Tiivistelmä: Kertomus yhden vanhan kaverin vaikutuksesta omaan eräuraan ja siitä, miten yhteinen illanistunta hänen kanssaan lopulta onnistui pienelle porukalle vuosikymmenten tauon jälkeen.
Tapahtui 5.-7.5.2023
Koska tämä tapaus oli itselleni niin ainutlaatuinen ja merkittävä, halusin kirjoitella sen talteen aikakirjoihin peräti vähän yksityiskohtaisemmin, melkeinpä autofiktio-moodissa.
Erä-Masa
Erä-Masa on tuttu ja legendaarinen termi aika monellekin ihmiselle, joiden kanssa minä olen viimeisimpinä vuosikymmeninä kaikenlaisia retkiä ja vaelluksia tehnyt. Minun omalla kohdallani hän on suorastaan ”syyllinen” ulkoiluharrastusteni singahtamiseen vallan uusille urille joskus kaukana vanhan vuosituhannen puolella. Hän auttoi minut silloin aikanaan havaitsemaan aivan lähellä ympärillä piilevät melkein rajattomat mahdollisuudet luonnossa retkeilemiseen ja suoranaiseen löytöretkeilyyn. Niiden ahaa-elämysten pohjalta rakentuivat joskus mieleeni termit lähieräily ja lähilöytöretkeily, joista edellisestä syntyi sitten myös oman blogini nimi, Lähierä. Enemminkin noista taustoista olen kirjoitellut, mutta tässä linkit kahteen niitä summailevaan artikkeliin. Lähieräilyn keskipitkä historia ja Kotaparlamentin synnyt syvät.
Masa sitten joskus muutti Espoosta Heinolaan ja siihen katkesivat meidän yhteiset retkemme ja laavu- sekä kotaillat. Minä olen koettanut houkutella häntä ainakin viidentoista vuoden ajan mukaan edes vuoden lopun klassisiin Porkkalan kotaparlamentti-istuntoihin, minkä perinteen hän oli aikanaan luomassa. Mutten ole onnistunut. Kerran tai kaksi olen sitten ängennyt itseni sinne Heinolaan ja ollaan käyty Masan kanssa laavutulilla kuin joskus ennen. Hänellä kun on sattuneista syistä hallussa kaikki mahdolliset eräilymaastot ja paikat niillä suunnilla nykyään. Matkoillani ties mille kaukoretkille Lappiin ja itäiseen Suomeen olen aina Heinolan ohi ajaessani soittanut Masalle ja niin ollaan sentään tavattukin aina silloin tällöin Heinolan ABC:lla. Viestejä ollaan toki heitelty ja soiteltu toisillemme kokemuksia vaihtaen kaikkien vuosien yli.
Jollei Muhammed tule vuoren luo, niin sitten …..
Tämän vuoden 2023 kevättalven hiihtovaelluksellamme Kurun metsissä yhden kaverini kanssa (Umpilumiskuttaa 0/3) tapahtui sitten seuraava. Laavun reunalla istuessani näin, että puhelimeni vissiin ”soi”. Puhelin kun sattui olemaan siinä vieressäni. Äänettömänä se aina on luonnon piirissä liikkuessani, enkä edes huomatessani puheluihin normaalisti vastaa. Mutta nyt kun satuin näkemään soittajan olevan Masa ja tilanteenkin olevan niin otollinen, pyysin eräkaveriltani anteeksi ja vastasin. Koska meikäläisten väliset puhelut nyt kumminkin ovat sellaisia tyypillisisesti noin neljä kertaa vuodessa tapahtuvia juttuja. Saavathan sitä nyt keskenään hyvin tutut ihmiset aivan mainiosti olennaisimmat asiat puhuttua silleen rauhallisesti, vuodenaikojen rytmin mukaan.
Aivan sellainen normaali meidän välisemme puhelu oli kyseessä, mutta kaverini nopea tuumailu muutti kaiken. Kesken puhelun hän heitti ehdotuksen, että mitäpä jos menisimme sinne Heinolan vesille Masaa tapaamaan? Minähän toistin tuon ehdotuksen sitten heti Masalle, odottaen ilman muuta jotain hänelle tyypillistä vastausta tyyliin, ”katotaan nyt, on noita menoja ja tekemisiä”, jne. Mutta kun ei! Masa vastasi, että mikä ei ja tuntui suorastaan innostuneelta!
