Hauhulannummen herkkukattaus

Tiivistelmä: Tämä artikkeli kertoo kolmen kaveruksen maastopyöräretkestä Pusulan Hauhulannummen alueella. Retkitarina esittelee hiukan noiden maastojen yleisiä piirteitä ja sijaintia yhdellä eteläisen Suomen reuna-alueella, sekä tarjoaa kohtalaisen kattauksen erilaisista hienoista paikoista tuolla Suomen suppoparatiisissa.

Tämmöisiä ja monia muita hienoja maisemia on tarjolla Pusulan Hauhulannummella. Kuva: HO.

Tapahtui 24.5.2023

Pivijengin kevätkokous maastopyörien päällä

Minä olin koettanut jo jonkin aikaa saada kutsuttua pari maastopyöräilyäkin harrastavaa eräkamuani yhteiselle filoretkelle Pusulan maille. Ja nimenomaisesti tietynlaiselle tutkimusmatkalle Hauhulannummen maastoihin, missä olin itse jo menneiden kolmen vuoden aikana päätynyt näkemään aika monta erikoisen hienoa paikkaa. Karttaa katselemalla oli ollut helppo päätellä, etten minä ollut tuota aluetta vielä sinnepäinkään kokonaan läpi käynyt ja niin ollen sieltä oli todennäköistä löytää vielä ties vaikka mitä.

Nyt toukokuun loppupuolen keskiviikkoiltana sitten lopulta kokoonnuimme Keräkankareen hiihtokeskuksen autiolla parkkipaikalla, aurinkoisessa ja melkeinpä kuumassa kevätsäässä. Fillareita ja varusteita viritellessämme minä kertoilin kavereille hataria ajatelmiani reitin suhteen, tai oikeastaan vain ehdotelmia erilaisista kohteista, missä ainakin voisimme vierailla.

Esittelyssä maastot, sekä kulkuneuvot. Kuvakollaasi: HO.

Laajempaa näkökulmaa retkikohteen seutuihin

Nyt jo pikkuhiljaa paikallisasukkaan rooliin asettuneena kerron ensin jotain yleisempiä asioita tästä alueesta ja seutukunnasta. Noin isommassa skaalassa täällä Pusulan mailla ollaan aika jännillä alueilla, minne eteläisen Suomen viljavat jokilaaksot viimeisiä sormenpäitään kurottelevat. Hirmu kauan sitten nämä kaikki laaksot ovat olleet entisen Litorina-mereen pohjaa ja ovat siten olleet suotuisia seutuja ihmisen paikoilleen asettumiselle ja viljelyn aloittamiselle. Täältä pohjoisen ja koillisen suuntaan nousee sitten niin kutsuttu Hämeen järviylänkö, joka jatkuu aina Forssaan Akaaseen ja Hämeenlinnaan saakka. Se on maastoltaan korkeaa, kivistä, mäkistä ja satojen järvien tilkuttamaa. Äärimmäisen huonosti viljelytoimintaan sopivaa. Sen vahvistavat myös erilaiset alueilla tehdyt arkeologiset tutkimukset, joissa ihmisten läsnäolosta kertovat löydöt tuolta laajalta alueelta ovat olleet melkein olemattomia. Nekin harvat kertoen kalastuksesta ja metsänkäynnistä. Nykyihmiselle ne ovat kyllä kauniita seutuja ja lukemattomien järviensä vuoksi loma-asuntojen täplittämät.

Muun muassa Pusulan seuduille sijoittuville kahden maastotyypin raja-alueille ovat tyypillisiä viljelylaaksoja reunustavat korkeat mäet. Ohi ajavan silmä ei tätä helposti huomaa, mutta osa noista mäistä on kallioita ja osa harjumuodostelmia. Mitään tilastollista analyysiä ei ole tämän huomioni takana, mutta noin peffatuntumalta ehkä fifty-fifty on kallioisia ja hiekkamäkiä. Artikkelin otsikon nummi-sanasta on helppo päätellä meidän nyt päätyneen yhtä sellaista hiekkaista aluetta tutkimaan. Melko laajaa sellaista, jonka reunoilla myös korkeita huippuja sijaitsee.

