Tiivistelmä: Kertomus yhdestä syksyn 2023 linnustusretkestä, joka aiheutti allekirjoittaneelle sydämen tykytyksiä, sekä ikuisesti mieleen palaneita muistoja.
Tapahtui 17.9.2023
Metsäkanalinnustuksesta
Tämän mieleen painuneen kokemuksen pelikenttänä oli metsäkanalinnustuksen kauden aloitus Virroilla. Metsäkanalinnustus tarkoittaa siis metsojen, teerien ja pyiden jahtaamista, mikä valtion metsästysmailla tapahtuu Metsähallitukselta etukäteen hankittujen lupien ja kiintiöiden puitteissa. Myönnetyt lupavuorokaudet ja kiintiöt puolestaan muodostuvat joka vuodelle ja alueelle erikseen sen perusteella, kuinka paljon noita lintuja kyseisillä alueilla tehtyjen laskentojen mukaan elää.
Suomessa pidetään tarkasti huolta siitä, että aivan kaikki metsästys tapahtuu riistaeläinkantojen hyvinvointia vaarantamatta. Hyvä on myös tietää, että nimenomaan juuri metsäkanalinnustus on sellainen metsästyksen ”kuningaslaji”, jossa saaliin saaminen ei todellakaan helppoa ole. Etenkään ilman taitavaa metsästyskoiraa, joka pystyy noita lintuja löytämään ja haukkumaan moninverroin ihmistä paremmin.
Meikäläinen on viimeisten viiden vuoden aikana päässyt neljänneksi pyöräksi mukaan yhteen kolmen vanhan metsämiehen ryhmään, jotka ovat aivan mahdottoman taitavia. Yli 50 vuoden kokemuksen varmuudella! Sellaisesta neljän päivän retkestä nytkin kyse oli, Virtain laajoilla metsä- ja suomailla.
Metsänkäynnit tavat näissä piireissä
Perjantain ja lauantain olimme jo metsiä kulkeneet, ryhmään kuuluvan paikallisen oppaamme ajatuksia tarkkaan kuunnellen. Vaikka tässä tarinassa häntä oppaaksi kutsun, ei hän sellaista roolia meinaa koskaan itselleen ottaa. Vaan kun ainakin 40 vuotta yhdessä metsällä kulkeneiden kavereidensa kanssa tekemisissä on, joka ainoa aloitus tuottaa ensin vinoilun luonteisia jutusteluita siitä, kuka nyt seuraavan paikan valitsee ja miten siellä toimitaan. Joka ainoa kerta kuitenkin päädytään samaan. Paikalliset metsät ja suurin piirtein niiden eläimetkin tuntevan miehen vinkkien mukaan toimitaan.
Yhteen tyypilliseen metsästyspäivään kuuluu aina 5 – 8 sellaista sessiota, missä valitaan joku parhaaksi tuumattu passipaikka, minne yksi tai kaksi seurueen jäsentä jää hiljaa ja tarkkana odottamaan, haulikko valmiina käsissä. Ja kaksi tai kolme meistä puolestaan lähtee kiertämään metsien sisään lenkkejä, jotka ainakin lopuksi suuntautuvat kohti passipaikkaa.
Taitava oppaamme pyrkii tietysti valitsemaan eri rooleihin niihin parhaiten sopivat henkilöt. Mistä luontevasti seuraa sellainenkin asia, että meikäläiselle tarjoutuu aina ne pisimmät ja syrjäisimmät reitit, jos järkeviä semmoisia kyseiseen paikkaan osuu. Tuo on tietenkin kaikin tavoin sekä fiksua, että myös mukavaa. Koska minä kyllä osaan metsissä kulkea ja siitä kovasti tykkään. Muut eivät ihan yhtä paljon. Haulikon käyttämisessä en sen sijaan kovin hääppöinen tekijä ole – ainakaan verrattuna muihin seurueen jäseniin!
Erilaisia saaliita
Kyllä nuo pari mennyttä päivää vaan jo saalistakin olivat antaneet. Yhden suuren ukkometson, oikean varsinaisen homenokan, sekä yhden teeren. Seurueen taitavimmalle ampujalle, kuinka ollakaan.
Meikäläinenkin saa kyllä saalista näistä metsistä AINA. Kas kun täällä on aina hirvikärpäsiä joko kamalan paljon, tai aivan tolkuttomasti. Ja minulle on jo vuosikymmenten aikan kehittynyt sellainen tapa, että pidän päässäni laskuria niistä kiusankappaleista, jotka olen itsestäni poiminut ja hengiltä hieraissut. En viitsi tässä edes ”kehuskella” niillä maksimisaalismäärillä, joita olen täältä menneinä vuosina saanut, mutta hyvin monia satojakin ne ovat päivätasolla olleet. Nyt oli toisin, viimeinkin! Perjantain saalismääräni oli 77 kappaletta, joka oli jo kaikkien aikojen minimi. Ja eilen lauantaina sitten 34 kpl.
