Lyhyen formaatin pääsiäisvaellus Isojärven maastoissa

Tiivistelmä: Valittuja tapahtumia kolmen päivän retkeltä ennen kokemattomassa kansallispuistossa. Missä kirjoittaja sai oppia lekalla päähän –menetelmällä, että ahkio soveltuu kerta kaikkiaan huonosti tuollaisiin maastoihin.

091
Isojärven maastoissa piisaa korkeuseroja sekä lunta! Kuva: M.Lindroos.

Näin pitkälle päästiin sitten loppujen lopuksi talvikauden tarinoiden ja asioiden kanssa, vaikka alun perin koko kausi näytti menevän aivan penkin alle. Ja ainakin yksi mahtava löytöretki jää vielä seuraavana talvikautena kerrottavaksi. Huiman hienosti elämä parhaimmillaan ihmisen menemisiä järjestelee! Tästä eteenpäin siirrytään kuitenkin taas lämpimämpien vuodenaikojen pariin.

 

Retki  30.3. – 1.4.2018

Lyhyt formaatti

Tämän taustalla on nyt useampiakin asioita. Viikon talvivaellus Lapin selkosilla oli kyllä tämänkin talven suunnitelmissa, jotka kuitenkin menivät uusiksi paristakin syystä. Lyhyemmälle talven huipennukselle aukeni sitten kuitenkin mahdollisuus aika lyhkäisellä suunnitteluikkunalla. Eikä muutaman päivän retkestä pääsiäisen pyhinä järin pitkää voinut aikaan saadakaan. Arveluiden mukaan reissukaverin vain kolmisen viikkoa aiemmin kipsistä kaivettu uusi titaaninilkka voisi treenaamisensa alkuvaiheissa myös arvostaa enemmin sellaisia keveämmän sortin rasituksia.

Kaiken tämän lyhertelyn jälkeen tuntui myös sopivalta miettiä tarinakin jonkunlaiseen kompaktimpaan  muotoon. Halu kokemusten tallentamiseen ja jakamiseen kuitenkin syntyi vahvasti retken aikana, koska niin monia hienoja ja uusiakin kommervenkkejä eteen tuli. Ja teen sen tällä kertaa niin, että kirjailen vain omien otsikoidensa alle kuvauksia erilaisista tapahtumista sekä kokemuksista irrallisina, ilman mitään kokonaista tarinaa retken etenemisestä. Muttei siitä lyhyttä sitten kuiteenkaan tullut!

Retken varustuksesta

Tämänkin talviretken varustus noudatti samoja päälinjoja, joita olemme tällä tiimillä nyt parin kolmen kauden verran treenanneet ja eteenpäin kehittäneet. Kyseessä on kahden hengen retkeily yksin kulkemisen filosofialla ainakin varusteiden ja sitä myöten pärjäämisen suhteen. Kummallakin hyvin erilaisilla varustuksilla. Minulla ahkion kanssa ja kaverilla rinkan. Edellisillä keikoilla minä lumikengät jalassa ja Malkus tumppisuksilla. Tällä kertaa toisinpäin, minä pitkillä metsäsuksilla ja Malkus lumikengillä, joiden rasituksia hänen suurremontista toipuva nilkkansa kestää vähän paremmin, kuin suksien vääntöjä.

Tästä meidän yksin-kaksin (tai toisinpäin) projektistamme löytyy kokonainen retkien ja tarinoiden kaari talvelta 2017, sekä täältä Lähierä-blogista, että Retkipaikasta. Tuo kokonaisuus alkaa tarinasta nimeltä ”Uusille urille”. Mutta oikein ultralyhennettynä on siis kyse siitä, että molemmat testailemme rauhallisesti kaikkea omaa varustustamme vähän pidempiäkin talvisia yksinvaelluksia varten, sekä tietenkin myös miesten toimintaa niiden kanssa.