Peruskartan ote retken alueesta. Karttaote palvelusta Karttapaikka.fi.

Liikkeelle!

Vaikka minulla oli muistissani aika monta hienoa paikkaa, mitkä ainakin haluaisin kavereille näyttää, en ollut mitään reittisuunnitelmaa tehnyt. Vaan ajatuksena semmoinen, että päätämme seuraavan kohteen aina yhdessä reissun päällä karttaa katselle, fiiliksen mukaan.

Retkemme toteutunut reitti on näkyvissä alueen satelliittikuvan päällä ja olen siihen merkinnyt ne paikat, joista tässä tarinassa jotain kertoilen.

Retken reitti Google Earth -satelliittikuvalla. 11,2 km ja 2 t 22 min.

Reunavuoren maisemia

Ensimmäinen päätös tehtiin lähtöpaikalla, Keräkankareen hiihtokeskuksen pihalla. Se pani meidät suuntaamaan eturenkaat ensin latu-urana toimivaa hiekkapolkua noin idän suuntaan, missä on yksi alueen korkeista reunahuipuista. Yksi niistä, jotka suorastaan Pusulan alueen maisemia hallitsevat. Mutta jolla ei ole ollenkaan nimeä peruskartassa. Mikä on hiukan kummallista, sillä kyllä etenkin kaikilla mahtimäillä nyt normaalisti aina nimi on olemassa. Mutta tätä kauas näkyvää komeaa hiekkahuippua kutsutaan paikallisesti vain Keräkankareen huipuksi.

Kovia hiekkapolkuja oli riemukasta sotkea maastopyörillä, eivätkä ylämäetkään tuntuneet alkuinnostuksen vallassa oleville missään. Heti alkuun poikkesimme väylältä vähän vasemmalle, kun harvan mäntymetsän läpi kajasteli väljiä maisemia. Ja sieltäpä tosiaan aukesivat oikein leveät ja pitkät maalaismaisemat pohjoisen suunnalle.

Veijarit hiipsivät katselemaan retken ensimmäisiä pidempiä maisemia. Kuva: HO.

Huippupaikka

Seuraavaksi suuntasimmekin sitten sinne Keräkankareen huipulle, joka olikin niin jyrkkä ylämäki, että vain yksi meistä sen jaksoi ylös polkea. Enkä se ollut minä 😊. Huippu on hyvin pieni ja siten sieltä luulisi avautuvan mitä huimimmat maisemat noin joka suuntaan. Muttei oikein tahtonut avautua, koska jyrkkääkin hiekkamäkeä peittävät kunnon määniköt joka puolelta.

Sieltä lasketeltiin yhtä polkua alas yli 70 metrin korkeusero. Ja tässä kohtaa on hyvä sanoa, että osan reitistämme poljimme Keräkankareen latu-uria pitkin, mutta suurimmaksi osin erilaisia polkuja, joita tuolla hiekkaharjualueella piisaa joka lähtöön. Kuten myös erilaisia metsä- ja mökkiteitä. Päädyimme lähelle Kylmälähdettä ja näin jälkikäteen vähän harmittaa, ettemme käyneet sitäkin samantien katsomassa. Koska siihen liittyy erilaisia jänniä tarinoita historiasta paikallisten piirissä. Mutta kun meitä veti nyt puoleensa muuan Mansikkakuoppa, niin siihen suuntaan sitten fillarien etupyörät.

Ja löytyihän niitä avoimempiakin maisemia sentään, tässä etelän suuntaan. Kuva: HO.

Mansikkakuoppa

Sotkimme ensin harjanteita pitkin ylös ampumaradalle vievälle tielle. Halusin mennä sinne alas tätä kautta, jotta kaverit pääsisivät näkemään ja kokemaan sen huikean ”negatiivisen korkeuseron”, joka minua tuolla ekan kerran vallan säväytti. Sinä ajelet tai kävelet hienolla hiekkaharjulla ja sitten yht’äkkiä edessä on aivan jättimäinen monttu, jonka pohja häämöttää mäntyjen välistä jossain kaukana alhaalla!

