Kolmas vuorokausi
Tiivistelmä: Tämä on kertomus yhdestä talvivaellusretkestä kolmen monia kokeneen kumppanin kesken. Vieden lukijan kunnolla sisään niihin hirmuisen moniin tapahtumiin, haasteisiin ja riemuihin, mitä taivaltajat ulkona suomalaisissa erämaissa kokemaan päätyvät.
Kolmas vuorokauden jakso alkaa nytkin illanvietolla, missä päädytään vähän erilaisia laavuja vertailemaankin. Ja retkeilypäivä tarjoaa ensin talvista joen rantaa majavan jälkien kera, sitten hienoa hiihtelyä halki superkauniiden avosuojärjestelmien.
Lauantai – Sunnuntai, 11.-12.3.2023
Toinen laavuilta
Yllätyksekseni minä siis saavuin Liesijärven laavulle ennen Topia ja Malkusta, jotka sinne halki tiettömien korpimaiden suunnistivat. Tosin en ehtinyt enempää kuin ottaa rinkan selästäni, sukset jaloistani ja istahtaa laavun reunalle hengähtämään, kun jo alkoi hiihtäjän ääniä kuulua järven jäältä. Sen jälkeen toimittiin taas yhdessä aikalailla samoin, kuin edellisessäkin leiripaikassa. Eli meikäläinen ryhtyi virittämään keitintä ja Malkus tulia. Tosin tällä kertaa kävimme ensin yhdessä hakemassa puita, koska Liesijärven tulipaikalla puuvaja on noin sadan metrin päässä laavusta, kesäisen leirintäpaikan lähellä.
Kuumat juomat syntyivät ja nautittiin taas siinä samalla, kun Trangian poltin pikkuhiljaa sytytti nuotion kunnolla palamaan. Tänään ei ehkä oltu aivan niin väsähtäneitä hiihtopäivän jälkeen kuin eilen, mutta eipä ollut kyllä mielitekoja millekään iltalenkillekään. Jostain syystä kumpikaan ei muistanut tai halunnut ottaa moista asiaa taaskaan edes puheeksi 😊.
Ilta kului lupsakkaasti tulien äärellä, kuinka ollakaan. Keskustelun aiheista ei kahdella retkeilijän, eränkävijän ja insinöörin yhdistelmällä ole ikinä pulaa tullut. Ainoastaan ajasta. Sillä tavoin, että aina huomataan jossain vaiheessa kellon olevan jo turhan paljon. Tänään Topilla oli jo valmiiksi hioutunut ymmärrys siitä, että laavu isännän virittämän huovan kanssa on paljon fiksumpi illanviettopaikka, kuin lumihanki siinä vieressä. Ja kun ahkiosta löytynyttä umpijäätynyttä makkarapakettia illan mittaan sulateltiin ja kuumennettiin, heltisi siitäkin vielä lisäpisteitä tämän uuden illanviettotavan eduksi.
Laavujen vertailua
Liesijärven laavu ei kuitenkaan ole enää kovin kummoinen paikka talviretkeilijälle. Koska tulisija on siiretty kauas laavusta ja ympäröity penkeillä. Moisen muutoksen syitä me keskenämme pähkäilimme, päätyen arveluun, että kyse on panostuksesta kesäretkeilyn eteen. Semmoiselle tulipaikalle mahtuu paljon enemmin vierailijoita istumaan, kuin perinteisen laavutulipaikan ääreen. Laavua niin kaukana oleva tuli ei sitten enää juuri paljoa lämmitäkään. Edes sen vertaa, että laavun reunalla viitsisi iltaa istua. Meidän asteikollamme tämä laavu on nyt tipahtanut viidestä tähdestä kolmeen. Edellinen Rysäslammen laavu sen sijaan ansaitsi talviretkeilijöiltä ihan kaikki viisi *****. Siinä olivat asiat niin kohdillaan, kuin olla voi, aivan muotoja ja mittasuhteita myöten!
Viimeinen retkipäivä aukeaa – taas aurinkoisena
Jo illalla olimme tuumailleet ja keskenämme sopineet tämän viimeisen retkipäivän askelmerkit. Sellaisiksi, että hiihtelemme täältä aikalailla suorinta reittiä takaisin lähtöpaikkaamme Kirkas-Soljanen -järven rannalla. Koska molemmilla on tänään sunnuntaina vielä kuitenkin edessä aika pitkät ajomatkat kotiin, kyläilyjen kanssa vielä ryyditettyinä.
