Meikonjärven ympyröinti

Tiivistelmä: Ajelu järven ympäri sen rantaviivaa pitkin ja aivan uuden, suorastaan häkellyttävän hienon maastopyöräilyn lajin löytäminen! Joka veikin sitten miehen mennessään koko lopuksi talvikaudeksi.

Uusi näkökulma järveen.

Tapahtui 28.1.2014

Etelän talvien puntarointia

Tämä talvi 2013/2014 ei tuntunut koskaan alkaneenkaan, vaan sekalaiset syyskelit vaan jatkuivat ja jatkuivat. Jos oikein jaksoi yrittää, niin sitä kyllä muisti, että tämmöisiähän nämä etelän talvet ovat usein olleet. Mutta vaikeaa se kyllä oli, koska peräti neljä edellistä oli ollut aivan mahtavia, täysverisiä talvia täällä etelärannikolla. Muhkeasti  lunta ainakin – ja mitä muuta oikea talvi edes vaatisi? En voi sanoa, että alkutalvi meni minulta hukkaan, sillä ulkoilin kyllä luonnossa varsin paljon niin jalkaisin kuin maastopyörälläkin. Koska veri vaan vetää. Mutta mitään sellaista varsinaista ”talven huumaa” en vissiin saanut aikaan, kuten tapahtui noina monina viimeisinä lumitalvina. Huikeine lumikenkäretkineen, sekä leireineen tosi talvisissa lähierämaissa.

Kerrankin lumeton järven jää!

Mutta sitten tapahtui kummia. Yhtenä tammikuun lopun tiistaipäivänä otin ja lähdin iltapäivän kehontuuletusretkelle maastopyörällä. Ja teiden ollessa aika jäisiä, otin alleni vanhemman pyöräni, johon olin asentanut nastarenkaat, ensimmäisen kerran minun pyöräilyurallani. Päätin mennä tutkailemaan miten mahtaisi päästä Meikon alueen polkuja ajelemaan nyt, kun lunta oli maastossa aika olemattoman vähän. Ulkoilualueen parkkipaikalta ajoin polkua pitkin lähimpään Meikon rantaan, paikkaan missä on vedenottamon putki. Menin jäälle katsomaan, voisiko siellä ajaa, kuten olen tehnyt ainakin niinä viitenä talvena, joina olen maastopyöräilyä myös talvella harrastanut. Ja aina päädyin äheltämään liian paksussa lumessa jonkun kymmenen metriä, ennen kuin käännyin takaisin. Mutta nytpä oli vallan toisin. Jäällä oli vain aivan vähän lunta ja sen päällä kevyt ajaa! Siinä syntyi heti päätös yrittää kerrankin kiertää koko järven rannat jäätä pitkin. Myötäpäivään päätin mennä, muistaakseni päätellen aika navakan tuulen olevan jotenkin suotuisampi minulle siten.

Meikon järven keskeistä selkää lounaan suuntaan.

Uudenlainen seikkailu alkaa

Niin lähdin ajelemaan ensin Näseuddenin sikkuraisia rantaviivoja pitkin. Suojaisissa lahdissa oli jäällä lunta 3-8 senttiä (arvio) ja pääosin helppo ajaa sen suhteen. Tosin huomasin hyvin nopeasti, että nastarenkaat eivät pitäneet kovinkaan hyvin noissa oloissa. Ilmeisesti sileän jään päällä oleva lumikerros jotenkin kantoi renkaita niin, etteivät nastat päässeet kunnolla pureutumaan jäähän. Joka tapauksessa lipsahdin pari kolme kertaa kumoon kyljelleni jo aivan alkumatkasta, ennen kuin opin riittävän varovaisuuden sekä ohjausliikkeiden, että polkemisen voiman kanssa. Toinen nopeasti opittava asia oli erilaisten järvelle kurottavien puiden ja pensaiden kanssa diilaaminen. Siitä tulikin sitten yksi koko ”lajin” jännimmistä ja vaativimmista asioista. Minähän yritin siis nyt kiertää järveä mahdollisimman lähellä sen rantaviivaa. Miksi? Koska halusin. Ja koska halusin saada aikaan GPS-lokin, joka noudattaa mahdollisimman tarkkaan järven oikeaa rantaviivaa. Tämän konseptin olin joskus kuullut eräkamultani Aarnolta, joka oli siihen törmännyt jonkun tuttavansa kautta, joka intohimoisesti ympyröi järviä ja lampia kanootilla kesäaikaan.

Koko pyöräretken mitat 24,6 km / 3t 46min taukoineen kotoa kotiin.

Uuden lajin opettelua ja hurmaa Pikku-Meikolla

Matka eteni sitten ympäri ”Pikku-Meikon” sinänsä tuttuja rantoja, joista kuitenkin löysin aivan uusia asioita tästä perspektiivistä katsellen. Lukemattomia paikkoja, joissa en ollut koskaan käynyt, enkä varsinkaan nähnyt niitä järven puolelta. Puiden kanssa taistelu myös jalostui taiteeksi, missä koko ajan jouduin miettimään menenkö tuon ja tuon oksaryteikön rannan puolelta, järven puolelta vai läpi. Aivan niin kuin laskiessaan puuterilumessa vuoriston off-piste -reiteillä, noita päätöksiä sai tehdä aika-ajoin sekuntien välein. Vastaavanlainen kiihko ja innostuskin siitä sitten seurasi.