Mehän sitten reissumme jälkeen synkkasimme veli M:n kanssa todennäköisesti sopivimman viikonlopun tuollaiselle reissulle ja minä soittelin Masalle heti sen jälkeen. Hän lupasi tallentaa tuon ajankohdan sekä kalenteriinsa, että muistiinsa. Asia tiedotettiin Eräveljien Whatsapp-listalla ja yhteensä neljä veljeä ilmoittautui mukaan. Kun vielä jäätkin lähtivät Päijänteestä arvellun mukaisesti vähän ennen tuota ajankohtaa, niin retki lähti toteutukseen!
Perjantain venematka
Kaverini agentti M oli veneen omistajana ja Päijänteen vesistön tuntijana tämän retken sekä ideoinut, että organisoinut. Perjantaina sitten tapasimme kello kahden aikaan ilmoitetulla paikalla Pulkkilan harjulla, Karisalmen sillan kupeessa olevalla laiturilla. Siellä lastattiin kaikkien tavarat veneeseen ja lähdettiin vesille, viiden porukalla. Viidentenä jäsenenä siis Topi – sama Nova Scotian noutaja, joka myös edellisen talvivaelluksen kanssamme kulki. Tai oikeasti hän oli siis retkueen toinen jäsen, koska on eräopas ja veneen vakiomiehistöä. Vastuullinen vain veneen kipparille.
Kippari kun halusi meille vähän Päijänteen hienoutta näyttää, niin lähti ajelemaan vähän kiertoreittiä. Ensin Hinttolanselkää pohjoiseen, sieltä Käkisalmen läpi Sulunpohjaan ja Vihtastensalmen läpi taas isommalle selälle. Vasta siellä lopulta vene plaaniin ja 27 solmun vauhdilla Kalkkisten kanavaan. Kanavan itsepalvelusulkujen läpi kulkeminen oli meille vieraille aika kiva kokemus. Kanavan jälkeen paineltiin taas ”isolla vaihteella” läpi vaihtelevien järvimaisemien, joiden yleisnimi on kuitenkin jo Kymijoki. Kalkkisten sillan ali mentyä vesiväylä sitten jo kapenikin vähän paremmin tuon nimen mukaiseksi. Aikamoisen korkeita kallioita veli A bongaili aivan rantojen viereltä, vaikkeivät ne kovin ihmeellisiltä silmään näyttäneetkään. Mutta niin ne metsät juurikin korkeuserot hienosti näköaistille eteläisessä Suomessa tasoittavat, hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.
Kohta oli sitten edessä tämän päivän kohteemme Virtosaari, jonka laituriin kipparimme veneensä kokemuksella ohjasi. Ja juuri tämän vain hiukan jäiden lähdön jälkeiseen aikaan sijoittuvan retkemme suunnitelmien ja toiveiden mukaisesti saaressa ei ollut ketään. Ainakaan vielä.
Virtosaari
Suurenlainen varustemäärä lähti veneestä laiturille ja saareen hyvin näppärästi neljän hengen ketjutyön tuloksena. Pian sen jälkeen käveltiin yhdessä lenkki tuon pienen saareen ympäri, ihaillen sen erilaisia rantoja. Ja varsinkin Päijänteen kirkkaan veden vauhdikasta virtausta saaren molemmilla puolin. Myös tukín uiton jäljiltä olevia ohjausrakenteita saaren ylemmässä kärjessä.
Polttopuiden pätkimiseen ja halkomiseen ryhdyttiin, samoin kuin saunan lämmitykseen heti saman tien. Jokainen seurueen jäsen tuumaili myös omia leiriytymisen tapojaan ja paikkojaan. Veli V valitsi yösijakseen saunan eteisen, A lähellä olevan torpan pohjan ja K telttailun saaren pohjoiskärjessä. Kippari nukkui tietenkin veneessään, laivakoiransa kanssa. Meikä siis hiipsi jo alkuillasta sinne pohjoiskärkeen yösijaansa rakentamaan. Minä olin päättänyt pitkästä aikaa yöpyä parhaassa teltassani, merkiltään ja malliltaan Hilleberg Kaitum 2 GT. Ihan jo senkin vuoksi, että edellisistä kerroista tuon huipputeltan kanssa on tainnut päästä vierähtämään jo turhan monia vuosia. Ja aika hidastahan sen pystyttäminen olikin, ihan kuten arvelinkin. Valittu paikkakin piti kerran vaihtaa, kun mies ei vaan enää muistanut oikein ulkoa telttansa suurta pituutta. Mutta aivan kuten joka ainoa kerta aiemminkin, siitä tuli taas NIIN hieno makuukammari, että oksat pois! Makuualustan ja makuupussin levittämisen jälkeen houkutus oli niin suuri, että PAKKO oli mennä vähäksi aikaa hiljaa olosta nauttimaan!