Ensituntumat suksilla ja ahkiolla

Meidän retkemme lähti liikkeelle Hererettyn parkkipaikalta, pitkin leveää, moottorikelkalla avattua pääpolkua. Minun raskas ahkiokaravaanini kulki siinä niin keveästi, ettei hymyä pystynyt pitämään poissa naamalta. Tasamaalla etenemiseen ei tuntunut tarvitsevan energiaa ollenkaan. Ehkä tuota tunnetta vielä korosti kaverin rahisteleminen eteenpäin lumikenkiensä kanssa, toista jalkaansa vähän ontuen. No mutta ensimmäisissä pienissä ylämäissä sai tietenkin jo tuta, että potentiaalienergian lataaminen reilun 30 kilon painoiseen ahkioon kyllä vaati vetomuulilta jotain työksi kutsuttavaa toimintaa. Ja ensimmäisissä loivissa alamäissä puolestaan kaksikin asiaa. Vauhdin säätelyyn ei ole oikeastaan vähäisiäkään mahdollisuuksia kivikovalla ja luistavalla alustalla. Ja että tasapainon pitäminen on vinhan haastava laji yli töyssyjen, joissa ahkio vuorotellen potkii ja nykii muulia, ennakoimattoman hankalissa oman joustamisen vaiheissa!

20180331_105732
Yhden kulkijan iso karavaani minitauolla.

Niinpä kun kartasta näki, että seuraavaksi tulee vielä vähän suurempia korkeuseroja, otettiin vaan retken ensimmäinen tauko – sentään varmasti likemmäs puolen kilometrin mahtavien taipaleiden jälkeen. Siinä minä otin lumikengät käyttöön ahkioni päältä ja kiinnitin puolestaan 2,7-metriset metsäsukseni niiden tilalle. Kantapuolet vain alle puolen metrin ylityksellä ja kärjet sitten paljon enemmän ahkion takana. Juuri tämä ”kahden talvikulkuneuvon konsepti” oli yksi meikäläisen erityisistä testailun kohteista tällä keikalla. Toki kiinnitykset, ylitykset ja ties mitkä asiat olivat kotona tuumatut ja menestyksellä vähän kokeillutkin, mutta tosiolot ovat sitten usein kuitenkin vallan toinen juttu. Vi skall se.

2109
Tässä mennään varsin helppoa uraa pitkin lumikengillä. Kuva: M.Lindroos.

Noin kuitenkin jatkettiin polkuja pitkin, kunnes vasta yhden järven rannalla suoritin kulkuvälineiden vaihdon taas toisinpäin. Ja herranjestas miten minä sitten taas nautinkaan siitä menemisestä järven jäällä! Juoksuvauhtia eteni karavaani, suksien sekä pitäessä, että luistaessa aivan täydellisesti.

Ensileiri

Ei minun leireilystä ole kovin paljon tarkoitus tässä formaatissa puhua, mutta tuntuu vallan pakolliselta kertoa, miten fantastisesti tämä puoli retkestämme alkoi. Tuo Kuorejärven laavu on vallan pittoreskilla paikalla pienen niemen kärjessä, jonne iltapäivän ja illan aurinko paistaa porottaa järven yli. Ypöyksin (siis kaksin) me siellä leirissä vietimme pitkän illan, koska hyvissä ajoin olimme sinne saapuneet. Nuotion teon ja makkarapäivällisen jälkeen teimme ilman kuormia tiedusteluretken järven päätyyn katselemaan millaisista maastoista matka huomenna lähtisi jatkumaan. Ja kun minun pitkät sukseni kantoivat ja luistivat täydellisesti kevyen korppuhangen päällä, menin ja ympyröin koko pienen järven vielä rantoja myöten.

DSC02311
Kuorejärveä iltakierroksella, leiriniemi vasemmalla.

Ilta kului sitten leppoisasti nuotion ääressä istuskellen, tosin pimeässä ei ollenkaan. Sillä jonkun aikaa auringonlaskun jälkeen täysikuu nousi idästä, valaisten kaikki lumivalkoiset maisemat sellaisella voimalla, että ketun olisi nähnyt juoksevan vaikka kauimmaisella vastarannalla! Ei kylläkään nähty, vaikka jälkiä oli hangella yllin kyllin. Ympärillä vallitsevaa täydellistä hiljaisuutta hämmästeltiin myös moneen kertaan. Edes mitään kaukaista liikenteen kumua tai mitään muutakaan ihmiskunnan hälyääniä ei pystytty havaitsemaan, vaikka oikein korvat höröllä kuunneltiin.

