hiljaisella laavulla, kansallispuiston ulkopuolella. Yöpymisen jälkeen päästään toiseen vaelluspäivään, joka tarjoaa taas muhkean kattauksen upeita talvisia erämaita, ryyditettynä kivalla lounastauolla, sekä monenlaisilla haasteilla ainakin ahkiomiehelle.
Perjantai – Lauantai, 10.-11.3.2023
Laavulle kummallisen väsyneinä
Rysäslammen laavulle siis tänään hiihtelimme ja saavuimme sinne joskus viiden maissa. Tätä reissua suunnitellessamme olimme katsoneet päivämatkat tavoiteltujen leiripaikkojen välillä sellaisiksi aika kevyiksi – perustuen moniin aikaisempiin kokemuksiimme tällaisista talviretkistä. Leiriytymisen ja ruokailun jälkee me poijaat sitten lähtisimme hienoille iltarekille ympäröiviä maastoja tutkimaan.
Ja katin kontit. Molemmat suksimiehet tunsivat itsensä aika väsyneiksi taakse jääneiden taipaleiden jälkeen, eikä mikään iltaretki tullut kummallekaan edes mieleen, saati puheeksi. Minä istahdin vaan laavun reunalle ja ryhdyin virittämään bensakeitintä kuntoon veden sulattamiseksi ja keittämiseksi. Onneksi kaverilla oli virtaa käydä tekemässä sylyllinen klapeja ja sytyttämään nuotio palamaan laavun edustalle. Pian saimme sitten nautittaviksi asiaankuuluvilla ponneaineilla lähelle kuuluisan haltiajuoman Miruvorin tasoa viritetyt kuumat kaakaojuomat. Ja eipä aikaakaan, niin äijät olivatkin taas kuin uudesti syntyneet, väsähdykset tiessään ja leirielämä alkoi tuntua kerrassaan hienolta!
Laavu on erämiehen luksusta – koirista puhumattakaan
Valmiilla laavulla leiriytyminen ja yöpyminen onkin metsien kulkijalle sellaista herkkua, jota hän osaa kyllä arvostaa. Leirin tekoon ei muuta tarvita, kuin levittää makuualusta ja makuupussi sinne laavun perälle ja nostaa evästelyyn liittyvät tarpeet laavun edustalle rinkasta tai ahkiosta. Sen jälkeen on edessä makoisa eräilta leiritulen loisteessa ja lämmössä!
Vähän me ensin vanhan eräkamun kanssa koetimme toisillemme selitellä kummallista väsähtämistämme noinkin lyhyillä taipaleilla. Kunnes huomasimme koiran käytöstä havainnoida. Topi-tolleri on nimittäin kaikilla talvireissuilla tähän asti pistänyt aina pitkäkseen hangelle, riippumasta pakkasen määrästä tai hänelle ystävällisesti tarjotuista paljon mukavammista makuupaikoista. Mutta nytpä koiralle kyllä kelpasikin isännän osoittama paikka laavussa, pienen lämpöpeitteen päällä! Syyksi moiseen kaksi insinööriä osasi päätellä kolme mahdollista vaihtoehtoa. 1) Se on tullut vanhaksi. 2) Se on lopultakin oppinut järkeville tavoille. 3) Se on väsynyt.
Hyvän laavun nautiskelua
Valtion Kurun metsästysmailla sijaitseva Rysäslamme laavu tulipaikkoineen on oikein hyvän malliseksi tehty. Niin, että laavun reunalla on ihana istuskella vaikka oikein piukeassakin pakkassäässä. Istujat eivät siinä housujaan tai kenkiään käräytä, mutta tuli lämmittää heitä upeasti. Nyt pakkanen kiristyi päivän noin viidestä asteesta jonnekin 10-15 asteeseen yön ja aamun tunteina. Jopa laavun perälläkin vallitsi aivan erilainen lämpötila kuin ulkona. Se oli helppo huomata aina käydessään välillä siellä tulipiirin ulkopuolella vaikka klapeja tekemässä ja hakemassa.
