Tiivistelmä: Tässä katsellaan hienoa ja kuuluisaa Kanta-Hämeen kansallispuistoa vähän erilaisista vinkkeleistä kuin tavallisesti. Ensikseen suon toiselta reunalta ja toisekseen sukuhistorian silmälasien läpi.
Tutkimusretket 15.8.2018 ja 23.10.2019.
Mikä on toisenlainen?
Tämän tarinan alkuun määrittelen heti tuon otsikon termin ”toisenlainen”. Ja sitäkin ennen vielä sen, mistä se on toisenlainen. Torronsuohan on yksi Suomen kansallispuistoista. Erittäin hieno sellainen, suuri eteläsuomalainen (tai kantahämäläinen) avosuo. Keidassuo. Tuohon kansallispuistoon luonnollisesti liittyvät kaikki aluetta käsitelleet luontoartikkelit ja retkitarinat.
Tämä näkökulma lähtee puolestaan sukujuurista. Meikäläisen sukupuun isälinja kun tulee suoraan tuolta Torronsuon pohjoisreunalta, Kallion kylästä, Suorannan torpasta, 1800-luvun puolivälistä. Ja vielä paljon pidemmältäkin aivan siitä vierestä. Suvun Suomen isälinjan kantaisä oli sieltä ratsutilan 1600-luvun alussa tavalla tai toisella haltuunsa saanut Ruotsin armeijan majoitusmestari Sven Bucht.
Sukulinkki suoraan suohon
Näihin suvun pitkäaikaisiin asuinsijoihin minä olin pikkuhiljaa tutustunut ensin isäpappani sukututkimusharrastuksen ja sitä myöten Tammelan Buchtien sukuseurankin kautta. Jo kahteen kertaan olin menneinä vuosina päässyt katselemaan noita kulmia oikein huippuasiantuntevien oppaiden seurassa. Kaiken tällaisen kun sekoittaa minun suureen intohimooni kulkea suomalaisessa luonnossa, paikkoja ja niihin liittyviä asioita tutkiskellen, niin ei kai ole ihme, että päähäni alkoi hiipiä ajatuksia mennä joskus juuri tuota luontoa lähemmin tutkailemaan.
Täytyy päästä itse tutkimaan esi-isien maita
Elokuussa 2018 sitten tein ensimmäisen tuollaisen retken, kun olin muista syistä joka tapauksessa kulkemassa kakkostietä Tampereelta kotiin. Silloin hiippailin yksikseni juuri siellä isoisoisoisäni Ananias Suorannan entisen torpan kulmilla. Nykyisten peltojen reunoilla, lähimetsissä, sekä Torronsuolla. Se oli mitä mukavin retki kauniina elokuun päivänä, tarjoten minulle näkymiä nätteihin maalaismaisemiin ja vähän tuntumaa tuohon huikeaan avosuohon! Mutta toi mieleen paljon enemmän kaikenlaisia suvun menneisyyteen liittyviä kysymyksiä, kuin vastauksia. Niinpä tutkimusmatkailun piti ilman muuta jatkua. Ja Tammelan Buchtien sukukokouksessa Valkealan pirtillä 4.8.2019 syntyi sitten ajatus mennä joskus kuljeskelemaan suolle sen reunamilla yhä asuvan ”neljä pilkku viidennen pikkuserkkuni” (4,5) Kari Nurmelan kanssa.
Jälkimmäisellä retkellä olivat mukana meidän pikkuserkkukaimojen lisäksi sukuseuran geenitutkimushaaran vetäjä Mikko Leino, sekä vaimoni, jonka houkuttelin mukaan kauniille syyspäivän luontoretkelle. Tämä artikkeli esittelee erinäisiä, varmaan osin merkillisiä ja epäolennaisiakin, näkökulmia noihin ympäristöihin. Perustuen noiden kahden retken kokemuksiin, sekä kaikenlaiseen muuhun, mitä allekirjoittaneen päähän on näistä ympyröistä tähän mennessä jäänyt pyörimään.
Torronsuon ja lähikulmien anatomiasta
Nämä huomioni perustuvat valtaosin syksyn 2018 yksin kuljeskeluuni noilla kulmilla, sekä tietenkin innokkaaseen kartanlukuun. Joka termi siis maastossa kulkiessa tarkoittaa nimenomaan kartan merkintöjen vertailua ympäröivään todellisuuteen.