20180330_182915
Illansuun maisema hienolta laavupaikalta.

Aamulla seitsemän aikaan mittari näytti 13 pakkasastetta ja laavun ”suojiin” jätetyt vesipullot olivat umpijäässä. Sääennustelijoiden tavanomaiseksi liioitteluksi olin minä kuitannut ne viidentoista asteen lupailut – mutta pääsivät penteleet nyt sitten kuittaamaan takaisin. Tosin kaikki vedet sulivat mukavasti nuotion äärellä rauhallisten aamutoimien aikana.

20180331_092239
Kahvitulien savut järven päällä pakkasaamuna.

Ahkio kanjonissa

Järven ja suon yli meikäläinen paineli taas suksi+ahkio -yhdistelmällä, mutta eilisestä jo vähän viisastuneena suoritin välinevaihdon ennen metsän sisään sukeltamista. Polkua pitkin olimme päättäneet edetä, sillä ainakin eilinen oli meille näyttänyt, että hyvin monet täkäläiset metsät ovat haasteellisen tiheitä jopa lumikenkämiehen etenemiseen ja aivan katastrofaalisia ahkiokaravaanille.

20180331_120008
Hyvä on jälki, mutta penteleen raskas tehdä! Kuva: ML.

Mutta aika lähelle sellaiselle osoittautuivat sitten myös polut ainakin tällaisena kunnon lumitalvena. Näillä main lumipeitteen paksuus oli siis (virallisen lukeman mukaan) 58 senttiä, jota meidän tähän astiset kokemuksemme eivät ainakaan vähemmäksi väittäisi. Niinpä polku oli sellainen ehkä 35-40 –senttiä leveä ura, jota pitkin muulin vetämä ahkio eteenpäin änkesi. Erittäin suuret osat matkaa ahkio oli vähän lumikanjonia leveämpi ja tihkasi vastaan niin maan vietävästi! Aivan kunnon ylämäen vaatimalla voimalla sitä piti kiskoa tasamaallakin – ja mäkiäkin toki myös piisasi. Lumikengät kyllä tarjosivat pitoa jopa kaikkein kovimpiinkin paikkoihin, mutta vetomuulin jalkojen, kuten ylipäätään voimien ja kestävyyden rajat tulivat vastaan vähän väliä. Pulssi pyöri suurimmat osat aikaa tuolla 80-90% tasojen välillä ja pieniä taukoja oli pidettävä melkoisen tiuhaan, ettei lihasten maitohapotus pääsisi pilaamaan edessä olevia taipaleita. Jos tähän mennessä oli usein ajatellut itseään vetomuulina, kyllä aasin ”arvonimi” alkoi nyt tuntua vielä sopivammalle.

073
Tämmöiset mäet vaativat noin 100% kehon tehon. Kuva: M.Lindroos.

Napaa myöten lumessa

No, mehän toki sitten katselimme koko ajan myös omia reittivaihtoehtoja polkujen lisäksi ja sijasta niin edellä kuvatuista syistä, kuin muutenkin paljon omien maastojensa tallaajina jo aivan luonteiltamme. Sekä sellaisia täälläkin vähän väliä toteuttaen. Toiset kerrat sujuivat liki pelkästään fantastisia maisemia ja lumiolosuhteita ihastellen, toki paksussa hangessa silloinkin edeten. Toiset sitten vähän toisinkin.

Yhdessä kohtaa sekä kartanluku, että maaston tarkastelu tuottivat loistavan ajatuksen edetä pitkin soista laaksonpohjaa, missä matalan profiilin takeeksi kulki myös yksi valtaoja, pienellä etukirjaimella. Eikun sinne sitten vaan, Malkus edellä lumikengissään ja minä kaartaen perään karavaanini kanssa, silloin suksilla edeten. Sen verran pienimuotoiseksi maasto kuitenkin osoittautui lumen alle taipuneine koivuineen ja monenlaisine kumpareineen, että pysähdyimme ensin taas juoma- sekä varusteidenvaihtotauolle. Minä siis vaihtamaan jalkoihini lumikengät pitkien metsäsuksien tilalle. Mutta ennen kuin ehdin sitä edes loppuun tehdä, Malkus putosi yht’äkkiä vyötäröään myöten johonkin ihme monttuun lumikenkineen kaikkineen! Minä en ollut koskaan ennen nähnyt miehen uppoavan niin syvälle lumikengät jaloissaan. Eikä sieltä liikkeelle pääseminen osoittautunut ollenkaan helpoksi, koska eivät ne isot lumikengät tietenkään tahtoneet millään voimalla ylös tulla paksun lumikerroksen alta.