Kolmannen metsästyspäivän alkutahdit
Sunnuntaina lähdimme sitten juuri niille Silmänevan eteläpuolen alueille, jotka kaikkein tutuimpia ja sitä kautta jo mukavimman tuntuisiakin meikäläiselle ovat. Aloitimme päivän metsästysalueen kaikkein eteläisimmästä kulmasta, koska siellä oli taaskin lintuja havaittu, kuten kaikkina aiempinakin vuosina. Minulle tarjottiin luonnollisesti ”reunimmaista reittiä” kohti hakkuaukiolla odottavia passimiehiä ja innokkasti otin ehdotuksen vastaan.
Lähdin ensin kävelemään suoraan kohti pohjoista, noin sadan metrin päässä oikealla kulkevaa metsästysalueen rajaa karkeasti seuraten. Kivoja pehmeän pyöreän kallioisia ja poronjäkälän peittämiä maastoja siellä oli. Ja ihan pian minulle outoja, sillä olin vain keskemmällä tuota metsäaluetta aiemmin kulkenut. Osuin myös ihmettelemään yhtä pientä mäntyä, jota oli raapimapuuna joku eläin käyttänyt. Syvät raapimajäljet ulottuivat noin 2 metristä puoleen metriin. Hirvi tai karhu, niin arvelin. Villejä maita nämä!
Outo ääni
Katselin taas kerran kännykästäni karttaa ja omaa positiotani, päätyen kääntymään lopultakin luoteen suuntaan pohjoisen sijasta. Jotta etenisin sinne, missä passimiehet olivat. Haulikkoa yritin pitää koko ajan käsissäni mahdollisimman ampumavalmiina, jos vaikka joku tilanne yht’äkkiä eteen tulisi. Sitten kuulin jonkun hiukan oudonlaisen ”kirskahtavan” äänen mielestäni oikealta päin ja aika läheltä. Sellaista ääntä en muistanut ennen kuulleeni, muttei se minua härinnyt. Enhän minä niitä kaikkia tunne. Joksikin metson tai teeren varoitusääneksi sen arvelin ja lähdin luonnollisesti hiipimään sitä kohti. Tosi hitaasti ja varovasti, puskia kiertäen ja haulikko valmiina.
Veret seisauttava havainto!
Sitten olin silmäkulmastani havaitsevinani jotain vasemmalla. Kun sinne silmäni tarkensin, näin heti ikäänkuin tumman pään pilkistävän sekalaisessa metsämaastossa, hakkuuaukean reunamilla. Ja samantien erotin pyöreät korvat, kuonon ja silmät!!!
Keho virittyi sekunnissa johonkin hälytystilaan, varmaan adrenaliinin seurauksena. Ja ajatukset menivät heti ainoastaan siihen suuntaan, että miten tästä poistutaan häiriötä, huomiota ja harmia kenellekään aiheuttamatta. Mieleen ei todellakaan tullut mitään semmoisia, että ”menisinkö katsomaan” tai ”saisiko tuosta valokuvan”. Lopetin tuijottamisen sinne ehkä vain noin 40 metrin päähän varmaan muutamassa sekunnissa ja lähdin hiipsimään tieheni, katsellen koko ajan pelokkaana sivulleni ja takavasemmalle. Poistuminen tuloreitilleni ei tuntunut fiksulta, koska sieltä oli turhan pitkään avointa sihtiä tuonne hakkuuaukean reunaan. Pusikoita ja metsäojia jouduin ensin väsitelemään. Maasto oli tuolla hyvin hankalakulkuista kaiken maailman ”metsänparannustöiden” jäljiltä ja minun oli aika pian pysähdyttävä katselemaan kartasta mahdollisia kelvollisesti kuljettavia reittejä metsätielle.
Pakomatka
Ainoaksi järjelliseski sellaiseksi valitsin minulle tuntemattoman Härkämäen, joka päälliosa näytti olevan suurelta osin avokallioita. Taipaleellani sitä kohti olin kiusallisen tietoisesti vielä kovin lähellä tuota äskeistä paikkaa, enkä edes mennyt siitä suoraan poispäin. Ladattu haulikko oli käsissäni ja useita kertoja ajatukset viuhahtelivat senkin tiimoilla, että mitä sitten oikein tekisin, jos yht’äkkiä huomaisin karhun tulevan itseäni kohti? Moisen kuvion kunnollinen puntarointi vaatii monen asian huomioimista, enkä niitä ainakaan tähän tarinan kohtaan lähde sijoittamaan. Muistan vaan sen, että mikään mielessä vilahtanut vaihtoehto ei kyllä yhtään hyvältä tuntunut!