Illanvietto ja saunominen
Illanvietto jatkui veli A:n tarjoaman erinomaisen siskonmakkarakeiton nauttimisella saaren keittokatoksessa, kunhan se oli ensin Trangian keittimellä lämmitetty. Vietävän herkullista oli tuo taaskin! Ja kaikki syötiin pois – paitsi jo saunomaan menneelle kipparille piti tietenkin oma osuutensa kattilaan säästää.
Sitten muutkin veljet säntäsivät saunomaan. Paitsi minä, jolle saunaan meneminen heti kunnollisen syömisen jälkeen ei tuntunut yhtään houkuttelevalle. En tiedä, vaikuttiko asiaan kenties hiukkasen jopa sekin, että juuri edellisenä iltana oli tullut kunnolla saunottua vaimon kanssa omassa, ihanassa maatalon saunassa? Tokkopa, koska kyllä minä olen monesti saunonut peräkkäisinä iltoina vaikka viikon putkeen joskus.
Pojat kuitenkin saunoivat sitten oikein antaumuksella, käyden uimassakin ties kuinka monta kertaa. Meikäläinen odotteli saunafiilistä ensin keittokatoksessa, sinne tulet virittäen ja sitten kuljeskellen ympäri tuon hienon saaren rantoja, hiljalleen pimenevän kevätillan näkymiä ja kuulumia ihastellen. Jälkimmäisistä mainittakoon se, että muuten täydellisessä hiljaisuudessa kuuli saaren itäpuolen virran äänenkin! Vaikkei siinä ihan varsinaista koskea missään kohtaa ollut, niin lujaa vesi kuitenkin virtasi ja pyörteili, että piti sellaista hienoa huminaa.
Jotain ehkä touhuttiin yhdessä vielä saunasession jälkeenkin, en muista. Muuta kuin sen, että sitä saunaan menemisen fiilistä ei minulle vaan ollenkaan syntynyt. Joka tapauksessa yöpuille kömmittiin joskus itse kukin. Ja minä muistan kirkkaasti sen, miten kertakaikkisen hienoa olikaan kömpiä siihen ikiomaan viiden tähden makuuhuoneeseensa silloin yösydännä!
Aamun toimet
Minä en meinannut sitten millään viitsiä nousta tuosta yösijastani, koska niin täydellistä siinä oli ollut nukkua. Tuohon täydellisyyteen vaikutti varmaan ainakin teltan paikka pehmeän, mutta kuivan sammalmaton ja mustikkavarvikon päällä. Se takasi erämiehen peffalle ja keholle vähintään Tempurin veroisen patjan. Osansa voi olla silläkin, että pääsin niin pitkästä aikaa taas nukkumaan omassa ykkösmajoitteessani. Täydellisessä luonnon rauhassa.
Kelloa välillä katselin ja vasta joskus yhdeksän aikaan lähdin talsimaan saaren eteläpäähän. Siellä olikin jo veli V juuri uniltansa myös noussut ja me sitten ryhdyimme virittelemään aamiaistarjoilua keittokatokseen. Trangiaan kaasutulet ja kahvinpurut esiin. Sekä erinäiset aamupalatarpeet, joista veli V ryhtyi jo vuosikymmenten kokemuksella rakentamaan eräveljeskunnan perinteisiä aamiaisleipiä. Nyt sämpylöistä, mutta kumminkin. Tärkeintä on, että päälle tulee sipaus voita tai margariinia, pari tukevaa juuston siivua, sekä jokunen palanen punaista paprikaa! Niin ne taaskin syntyivät ripeästi sillä aikaa, kun meikäläinen taiteli pari satsia pannukahvia Trangian varusteilla.