Silmiin pistävän hieno seikka on se, miten suon pinta on monin paikoin oikein reippaasti ympäröiviä seutuja korkeammalla! Alueesta ja paikasta riippuen 3-5 metriä, ehkä jossain vieläkin enemmin. Nuo asiat tulevat huimasti esiin kulkiessa pientä soratietä nimeltä Kalliontie suon koilliskulmilla. Siinä voi vielä ajatella, että onpa hyvä, että tuo paikallisten harjuksi kutsuma kallio- tai soraharjanne erottaa Torronsuon vesimassat paljon alempana, aivan lähellä sijaitsevista pelloista. Mutta siitä ei taida kuitenkaan olla kyse, vaan suomalaisten soiden hämmästyttävästä kyvystä sitoa vettä turvemassoihinsa. Tämä selviää noita ympäristöjä kiinnostunein silmin katselevalle hyvin vaikkapa juuri Kallion kylän mailla, Torronsuon pohjoisreunoilla. Siellä on ensinnäkin suuri peltoalue nimeltään Kalliojärvi. Se on totta tosiaan ollut aiemmin oikea, matala järvi, joka on kuivattu viljelysmaiksi 1950-luvulla. Nuo maat ovat niin matalalla muihin ympäristöihin nähden, että ne pysyvät kuivina vain käyttäen pumppaamoa, joka nostaa vettä ojista peltoa ympäröiviin ojiin, sekä Talpianjärvi-nimisestä suosta Tammelan Pyhäjärveen johtavaan Nuoresjokeen.
Torronsuota nämä järjestelyt eivät kuitenkaan näytä uhkaavan, vaikka monin paikoin siellä suon pohjoisreunoilla ei ole mitään maavalleja tai korkeuseroja suon ja vieressä olevien matalampien maiden välillä. Huimaa minun mielestäni!
Samanlaisia asioita voi panna merkille myös Torronsuon luoteiskulmilla, mistä Kansallispuiston reitit lähtevät.
Suorannan torppa
Nuo meikäläisen tutkailut ja kuljeskelut ovat siis tapahtuneet Torronsuon pohjoisreunalla, Kallion kylän, sekä Hehko –nimisen suoniemen tienoilla. Ja vaikka kansallispuisto kattaa tuolla koko suon, rajan kulkiessa tarkalleen rantoja myöten, nuo reunat ovat täysin syrjässä kaikesta kansallispuiston tohinasta. Yksi polku näkyy peruskartan mukaan johtavan Kallion kylältä kansallispuiston reiteille, mutta se ei sovi juuri kenenkään kulkuihin.
Suorannan torppa sijaitsi aikanaan sen metsäsaarekkeen eteläreunalla, missä on nykyään Harjulan tila. Torpasta ei ole enää jäljellä kuin joitain vanhoja valokuvia. Sen jäänteet ovat jääneet lietelantalan alle. Vasta niillä pellonreunoilla ekan kerran kuljeskellessani huomasin, että torppa on todellakin sijainnut aivan tuon suuren avosuon reunalla, vain 140 metrin päässä rannasta. Suon on siis täytynyt olla äärimmäisen merkittävä elementti asukkaiden elämässä siihen aikaan.
Suolla kulkeminen
Toistaiseksi vasta kaksi kertaa olen siis päätynyt varsinaisesti kulkemaan Torronsuolla. Ensimmäisellä kerrallakin minulla oli jalkineina kumisaappaat, kävellessäni siellä Kallion kylän reunoilla. Juuri niillä seuduilla ja silloin elokuussa en osunut ollenkaan kovin märkiin paikkoihin, mutta valtavan pehmeää ja upottavaa oli turve kaikkialla. Mahdottoman raskasta kulkea. Koetin verrata sitä johonkin tuttuun asiaan, päätyen taapertamiseen noin 30-40 –senttisessä umpilumessa!