Jotenkin tulien äärellä istuessa ei tule ikinä aika pitkäksi, eikä mitään ohjelmaa kaipaa. Ruokia laiteltiin ja syötiin, makkaraa paisteltiin – sekä turinoitiin ties mistä asioista.
Aamun sereeniset ensitaipaleet
Aamulla ainakaan meikäläisen keho ei tuntunut enää ollenkaan muistavan eilisen rasituksia. Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdettiin taas navigoimaan omia reittejämme, takaisin kohti Seitsemisen kansallispuistoa ja siellä olevaa Liesijärven laavua. Minä kun satuin saamaan karavaanini kulkukuntoon vähän kaveria aikaisemmin, lähdin itsekseni hiihtelemään edellä. Alkumatka oli jotenkin niin hienoa, että se on erilaisina mielikuvina muistiini palanut. Aivan kuten olimme luonnon sekä kartan merkeistä päätelleet, metsämaasto oli ihastuttavan väljää heti Rysäslammen perukasta länsi-lounaan suuntaan. Minä pääsin hiihtelemään siellä hiljakseen ja helposti, löytäen lähes koko ajan hyvin suoria reittejä eteenpäin puiden ja pensaiden väleistä. Niin pääsee parhaimmillaan tekemään, kun koko ajan skannaa edessä olevaa maastoa sekä pitkällä, että lyhyellä tähtäimellä. Kuten myös siltä väliltä. Toki perässä kulkeva ahkio vähän menemistä 10-15 senttiä upottavassa pakkaslumessa jarrutti, mutta niin vähän, että piti oikein tietoisesti menohaluja hillitä. Jottei keho alkaisi turhan päiten hikeä puskea heti näin taipaleiden alussa.
Vaihtelevia maastoja ja hienoja talvisia erämaita
Muutamien satojen metrien jälkeen kaarsin karavaanini ympäri ja jäin odottamaan Malkusta & Topia, jotta saisin heistä jokun kuvan myös etuperspektiivistä. Niin tapahtui ja Malkus lähti taas hoitamaan yhdistettyä reitin etsijän ja ladun avaajan rooliaan. Heti kohta maastot muuttuivatkin sillä tavoin haasteellisemmiksi, että tuli metsäojia ylitettäviksi. Ne ovat metsäsuksi+ahkio -karavaanille joko helppoja, hankalia tai suorastaan paskamaisia ylitettäviksi. Ne dilemmat on jo eiliseltä kuvattu, joten ei tässä sen enempää. Paitsi, että ähinää ja hikeä niihin aina melkoisen paljon uppoaa. Kyyneleitäkin joskus, verta ei sentään vielä tähän mennessä.
Seuraavaksi päästiin taas ylittämään yksi hieno avosuo, joka on jopa ahkiomiehelle pelkkää nautiskelua ainakin näillä keleillä. Tuolta on jäänyt mieleeni, miten katselin niitä rantoja monissa paikoin sellaisin silmin, että olisivatpa tosi hienoja kierrellä myös joskus myöhäisen syksyn lintumetsällä. Ja kun mokomasta suuni avasin, sain kuulla kaverin siellä joskus kyseisillä asiolla olleenkin. Enpä kyllä ihmettele.
Taas oli edessä monenlaisia metsiä ja myös metsäojia. Myös soita ja lampia, niin paljon kuin pitkän tähtäimen reitin valinta vaan ikinä meille mahdollisti. Monia valokuvanomaisia muistoja on minulla päässäni noiltakin taipaleilta, mutten niitä osaa näin jälkikäteen kartalle sijoittaa, enkä yksilöidä. Jossain vaiheessa päivää putkahdimme metsästä taas yhdelle syrjäiselle metsäautielle, joka oli auraamaton ja paksun lumen peittämä. Siinä karttoja ja mahdollisia etenemisen suuntia pähkäillessämme onneksi välähti mieleen myös ajatus lounastauosta.