Liesijoen hienot rannat
Nyt oli meillä helppoa tehdä hienoimmat mahdolliset reittivalinnat, koska juuri tämän kyseisen välin olimme erilaisia reittejä myöten taittaneet viime talvena. Niinpä halusimme mennä alkumatkan Liesijoen rantaa seuraillen. Niitä rantalepikoita pitkin löytyi viime vuonna oikein mukavia reittejä ahkiomiehellekin ja ne talviset maisemat ovat jotenkin erikoisen sykähdyttäviä! Joki virtaa sen verran vuolaasti, että siinä on talvipakkasillakin vuorotellen sulia paikkoja ja valkoista lumipintaa. Kovalla pakkasella myös epätodellisen näköisiä höyrymuodostelmia. Sellaisia emme tällä kertaa sentään päätyneet näkemään, koska aamupäivän aurinko oli jo yön pakkaset suurelta osin taltuttanut.
Mutta kuten viime kerrallakin, majavien työskentelyn jälkiä oli havaittavissa monessa paikassa! Ja minä sekä Topi tutkimme yhtä hienosti melkein kokonaan poikki syötyä koivua oikein antaumuksella. Minä kamerani kanssa ja Topi kuononsa.
Paluumatka upeaa avosuoreittiä pitkin
Paluumatkamme valtaosan taitoimme viime vuodelta tuttua reittiä, pitkin upeaa avosoiden verkostoa. Pohjoinen tuuli puhalsi selkiemme takaa ja kevättalven aurinko lämmitti naamojamme. Ristin sielua emme noillakaan taipaleilla nähneet, vaikka hiihtelimme nyt koko matkan Seitsemisen kansallispuiston alueella, kauniina aurinkoisena sunnuntaipäivänä. Minun mielestäni nuo vaihtelevat talviset suomaisemat olivat niin upeita, ettei Lapistakaan mitään sen hienompaa löydy! Erilaista hienoa vain.
Edellä hiihtelevä Malkus seuraili pitkät matkat jotain viimeisimmän lumipeitteen alta juuri ja juuri erottuvaa hiihtäjän jälkeä. Minä kun huomasin meidän monissa kohdin kulkevan ihan samoja reittejä, joita minä olin viime talvena hiihdellyt yhdessä toisen kaverini kanssa, niin en malttanut olla ladun avaajalle huutamatta: Sinähän selvästi seuraat Juhan ja minun latua. Ei se ole kovin kumma, että noin huonosti näkyy, kun kokonaisen vuodenkierron takaa sentään on.
Eläinten jälkiä
Eläinten jälkiä ovat kaksi metsämiestä tietenkin kiinnostuneina seurailleet koko retken ajan. Jänisten jälkiä on ollut melkein määrättömästi joka puolella, mutta muut jäljet vähän yllättävänkin harvassa. Esimerkiksi kettujen jäljet, joita ainakin minä olen eteläisen Suomen metsissä hyvin paljon havainnut niin kuluvana, kuin edellisinäkin talvina. Teerien lumikieppejä olimme olettaneet ainakin siellä täällä näkevämme, mutta ainuttakaan selvää emme havainneet. Näillä suotaipaleilla näkyi sitten ehkä vähän enemmän jälkiä, kuin aiempina päivinä. Emmekä me kaikkia osanneet edes tunnistaa.
Loppumatka oikotietä
Lounastaukoa emme tänään tunteneet tarvitsevamme, koska matka ei niin pitkä ollut. Kohta jo sitten tulimmekin omille jäljillemme kahden vuorokauden takaa. Kerrassaan komean uran olivatkin kaksi hiihtäjää, koira ja ahkio lumeen tehneet! Sitä pitkin minä olisin voinut pistellä karavaanini kanssa menemään vaikka 8 kilsan tuntivauhtia! Mutta ihan kohta tuli eteen se suokannasta pitkin siinä kohtaa kulkeva auraamaton metsätie, joka lähtöpaikallemme johtaa. Sitä mäkistä ja paksun lumikerroksen peittämää tietä pitkin me sitten viimeisen kilometrin autojemme luokse hiihdimme.
Tätä täytyy saada lisää!
Jäljellä oli enää varusteiden pakkaukset autoihin ja hyvästelyt. Silloin ja hiivatin monta kertaa sen jälkeenkin me olemme keskenämme taivastelleet, miten huikean kokonaisvaltainen talviretki tästä aika kompaktista lomasesta pääsikin muodostumaan!
–Kari
Lähierä™ 