Toisella kerralla oltiin sitten liikkeellä suon reunalla koko elämänsä ajan asuneen maanviljelijän kanssa, joka tietenkin tunsi ympäristöt, kuin omat taskunsa. Niin myös suon. Koska kaikkina vuodenaikoina siellä on eri syistä kuljettu jo satojen vuosien ajan. Hän paineli edellä ja meidän alkuperäinen ajatuksemme oli patikoida suon yli Hehkonkainalosta Pirttisaareen, jonka takana hänellä on omia metsämaita. Mutta niin vaan kävi, että ne kosteimmiksi tiedetyt alueet suon keskivaiheilla olivat silloin lokakuun 2019 tilanteessa ylittämättömät. Siis jalkamiehille pitkissä saappaissaan, ilman mitään apuvälineitä.
Kari kertoi, että nippu pitkiä seipäitä mukanansa siitä olisi toki nytkin yli päästy. Sellaisia siis käytettiin yleisesti joskus taannoin. Niitä vaan heitettiin muutama pitkälleen kulkijan eteen ja sitten käveltiin niiden päällä vetelimpien paikkojen yli, yksi seiväs mahdollisesti kädessä tukena pitäen. Ja sitten sama uusiksi.
Nykyään pitkät metsäsukset toimivat myös mahdottoman hyvin. Siitä minä olin saanut ikuisesti muistiini palaneen positiivisen jäljen juuri tämän vuoden 2019 keväällä, yhdellä eteläpohjalaisella suolla. Ne seudut perin juurin tunteneen paikallisoppaan seurassa. Jos ja kun tuonne Torronsuolle taas joskus päädyn vaikka juuri tällaisilla hienoilla syyssäillä, silloin kyllä kietaisen lumikengät reppuni päälle.
Kulkuväylät yli suon (Jäätiet)
Suot ovat usein hankalia ylitettäviä sulan kelin aikoina, mutta talvella jäätyneinä ne ovat kautta historian olleet erinomaisia reittejä niin ihmisten, kuin tavaroidenkin kulkea. Tällaisia tarinoita tietenkin kuulimme paikallisoppaaltamme ja meidän suokävelyretkemmekin lähti kulkemaan pitkin yhtä jäätien pohjaa, joka oli ollut siinä jo vähintään sen reilun sadan vuoden ajan, mistä oppaallamme oli tietoa. Ja oli itse asiassa yhä hänen käytössään vielä nykyisinäkin aikoina puiden kuljettamiseen tilalle suon toisella puolella olevista metsistä. Ihan niin kuin tehtiin menneinäkin aikoina, nykyään vetopelinä vaan traktori lumiketjuineen. Tämmöinen lupa on siis paikallisella maatalousyrittäjällä voimassa erityisjärjestelynä kaiken maailman maanlunastusten ja –vaihtojen jäljiltä ennen kansallispuiston varsinaista perustamista vuonna 1990.
Niin kauan tuo jäätie oli käytössä ollut, että sen erottaa suolla myös kesä- ja syysaikaan. Paksumpi jää ja lumikerroksen puuttuminen ovat vielä entisestään hidastaneet pienten mäntyjen kasvua. Mutta vaikka sitä seuraillen ensin suolla kuljettiin, ei sekään mitään helppoa menoa ollut.
Riiuureissut
Yksi erityinen Torronsuolla kulkemisiin liittyvä aspekti on minulla ollut selvittelyjen kohteena, mutta sen läpimurrot jäävät vielä odottamaan lisää haastatteluita ja kulkemisia näillä seuduilla. Tunnetusti nimittäin Kallion kylän miehet kävivät riiuureissuillaan nimenomaan Someron suunnilla, missä oli runsaimmin taloja ja ihmisiä. Ja sinnehän piti kulkea Torronsuon yli, muuten retkistä olisi tullut aivan liian pitkiä koko tuo suuri suo kiertäen.
Talvellahan tuo oli helppoa kuin heinän teko (hyvin rimmaava, muttei ehkä muuten juuri tähän sopivin sanonta), mutta tuskin tuon tärkeysluokan asiaa kukaan nyt pelkästään talviaikoihin jätti. Tai jos jätti, niin sitten varmaan jäi vaimokin saamatta.
Joten näin päätellen meikäläisten Bucht => Ryhtä => Suoranta => Rantanen -sukulinja suorastaan todistaa esi-isien siellä suolla myös kesäaikoina kulkeneen :-).