20180331_121845
Harvoin näkee tämmöistä lumikengät jaloissa!

Tuon taistelun jälkeen luovuimme sovinnolla tämän suon ylittämisestä ja palasimme nöyrinä miehinä taas äheltämään eteenpäin niitä ahtaita ja ahkion vetäjälle tuskaisen raskaita polku-uomia pitkin.

Kakkosleiri

Pakko mainita juuri samasta syystä kuin ensimmäinenkin. Sairaan hieno laavukombinaatti Vahterjärven kaakkoiskulmassa. Sinnekin saavuimme aikaisin ja aivan edellisen päivän malliin, lounastuksen jälkeen lähdimme iltapäivän retkelle, jättäen varusteet leiriin. Lounaan aikana seuranamme oli tulilla neljän hengen päiväkävelyporukka.

20180331_131339
Ihana Vahterjärven laavu tyhjänä sinne saapuessamme.

Nyt olimme valinneet tiedusteluretken kohteeksi kansallispuistolle nimen antaneen Isojärven. Pitihän se nyt päästä sentään näkemään, vaikkemme sen reunoilla ja saarissa tällä reissulla ehtineetkään vaellella. Lumikengillä marssimme ensin järvenpäähän (pienellä taas J), mistä polku johti ylös aika pitkälle ja valtavan kauniille kallioharjanteelle. Jo sieltä pääsimme hiukan maistelemaan näkymiä Isojärvelle puiden lomasta, mutta enemmän vielä halusimme. Niinpä poikkesimme polulta kallioharjanteelta alas tultuamme, kiiveten yhdelle järven reunakallioista. Sieltä avautuivatkin sitten näkymät, jotka toivat mieleen melkein Kolin huipun kansallismaisemat!

DSC02368
Isojärvi näkyy upeasti rantakallioilta.

Leirissä meitä odotti sinne saapunut mukava nuoripari, joiden kanssa turisimme illan tulilla. Ja vaikka olisi vähän tehnyt mieli heitä kiusata leikkimällä, että mekin yövymme samassa laavussa hartaasti kuorsaten, taisimme kuitenkin olla niin lällyjä, että kerroimme jättävämme mieluusti laavun heille ja yöpyvämme hangella pivipeitteidemme sisässä. Eikä sen mukavammin ja paremmin voi varmaan kukaan nukkua missään, kuin minä siinä moottorikelkan urassa!

20180331_190228
Yhden jantterin ultramukava makuupaikka taivasalla.

Aamulla kuultiin uutinen, että menneenä iltana oli joku retkeilijä käyty moottorikelkkapartion toimesta pelastamassa juuri Isojärven saaresta, hänen soitettuaan hätänumeroon, että ”on kylmä”.

Aisat mutkilla

Tämä retken kolmas päivä oli nyt päätetty olevan reissun viimeinen, koska kaverin nilkka ei kuitenkaan ollut oikein rakastunut näihin maastoihin, eikä lisäkilometrien kelaaminen siten tuntunut ollenkaan järkevältä vaihtoehdolta. Niinpä suunta oli nyt sitten takaisin kohti Herettyä, mutta uusia reittejä.

Hienoja reittejä kulkevalle polulle lähdimme, kohti järveä nimeltä Yläinen Lortikka. Mutta tokihan se oli taas samanlaista lumikanjonia ahkiomiehelle, kuin edellisen päivän monet jaksotkin. Paitsi tosin jostain syystä juuri sen verran leveämpää, ettei pulkkaa tarvinnut kiskoa väkisin läpi liian kapean uran. Mutta yhtä sikkurainen polku toki oli, pelkkää mutkaa mutkan perään, joista monista ahkio ei tahtonut millään taittua läpi, ainakaan ilman mitä erilaisimpia äheltämisiä. Ja aika monissa chikaaneissa tarvittiin kaverin apua irroittamaan karavaani mistä kuusen kränkästä milloinkin.