Minä pääsin siitä sitten sinne Härkämäelle, joka osottautui todellakin hyvin helppokulkuiseksi ja aika nopsaan tulin tutulle metsätielle. Semmoinen tietynlainen pelkotila ja jännitys alkoivat jäädä taakse, mutta elimistö oli silti vissiin vieläkin jossain muussa, kuin normaalitilassa. Olin päätynyt aika kauas siitä passialueesta, missä seurueen kaikki muut jäsenet minua tietenkin odottelivat. Yksi metsokukkokin lähti sitten lentoon edestäni, noin 30 metrin päästä. Mutta enhän minä sitä tietenkään ampunut, kun kerran metsätiellä kävelin. Totuus on sekin, ettei haulikko ollut ollenkaan järkevästi käsissäni, enkä edes reagoinut koko lähtöön millään metsämiehen tavalla.
Jälkipyykin lyhyt versio
Kerroin tietysti kokemuksestani heti metsästyskavereille, jotka joko uskoivat minua, tai sitten eivät. Sitä en voi tietää, vaikkeivät he ollenkaan havaintojani kyseenalaistaneet – ainakaan ääneen. Me toki jatkoimme sitten linnustuspäiväämme eteenpäin keskemmällä tuota metsästysaluetta. Niistä en nyt viitsi tässä kertoa sen enempää, kuin että useimmiten rakastamani pitkät lenkit syvällä metsissä eivät enää tuntuneetkaan tänään niin hyviltä, kuin tavallisesti. Senkin voi kertoa, että päivän kolmannessa sessiossa, lounastauon jälkeen, oppaamme pudotti yhdellä laukauksella komean teerikukon lennosta hakkuuaukion päältä.
Illalla metsästysseuran majalla jatkettiin tietysti jutusteluja ja vanhat pierut siinä pöydän ääressä päättelivät ääneen, että se kuulemani ääni sopi hyvinkin olemaan karhuemon varoitus pennuilleen! Minä totesin siihen vain jotain seuraavanlaista. Oli hitsin hyvä, ettei tuo ajatus ehtinyt ollenkaan tulla minun mieleeni siellä metsässä. Koska sen kanssa olisin ehkä saanut sydärin – tai kastellut housuni!
Oppaamme ja kaverini oli sitten parin päivän päästä soittanut havainnostani paikallisen riistanhoitoyhdistyksen yhdyshenkilölle, joka kertoi noilta alueilta tulleen jo useampia karhuhavaintoja viimeisten kuukausien aikana. Emokarhusta kahden pentunsa kanssa!
Vielä myöhempiä pähkäilyitä
Tänne jälkikirjoitusten osioon haluan laittaa vielä senkin tiedon, että tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun minä päädyin kohtaamaan karhun silmästä silmään, yksin metsässä kulkiessani. Se ensimmäinen tapahtui vähän reilut 11 vuotta sitten aivan Kirkkonummen lähimetsissä ja sen tarina löytyy tietenkin tästä blogista. Iltakävelyllä karhun kanssa.
Tuo tapahtuma silloin stimuloi minulla liikkeelle jonkunlaisen ”karhufetissin”. Aloin ihastua entistäkin enemmin noihin meidän metsiemme kuninkaisiin ja kuningattariin, jotka osaavat kulkea ja elää uskomattoman hienon huomaamattomasti tuolla Suomen metsissä. Aina vaan, jopa lukemattomien ihmisten ja heidän touhujensa sekä ympäristöjen muuttamisten keskellä.
Johtuuko sitten pelkistä sattumista, paljon yksin luonnossa kulkemisistani, vaiko juurikin kaikenmoisiin syrjäisiin metsänloukkoihin usein päätymisistä, minä olen tosiaankin onnistunut tähän ikään päätymään karhujen lähelle jopa vielä enemmän kuin nuo kaksi kertaa! Silmiin katsomisia ne kaksi muuta eivät sentään ole olleet.
Sillä tavoin outo ja kiehtova tämä minun ”karhusuhteeni” on, että siellä paikan päällä ne ovat aina olleet kertakaikkiaan pelottavia kokemuksia, joista haluaa ainoastaan päästä pois mahdollisimman liukkaasti. Minä uskon tällaisen olevan suorastaan hitsattu meidän geeneihimme niiltä lajimme satojen tuhansien vuosien ajoilta, joina emme luomakunnan täydellisiä hallitsijoita vielä olleet.
–Kari
Lähierä™ 