Hevoset
Ennen moottoriajoneuvojen valtakautta hevoset olivat vuosituhansien ajan ihmisten tärkein kulku- ja kuljetusneuvo. Toki myös sulan kelin aikoina, mutta etenkin talvisin, joihin aikoihin kaikki massiivisemmat kuljetukset ajoitettiin. Esimerkiksi heinien ajot etäisiltä niityiltä ja varsinkin puutavaran ajot. Ja talvisaikaan tietysti järvet sekä suot olivat parhaita kuljetusreittejä. Niinpä Torronsuonkin historiaan liittyy hyvin paljon talvisia kulkuja ja kuljetuksia, joista saimme pikkuserkultanikin jokusia tarinoita kuulla. Tähän malliksi edes yksi niistä, niin hyvin kuin sen nyt muististani esiin pystyn kaivamaan.
Tärkeitä jääteitä niin järvien kuin soidenkin yli yritettiin tietysti pitää kunnossa ja saada kantaviksi mahdollisimman nopeasti pakkaskauden alettua. Niin tehdään vielä nytkin. Silti ne eivät aina täysin luotettavia kulkuväyliä olleet. Hevonen kun joskus sitten päätyi putoamaan jään läpi, niin se ei ollut mikään mukava kokemus kenellekään, vähiten sille hevoselle! Näitäkin tapauksia aina joskus sattui ja hevosen muistista olemme varmaan kaikki jotain kommentteja kuulleet.
Niinpä hevoset eivät olleet aina lainkaan innokkaita lähtemään noille jääteille. Ja niinkin oli sitten ainakin kerran käynyt, että joku seurue jäi sinne keskelle suota äimistelemään, hevosten lähdettyä karkuun ja suoraan takaisin kotiin!
Kahvitauot
Tältä osin minä en entisajoista mitään tiedä, tosin vahvasti uskon evästaukojen olleen silloinkin odotettuja ja miellyttäviä hetkiä pitkien retkien ja työrupeamien väleissä. Nykyään ne ovat ainakin kaikkien luontoretkien suola ja sokeri. Ihan huippuhetket. Kuten jälleen.
Ensimmäisellä retkelläni näillä kulmin vietin kaksi kahvitaukoa. Ensimmäisen yhden suonreunan irtolohkareen päällä, Hehkon niemen edustalla ja toisen metsänreunassa, katsellen pellon yli Tammelan vaarin entisen torpan paikkaa.
Ja kaksi nautiskelutaukoa me vietimme toisellakin retkellä. Ensimmäinen tapahtui piskuisen suoluodon edustalla, Hehkon niemen ja Kiuassaaren välissä. Koska siinä kohtaa vaan jo jokaisesta tuntui, että nyt on kahvin paikka. Toisen tauon tarve iski sitten meihin hyvin samoilla kulmilla, ollessamme palaamassa suon yli seikkailuyrityksestämme. Perin mukavia olivat molemmat tauot! Ensimmäinen aivan avosuolla ja toinen mäntyjä kasvavalla kumpareella, suojassa suon kylmiltä tuulilta.
Karpalot
Kun pitkin matkaa oli nähty ja napsittu aivan herkullisia, vähän jo pakkasen puraisemia karpaloita ympäri suota, me päätimme vaimoni kanssa jäädä niitä vähän vielä oikein keräämään retkemme lopussa, ihan niillä kulmin, mistä suoretkellemme lähdimme ja mihin palasimme. Kiitimme paikallisopastamme ja moikkasimme retkikumppaneillemme, heidän suunnatessaan polkua pitkin takaisin Nurmelan tilalle.
Karpalot suolla ovat usein sellaisia, ettei niitä ollenkaan huomaa kävellessään. Sulautuvat jotenkin niin metkasti sinne turpeiden sekaan. Niin nytkin. Kun sitten kumartui alas, ryhtyen niitä keräilemään, huomasi niitä olevan aikalailla paljon. Jollei mahdottomasti! Niinpä tunnin innostuneen touhuamisen jälkeen meillä oli tasan kaikki mukana olleet astiat täynnä. Mukaan lukien erilaiset eväsrasiat, pussit ja taisi olla vielä meikäläisen lippalakkikin!
–Kari
Lähierä™ 