Taas mukava lounasleiri
Sen jälkeen katselimme molemmat oitis takaisin siihen metsän reunaan, mistä olimme juuri tielle kömpineet ja totesimme paikan aikamoisen mukavan näköiseksi tauon pitoon. Valtaosin auringon sulattamia mättäitä, joihin aurinko nytkin heitti jonkun verran säteitään harsopilven läpi. Ja vastapäinen mäki tarjosi täydellisen suojan aika vilpeän tuntuiselta länsituulelta. Siihen me oitis lounasleirimme laitoimme ja pian oli taas kaksi Trangiaa lunta sulattamassa. Nimeltä mainitsemattomat norjalaiset retkimuonat maistuivat kummallekin erinomaisesti. Kuten myös Topille, joka pääsi melko tyhjiksi syödyt foliopussit sisältä nuolemaan. Mainion rahalliselta ja palauttavalta tuntui tuokin lounastaukomme, vaikka se vain reilun puolen tunnin mittainen näkyi olevankin.
Yhden ei-niin-täydellisen ojan ylityksen anatomia
Länteen kun teki elävien mieli, Malkus hiihteli ensin jonkun matkaa metsätietä pitkin, etsien paikkaa ison reunaojan ylittämiseen. Olivat Topin kanssa jo menneet menojaan minun siihen kohtaan päästessäni. Oman harkintani mukaan tuo oli liian hankala paikka meikäläisen karavaanille, erityisesti heti ojan yläreunalla olevan tiheän pensaston vuoksi. Mihin meikäläisen 2,6 -metrisä suksia olisi vaikea järkevästi sijoitella. Ehkä vähän jälkeen jääneen paineen vaikutuksesta tein siltikin päätöksen yrittää.
Eikä se sitten hyvin mennyt. Hirrrrmuisen ähellyksen jälkeen luulin jo haasteen pahimmat osat selvittäneeni, kun olin kuin olinkin saanut sukseni jotenkin tasamaalle, sinne pusikon sekaan. Ja pääsin siitä vielä parisen metriä eteenpäinkin, kunnes jymähdin kertakaikkiaan paikalleni. Taakse katsoen huomasin ahkioni kääntyneen kyljelleen. Sittenpä piti vaan hillitä harminsa ja hoidella tilanne takaisin jiiriin karkeasti seuraavilla askelkuvioilla.
- Rinkka pois selästä (vetoaisat ovat kiinni siinä).
- Sukset pois jaloista.
- Suksien ja sauvojen kuljetus kolme metriä eteenpäin sopivan tasaiselta ja suoralta näyttävään paikkaan.
- Ahkion kääntäminen pystyyn ja nosteleminen sivuttain ylös ojan reunalta. Ei yhtään helppoa, niiden h@@@@tin puskien takia!
- Rinkan nostaminen toiselle olalle ja koko karavaanin kiskominen suksien ja sauvojen luokse.
- Rinkan äheltäminen selkään ja lannevyön sekä kaikkien hihnojen asettelut ja kiristykset.
Ihan hiki siinä miehelle tuli ja aikaa meni jonkun 20-25 minuuttia.
Suunnitelman muutos – miehet eri reiteille
Siitä taas pusikkoisen hakkuuaukean läpi pienen matkaa Malkuksen ja Topin jälkiä hiihdettyäni tulin kunnon latu-uralle, kuten olin Malkuksen minulle kuullut huutelevan juuri ennen kuin ahkion kaatumiseen jämähdin. Siinä sitten karttaa rauhassa katsellen näytti siltä, että aika hankaliin maastoihin päädytään seuraavaksi sillä reitillä, jonka etenemiseemme olimme tuumanneet ja minne M+T olivat jo matkalla. Puolentoista päivän kokemuksiin perustuen osasin arvella, että vaikeissa maastoissa minulle eivät valitun määränpään saavuttamiseen riittäisi sen paremmin päivän jäljellä olevat valoisat tunnit kuin omat voimanikaan. Niinpä laitoin eräkaverille viestin, että minä taivallan loppumatkan sitä kyseistä Pirkan kierroksen latu-uraa pitkin, joka kartan mukaan kulkee aivan Liesijärven laavun vierestä. Saatuani kuitin kaveriltani, lähdin toteuttamaan tätä suunnitelmaa.