20180331_111804
Taas yksi jumipaikka selvitetty kaverin avustuksella.

Reitti oli hyvin mutkainen peräti kolmessa ulottuvuudessa, eli koko ajan mentiin myös joko ylös jollekin kalliolle, tai tultiin sieltä alas. Ja vaikka ylämäet pistivät aasin moottorin puuskuttamaan, hiki tuli varsinaisesti niissä alamäissä. Nimittäin tuskan hiki. Koska jyrkät ja mutkaiset alamäet ovat ahkion vetäjän painajainen. Erityisesti ristiaisoin varustettu ahkio lähtee kaiken maailman vinoissa paikoissa ja kurveissa erittäin helposti omille teilleen ja pahimmillaan jopa ohi vetäjästä. Jolloin edessä on joko pieni, keskisuuri tai vallan grande catastrof.  Aisat menevät mutkille niissä kaikissa ja pahimmassa versiossa aivan poikki tai  solmuun! Silloin menevät mutkille myös muut asiat, kuten kotiin pääseminen omin voimin. Pahimmilta vältyttiin, mutta kyllä meikäläisen Savotta Paljakan aisoja voisi tämän reissun jälkeen jo nykytaiteen museoon koettaa kaupata.

153
Ja taas yksi alamäkimoka. Kuva: M.Lindroos.

Omille poluilleen

Jossain vaiheessa noiden polkujen punnertamista minä pysähdyin lukemaan karttaa oikein sillä silmällä. Päätyen havaintoon, että koko retken loppumatkat näyttäisivät valitsemallamme reitillä menevän näitä ahkiomiehelle niin tuskaisesti edettäviä polku-uria pitkin. Jolloin päätin haluavani maistella tällä reissulla myös toisenlaista menemistä. Niin tiemme erosivat siinä kohtaa, minun lähtiessä ensin palaamaan vajaan kilometrin takaisinpäin ja suuntaamaan sieltä kohti järvireittiä. Näin tein tietoisena siitä, että valitsemani reitti sisälsi yhdellä pätkällään riskinpaikkoja.

Alisen Lortikan ykköshaaste

Alku oli kuitenkin juhlaa, pitkin leveää, aurattua huoltotietä. Siltä piti sitten peruskartan mukaan johtaman polku Alisen Lortikan rantaan. Muttei siellä mitään polun alkua kyllä näkynyt, joten koetin sitten vain katsella paikkaa, mistä pääsisi menemään turvallisesti viereisen aika tiheän metsän sisään, valtavan korkean aurausvallin ylitse. Onnistuttuani äheltämään itseni sukset jalassa aurausvallin huipulle, osasin kyllä onnekseni päättää, ettei kannata edes yrittää laskea siitä ahkion kanssa metsään. Koska täyskatastrofin todennäköisyys olisi ollut hyvin korkea. Niinpä ryhdyin ottamaan suksia pois jaloistani siinä vallin harjalla ja viemään ahkion metsään jalkaisin. Tai niin suunnittelin tekeväni. Sillä ensimmäinen askeleeni pois suksen päältä pudotti jalkani ja koko miehen sen mukana noin metrin syvälle lumeen! En tiedä kauanko sain siinä äheltää, ennen kuin pääsin ylös tuosta ansasta, missä mies oli rinteessä lumen, sekä yhä vastamäessä olevan ahkion vetolaitteen jumiuttamana, pää alaspäin ja toinen jalka kiinni pitkässä metsäsuksessa siellä ylempänä. Mutta pitkään se otti ja paljon voimia – sekä koetteli herrrrmoja.

20180401_140718
Miehen möyrintäjäljet pois ahdingosta.

Sitten lopulta oli edessä kahlailu vähän edemmäksi metsään, karavaanin parkkeeraus sinne ja suksien hakeminen myös mukaan peleihin. Jonka perään oli pakko pitää juomatauko, jo pelkästään hermojenkin rauhoittamiseksi.

20180401_140755
Karavaani taas jiirissä tauolla taistelun jälkeen.