Sitten laskettelimme sinne alas hyvää hiekkatietä myöten ja tutkailimme aikamme tuota erikoisen hienossa paikassa olevaa ampumarataa. Sen käyttö on kuitenkin viime vuosien aikana ensin hiipunut ja sitten loppunut, koska kuulemma eri maanomistajien sukset ovat menneet jollain tavalla ristiin.

Ylös tuosta syvästä suppasta nousimme eteläreunalta lähtevää jyrkkää polkua, jonka itse bongasin joskus tuolla ensikertoja käydessäni. Työntämällä fillarit vain ylös kulkivat ja siltikin kauramoottorit ylhäällä aikalailla puuskuttivat.

Siinä yksi seurueen jäsen ottaa vähän tuntumaa 100 metrin ampumapaikkaan. Kuva: KR.

Hiekkakuoppa maisemien kera

Seuraavaksi poljimme hienoja kangaspolkuja pitkin Somerontielle. Sitä pitkin Somerolle päin alle kilsan verran ja poikkeama vasemmalle. Missä aivan tien vierestä aukeavat aakeat maisemat. Syy avoimeen maisemaan on toki suuri ja yhä aktiivinen hiekkakuoppa, mistä joku maanomistaja myy pois Hauhulannummen lounaisinta kulmaa. Jollei anna tuon ihmisen raiskaaman luonnon osan liikaa itseään häiritä, niin nuo maisemat ovat mielestäni kerrassaan komeat! Hienoa Etelä-Suomea metsineen, peltoineen ja korkeine mäkineen niin kauas kuin silmä siintää.

Eteläisen Suomen mäkisiä metsämaita, joiden väleissä peltolaaksoja. Kuva: HO.

Vesien välissä

Sitten sotkettiin Somerontien asfalttia taas reilut puolitoista kilsaa eteenpäin. Jätettiin yksi matkan varrelle osunut isohko suppa nimeltä Heimoonkruoppi katsomatta, koska niin paljon muuta tälle retkelle piisasi. Eikä se ole ollenkaan niin suuri kuoppa kuin nuo aikaisemmin katsomamme, tosin luonnonmukaisemmassa tilassa.

Sitten oikealle menevälle pienelle mökkitielle, joka johdatti meidät Valkiavedenharjulle. Se on korkea ja hämmästyttvän kapea hiekkaharjanne, jonka harjalta putoavat hyvin jyrkät rinteet kummallekin puolelle, alas järvien rantaan. Mökkejä täynnä ovat molempien järvien rannat ja me hämmästelimme sitä, miten jyrkkiin mäenrinteisiin ihmiset ovatkin viitsineet vapaa-ajan asuntojaan pystyttää. Erikoinen on tuo paikka, vaikka se vallan mökitetty onkin.

Valkiavedenharju on kerrassaan huima paikka, vaikkeivät jyrkkyydet ja korkeuserot tässä kuvassa näy. Kuva: KR.

Viimeiset herkuttelut

Nyt osoittivat retkeläisten klyyvarit jo kohti lähtöpaikkaamme, minne huristeltiin hienoja hiekkapolkuja pitkin. Pysähtyen vielä matkalla katselemaan yhtä pientä suppaa Ketunpesänkuopan vieressä. Supathan ovat siis viimeisen jääkauden tekeleitä, jotka ovat muodotuneet seuraavasti. Suuret jääklimpit ovat ensin hautautuneet jokien kuljettaman hiekan alle ja sitten myöhemmin sulaessaan romahtaneet eri mallisiksi ja kokoisiksi kuopiksi hiekkaharjuun. Noita eri mallisia ja kokoisia monttuja on Hauhulannummen alueella monia kymmeniä. Kaikkein syvimmät niistä Mansikkakuoppa ja Rovastinsalvo, jotka alkumatkasta katsomassa kävimme.

Siinä yksi lukemattomista suppamontuista. Niiden pohjat ovat useimmiten heinikkoa. Kuva: HO.

Kohtapa olimmekin sitten takaisin Keräkankareen hiihtokeskuksessa, mistä pyörien autoihin pakkausten jälkeen porukka lähti paluumatkoilleen.

Minä suosittelen noita maastoja lyhyempien tai pidempien retkien kohteiksi aivan jokaiselle. Sen verran erikoisia ja hienoja ne ovat!

–Kari