Latu-ura osoittautui odotettua työläämmäksi
Leppoisaa hiihtelyä kesti vain alle 10 minuutin ajan. Soita ja järviä lukuunottamatta Kurun maastot ovat pelkkää pienempää ja vähän suurempaakin mäkeä, kalliota ja kumparetta. Ja tämäkin latu-ura oli sinänsä vallan hienosti asetettu noita maastoja myöten kulkemaan. Mutta. Siinähän oli sitten tietenkin kaikenkokoisia mäkiä, koko ajan. Tuo minun ensimmäinen alamäkeni oli sellainen mutkainen ja kumpuileva, jonka kulkua en sieltä ylhäältä edes nähnyt kuin vähän matkaa eteenpäin. Rohkaisin itseni sitten vaan lähtemään laskemaan, vaikka hyvin tiesin, miten haasteellista se ahkion kanssa on. Kaikista nykimisistä ja tönäisyistä huolimatta selvisin kuin selvisinkin pystyssä tuosta ensikokeilusta, mutta useita kertoja oli tasapainon menettäminen kyllä kurkkua kuristavan lähellä!
Tuosta eteenpäin sitten etenemisen taktiikkani muutui niin, että kaikki ylämäet menin kyllä latu-uraa myöten, joko ihan hiihtäen ja sauvoilla vahvasti työntäen, taikka haarakäyntiä. Mutta alamäet pienimpiä lukuunottamatta kiertelin pitkin metsiä umpilumessa ja mahdollisimman helppoja reittejä etsiskellen. Perin mielenkiintoistahan tuo oli, mutta matkanteko hidasta ja voimia kuluttavaa.
Loppumatkasta latu-ura asettui kulkemaan yhden metsätien vierellä. Auraamaton se kun oli, niin sitä pitkinhän meikäläinen sitten lähti hiihtämään. Ja puhtaassa umpilumessa alamäetkin olivat sitten jo aivan helppoja laskea menemään myös ahkion kanssa. Aivan riemukkaalta tuo meno kaiken tänään koetun jälkeen tuntui!
Pieniä haasteita maaliin saakka
Sitten tulikin jo eteen Liesijärven telttailuaueelle ja tulipaikalle osoittava viitta. Sinne meni vain latu-ura, jolle siis taas päädyin. Ja samanlaisiin haasteisiin kuin viimeksikin, tietenkin. Matkaa ei ollut jäljellä kokonaisuudessaan kuin 700 metriä, mutta pari kertaa päädyin vähän turhan tiheissä metsissä taas itselleni liian jyrkkiä alamäkiä kiertelemään. Ja kerran minun täytyi myös pysähtyä keskelle latu-uraa pitämään juomatauko, tajuttuani suuni olleen kuiva kuin beduiinin sandaali jo tuntikausia ja herrrmotkin alkoivat vissiin siitä syystä kiristyä.
Mutta ihan pian tulikin sitten eteen viime vuodesta tuttu telttailualue ja puuvaja, sekä siitä sadan metrin päässä yhtä tuttu laavu! Täysin varma olin Topin ja Malkuksen minua siellä jo tulien ääressä odottavan, mutta yllätyksekseni minä oli kuitenkin päätynyt tänne heitä nopseammin.
Leirielämään ja kolmannen vuorokauden seikkailuihin pääsee mukaan tarinasarjan seuraavassa, viimeisessä osassa!
–Kari
Lähierä™ 