Veli A, kippari ja laivakoira ilmestyivät pelipaikalle myös pian aloituksen jälkeen ja kohta me jo nautimme kahviaamiaista siinä hienon, keväisen auringon loisteessa. Topi osasi olla tärpillä aina juuri sen henkilön edessä, joka oli kyseisen tilanteen heikoin lenkki. Ja niinpä hän herkillä aisteillansa sekä pitkään hiotuilla taidoillansa tienasikin hyvät aamiaiset – aivan ansioidensa mukaisesti. Loppuhuipennuksena vielä koko kipparille säästetty annos siskonmakkarakeittoa!
Lauantain veneajelu
Leirit kasattin ja tavarat pakattiin, sekä sujuvalla yhteispelillä taas veneeseen lastattiin. Tapojensa mukaisesti Topi hengaili maissa ja laiturin saaren puoleisessa päässä viimeiseen asti. Koska vaikka hän toki on aivan kotonaan myös veneessä – kuten autossakin – on mikä tahansa kiinteä maaperä ja luonto kuitenkin vielä vähintään viisi kertaa parempaa. Isäntänsä komennosta toki sitten lopulta veneeseen loikkasi.
Kymijoen kapea väylä sitten leveni aika nopeasti järveksi nimeltä Ruotsalainen. Hyvin ajoissa kun olimme liikkeellä sovittuun noin kello 14 tapaamisaikaan nähden, kippari ajeli ensin Heinolan venesatamaan, tyhjentämään veneen septitankkia. Minkä aikana jotkut meistä kävivät sataman kahvilassa ostamassa kahvit ja sämpylät – tai mitä nyt kukin ostikin.
Heinolasta kippari suuntasi takaisin Ruotsalaiselle ja kaarsi Pirttisaarten ympäri tutkailemaan Saittalahdensaaria, joissa tapaamispaikkamme Masan kuvausten perusteella oli. Eikä meidän kauaa tarvinnutkaan tähystellä, ennen kuin havaitsimme veneen ja liikettä yhden saaren rannalla. Sinne sitten, vene kiinni ankkurin ja saaren väliin ja miehet maihin. Missä aivan ensimmäiseksi jokainen kävi Muhammedia tervehtimässä, oikein kädestä pitäen. Vasta tuon tärkeän rituaalin jälkeen tapahtui tavaroiden siirto maihin, jo perin sujuvaksi harjoitellulla miesketjumenetelmällä.
Autiosaaren elämää
Jutustelua. Ristiin ja rastiin. Masan ja muiden välillä, sekä monesti koko porukalla. Ihan ensimmäiseksi lähdimme tutustumaan saareen, Masan ehdotuksesta ja hänen opastuksellaan. Kerrassaan hieno tuo pikkuruinen saari olikin, sisältäen monenlaista luontoa ja erilaisia rantoja. Erityisen merkille pantavaa oli se, miten vanhalta ja ihmiskäden koskemattomalta luonto siellä näytti! Kaikenlaisia kelopuita oli joka puolella niin maassa kuin pystyssäkin. Mäntyjä, koivuja, haapoja ja raitoja ainakin. Noin 40 minuuttia me tuolla kierroksella viihdyimme, vaikkei matka minisaaren rantoja pitkin kovin monen sadan metrin mittainen ollut. Niin paljon vaan riitti katseltavaa ja keskusteltavaa.
Tuon jälkeen taisi olla vuorossa tervetuliaismaljojen nostaminen rannan tulipaikan äärellä. Masa kaivoi jostain esiin hienon puisen laatikon, mistä löytyi neljä kappaletta oikein Iittalan snapsilaseja. Ja meikäläinen pääsi kaatamaan niihin omaa huippuviskiäni. Elikkä vuodesta 2001 meikäläisen talon viskiksi muodostunutta aika syvän ja pehmeän makuista tuotetta, jolla on siitä lähtien myös monesti erilaisten tunturien ja vuorten valloituksia juhlistettu. Eikä sen merkkiä tai edes alkuperämaata ole vieläkään kukaan onnistunut tunnistamaan, eikä edes arvaamaan. Vaikka yritystä on kyllä piisannut, etenkin eräveli V:n toimesta 😊.
Iltapuhdetta vietettiin siinä leiripaikalla, järven rannalla ja hienojen maisemien äärellä. Veljeksille A&V on nykyään kehittynyt tapa koettaa musisoida leirioloissa, kitaran ja huuliharpun avustuksella. Ja kyllähän siitä voi jotain hyvääkin vielä joskus seurata, kunhan harjoittelua vaan jatkavat 😊. Jossain välissä ennen illan pimentymistä minä polttelin suorastaan piipullisen rannan nuotiopaikan äärellä. ”Suorastaan” -sana sen vuoksi, että meikäläisen piiputtelufiilis ei mitenkään turhan usein pääse syntymään. Vain joskus harvoin, kun paikka, aika ja tunnelma on juuri sopiva – ja täydellisen kiireetön.