Alisen Lortikan kakkoshaaste

Tuo pikkuinen vanhan metsän kaistale oli helppoa maastoa, vieden näpsäkästi ihan lähellä olevan järven rantaan. Kyseessä oli kuitenkin tuon pitkän ja kapean järvi-puro-suo–järjestelmän loppupää, jonka jälkeen oli heti taas suunnattava metsien sisään. Ja tuo viimeinen noin 350 mittainen pätkä ennen Kurkijärven rantaa olikin sitten varsinaista esterataa jopa pelkälle suksimiehellekin, saati pitkälle karavaanille. Tiheiköitä ja tuulenkaatoja ristiin rastiin.

20180401_143206
Tämän rannelaukauksen kohdalta enää alle 100m rantaan. Mutta helppoa se ole!

Ja kaiken lisäksi lumi oli jo tuolla Alisen Lortikan jäällä alkanut takerrella suksen pohjiin tosi tiukkaan. Eipä siinä mitään, noissa olosuhteissa kävely sukset jalassa olikin helpompaa ja turvallisempaa kuin hiihtely-yritykset, mutta mieleen alkoi muodostua kauhukuvia siitä, jos lumi olisikin samanlaista myös tuolla edessä olevalla suurella järvellä. Silloin en nimittäin pääsisi etenemään yhtään minnekään koko loppupäivän aikana. Jollain ihmeen kaupalla sain kuin sainkin navigoitua läpi tuon labyrintin, viimeisen rinteen järven rantaan sukset käsissä kantaen.

Vaivan palkka

Auringonpaisteisella järven jäällä vallitsi hankikanto, jonka päällä sukset luistivat kuin unelma! Ja pienen tauon jälkeen hiihtelin sitten yhtä putkea noin koko Kurkijärven päästä päähän varmaan joku typerä hymy naamallani. Onneksi raikas vastatuuli ei tähän aikaan vuodesta sisältänyt mitään itikoita, koska muuten hampaanvälini olisivat olleet niitä täynnään. Hiihtäminen oli siis niin mahtavan mukavaa, jopa raskaan  ahkiokaravaanin kanssa ja reissun lokista näen tuolla järvellä edenneeni keskimäärin 6 km/t vauhtia, pienet tauotkin mukaan lukien.

20180401_145046
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun järvi on tasainen eessä!

Rantautuessani Kannussalmen laavulle, näin Malkuksen siellä jo mutustelevan lounaspastaansa. Hän oli luonnollisesti ehtinyt sopimallemme kohtaamispaikalle paljon nopsemmin polkuja pitkin, minun taistellessani oman reittini lyhyillä alkutaipaleilla. Meikäläisen taas melko reippaasti rasitetulle kropalle kelpasi tällä kertaa vain mukillinen maitokahvia (pikapussiversio) parin voileivän kera, jonka jälkeen suoriuduimme vielä muutaman sadan metrin lopputaipaleelle autojen luokse.

Kokemusten summa

No penteleen hienoa oli! Alue teki meihin kerta kaikkiaan vaikutuksen jylhine Keskisuomalaisine maisemineen, vaihtelevine polkuineen ja melko vähäisine ihmismäärineen. Puhumattakaan täydellisestä erämaan hiljaisuudesta yöaikana!

Varustepuolella tuli sitten puolestaan harvinaisen selväksi, etteivät tällaiset maastot sovi ollenkaan ahkion kanssa kulkemiseen edes lumikengät jalassa, saati sitten suksilla! Sellaisiin touhuihin nämä seudut ovat vielä haasteellisemmat, kuin vaikka Repoveden kansallispuisto, tai edes lounaisimman Suomen maastot. M.O.T.

–Kari

 

Perään vielä retkipäivien reitit Google Earth satelliittikartalla, ilman iltaretkiä.

Päivä 1, Heretty-Kuorejärvi, 2,7 km ja 2 t 15 min
Päivä 1. Heretty-Kuorejärvi.
Päivä 2, Kuorejärvi-Vahterjärvi, 3,0 km ja 2 t 58 min
Päivä 2. Kuorejärvi-Vahterjärvi.
Päivä 3, Vahterjärvi-Heretty, 6,9 km ja 4 t 30 min
Päivä 3. Vahterjärvi-Heretty.

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s