Lunta ja kaislikkoa

Noin kuljin kohti Meikonjärven läntistä kulmaa, jolla on nimi Bakvikarna. Sinne tutuille viimeisille kulmille tullessani lumipeite alkoi nopeasti paksuuntua ja yht’äkkiä olin 20-30 -senttisessä lumessa, mihin pyörä kertakakaikkiaan tyssäsi. Idän suunnilta viime aikoina puhaltaneet tuulet olivat pakanneet vähät lumet tänne. Viimeiset lahdenpohjat etenin pyörää työntäen, koska muuten en olisi edennyt ollenkaan. Samanlaiset olosuhteet jatkuivat järven länsikulmilla, lunta oli jäällä aika paljon. ”Leiriniemen” tai ”Reiviniemen” jälkeen pääsin kuitenkin pääosin jo ajamaan pyörällä ja seuraava uusi kokemus oli kunnon kaislikon läpi ajaminen Meikonjärven luoteiskulmilla. Se oli ensikertalaiselle tosi holjaa touhua, painaa läpi tiheän kortteiston, saaden ruokoja vasten käsiä ja kasvoja. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon kaislojen kuituja sulloutui pyörän rattaisiin ja muihin liitoskohtiin. Samoin kuin puiden ohi, yli, ali ja välistä pujottelu, kaislikossa ajelu oli minulle ihan uutta ja hienoa kokemusta. Kunnon kaislikkoa löytyi Meikonjärvellä toki vain parin lahden pohjukasta järven luoteiskulmalla, sen jälkeen oli enempi kallioisia rantoja järven pohjoisreunalla. Sekä navakka vastatuuli, joka seitsemän pakkasasteen kanssa tuntui aikasten kylmältä. Mutta hyvinhän sitä pärjäsi kun oli kunnon takki päällä ja kypärähuppu sekä fleece-pipo kypärän alla.

 

Tiheitä ja hienoja ovat kaislikot!

Paluumatka pienen tauon kera

Yhdellä Meikon pohjoisrannan hienon hienolla paikalla pidin viimein tauonkin. Juoden vähän mehua, nautiskellen tilanteesta ja ottaen muutaman valokuvankin.

MTB-jermu tuulisen talvikelin varusteissa.

Sitten olikin jäljellä enää lyhyt pätkä rantoja pitkin takaisin lähtöpaikkaan. Minä olin aivan pahki innoissani tästä kokemuksesta! Tuntui kuin olisin löytänyt peräti uuden lajin. Ja niinhän kyllä löysinkin, ainakin minulle. Uuden alalajin maastopyöräilyyn, joka on muutenkin tavattoman monipuolista touhua. Hyvin tarkalleen yhdeksän kilometriä kertyi mittaa Meikonjärven rantaviivalle noin jäätä pitkin, mahdollisimman lähellä rantaa kulkien.

Vielä yhden lammen ahmaisu ennen eväitä

Into pinkeänä kävin samantien sitten ympyröimässä vielä Korsolammenkin ja vasta sieltä palatessani muistin minulla olevan oikein eväätkin mukana repussani, niin kuin melkein aina on. Kun evästely siinä Meikon parkkipaikan montussa tuntui jotenkin ankealle ajatukselle noiden hienojen kokemusten päälle, jätin pyörän siihen ja singahdin jalkaisin ylös hiekkarinnettä Dorgarnin ylängön kallioiden reunalle, minne perustin eväsleirin. Oikea leiri totta vie tarvittiinkin, sillä hyytävän kylmä kaakkoistuuli puhalsi täysillä siellä ylhäällä. Mutta koska minulla oli repussani mukana myös vanha ystäväni Duke, sain nautiskella keikan huipennuksesta eli kahvihetkestä mukavan lämpimästi.

Sama tuulensuojassa evästauolla.

 

Kotiin polkiessani minulla oli jo päässäni, jos ei nyt ihan vielä suunnitelma, niin ainakin ajatus siitä, että minähän ympyröin kaikki Meikon alueen kaksikymmentä järveä ja lampea tänä talvikautena, jos vaan Luoja suo ja kelit sen sallivat!

–Kari

 

PS1. Tuosta Dukeksi yllä kutsumastani mainiosta suojavaatteesta on tässä blogissa nykyään peräti oma kategoriansa nimellä Herttuan tarinat, missä pienten tarinanpalasten muodossa kerron viime vuosien kokemuksistani tuollaisten hienojen pivi-vaatteiden kanssa. Erikoisuutensa vuoksi tämä keikka on päätynyt  myös sinne,  erilaisena ja ultralyhyenä versiona.

PS2. Kotona varusteita kuivumaan laittaessani havaitsin käsissäni päällimmäisinä olleissa paksuissa nahkarukkasissa useita palkeenkieliä. Sen verran rajuja olivat monet oksistojen läpi ajot näköjään olleet!

Hyvät moottoripyöräilijän talvirukkaset saivat vähän erilaista kyytiä! Nahkapaikat eivät tahdo pysyä kiinni kontaktiliimalla.

Kaivettuaan ja leikeltyään puolitoista tuntia näitä kuituja, sai vahvan näkemyksen siihen, miksi maailman ensimmäiset paperit tehtiin juuri kaislasta.

 

Advertisement