Kevätilta siitä pikkuhiljaa viileni ja seurakunta siirtyi sujuvasti sisälle kotaan, minne Masa oli tulet virittänyt. Ennen tuota oli käyty yösijat rakentamassa, eli teltat pystyttämässä. Grillimakkaroita ja muita herkkuja nautiskellen ja lukemattomista asioista jutustellen ilta kului – kuten kaikki kota-, laavu- ja nuotioillat aina. Välillä kadoksissa olleet laulukirjatkin löytyivät ja veljeskunta äityi sitten niistä valittuja kappaleita hoilaamaan. Volyymi oli ”parhaimmillaan” melkoinen ja peräti neli- tai viisiäänisesti joitain lauluja menemään päästeltiin. Ainakin Kalliolle kukkulalle jyskyttää melkein vieläkin päässäni. Mikään ääni tuskin kulki minkään sortin nuottien mukaisesti, mutta ei kai semmoinen nyt kovin tärkeää ole.
Joskus siirryttiin lopulta nukkumaankin, kukin suunnilleen. Minä taisin olla vähän liikuttuneessa tilassa, koska muistan ensin veli A:n minua telttani luokse autelleen. Ja sitten paljon myöhemmin Masankin, jonka kanssa olin vielä palannut kotaan turisemaan.
Saariaamu
Taas oli minun Kaitum -telttamakuuhuoneeni aivan ihana yösija! Nukuin kuin pieni possu, eikä olisi millään viitsinyt nousta pois nautinnollisen aamutorkuttelun keskeltä. Mutta kun telttani oli sen verran kaukana leirin keskiöstä, ettei voinut kuuloaistilla aamun tilanteesta tietää, pakkohan se oli.
Masa oli silloin jo laittanut tulet rannan tulipaikalle ja joku muukin oli siellä jo hereillä. Joten eikun sitten vaan kahvinkeittoon, joka on vuosikymmenten aikana muodostunut meikäläisen velvollisuudeksi – eipäs kun etuoikeudeksi! Kas kun aivan mahdoton kahviratti olen elämäni läpi ollut. Ja ehkä sitä myöten sitten jotain tuosta lajista oppinutkin, kuka tietää. Kunnon nokipannukahvit valmistuivat taas nuotiolla ja päätyivät selkenemään tantereeseen, fleecepuseron suojiin. Sillä aikaa oli veli V taas hienosti prosessoinut eräveljeskunnan perinteiset aamupalaleivät nautintakuntoon. Sämpylänpuolikkaita, sipaus margariinia, kunnon viipaleet juustoa ja päällä paprikan suikaleita. Njam! Kaupaksi menivä kaikkit, taas kerran.
Lähdön haikeus ja kotimatka
Pikkuhiljaa siitä sitten ryhdyttiin kasailemaan leirejä, sekä pakkaamaan tavaroita kalliolle, veneen edustalle. Veneeseen tuo kuitenkin aikamoinen tavaramäärä sujahti taas kuin tyhjää vaan. Ja Masan hyvästelyiden jälkeen me lähdimme paluumatkalle kohti lähtösatamaamme Karisalmen kupeessa. Masa jäi sinne hänen ”ikiomaan saareensa”, pakkailemaan rauhassa omia tavaroitaan ja soutamaan takaisin autonsa luokse joskus myöhemmin.
Paluumatka meni kaikille jo tuttuja reittejä pitkin – ja oli siltikin aivan hienoa! Koska sellaisia nuo Päijänteen vesistön (ja tässä tapauksessa myös Kymijoen vesistön) maisemat vaan ovat!
Karisalmen laiturissa eikun tavarat taas maihin, pakkaus autoihin ja äijät kotimatkalle omia reittejään.
Huikean hieno kokemuspaketti minulle! Eniten sen vuoksi, että lopultakin päästiin tapaamaan legendaarinen Erä-Masa! Hänen omassa, luontaisessa elementissään. Pitkästä aikaa monille – ja jopa ensi kertaa joillekin.
–Kari
Lähierä™ 