Osa 1/4 – Espoonlahti-Jorvas
Tiivistelmä: Artikkelisarja, joka esittelee Porkkalanniemen poikki ulottuvan muinaisen vesiväylän nykyisen habituksen, luonnon ja sen virkistyskäytön kannalta.
Sarjan ensimmäisessä osassa kuljetaan Espoonlahden rannalta Jorvakseen saakka, hämmästyttävän vehmasta ja monimuotoista luontoa ihmetellen. Siitäkin huolimatta, että tuo luonto on vuosisatojen – ja varsinkin viimeisten kymmenten – saatossa jo pilkkoutunut aika kompakteihin taskuihin maanteiden, asutuksen ja liike-elämän verkoston sisään.
Retki #1. Espoonlahti – Jorvas.
Tapahtui 2.10.2017.
1. Sundsbergsviken
Näin koillisesta lounaaseen kulkien väylä alkaa yhdestä Espoonlahden viimeisestä perukasta nimeltä Sundsbergsviken, mihin Sundet –niminen joki laskee vetensä vielä tänäkin päivänä. Siellä on Djupvikenin uimaranta, mistä lähdimme tälle retkelle kaverini Malkuksen ja hänen koiransa Topin kanssa. Uimaranta on hienossa paikassa pienen niemen nokassa ja siitä aukeaa näkymät Espoonlahdelle. Ranta on toki kaislikkoa, johon on raivattu kapea aukko laiturille ja varmaankin rakennetulle hiekkapohjalle. Mutta juuri sopivahan tuollainen on ainakin pienten lasten turvalliseen polskutteluun.
Me lähdimme kävelemään heti uimarannalta alkavaa, Sundetin rannan lähellä kulkevaa polkua. Siinä on ensin lehtomaista sekametsikköä, missä kasvaa ainakin mäntyä, koivua, kuusta, pihlajaa ja vaahteraa. Myös Neuvostotasavaltojen liiton (CCCP) tekemistä juoksuhaudoista näkyy merkkejä. Espoonlahden rantahan oli silloin Porkkalan niin kutsutun vuokra-alueen itäraja.
2. Sundsberg
Nykyään otsikon termi yhdistyy ihmisten mielissä samannimiseen asuinalueeseen, jota voi vissiin omalla tavallaan hienonakin pitää – ainakin jos tykkää tosi tiiviistä ympäristöstä. Lähempänä merenlahtea olevan alueen nimi on puolestaan kartanonranta, joka kantaa eteenpäin lähellä niemen kärkeä aikanaan sijainneen kartanon muistoa. Sen paikalla on nykyään omakoti- ja paritalojen ryväs.
Asuinalueiden ja Sundetin välissä on viheralue ja kevyenliikenteen väylä, jota pitkin on mukava kulkea joenrantoja katsellen. Aivan joen rannoilla on vaikea kulkea, sillä ne ovat ruovikkoa ja kaislikkoa, joka on monina vuodenaikoina märkää ja upottavaa. Varmasti oivallisia elinympäristöjä monille linnuille.
Varsinkin talviaikaan minä olen joskus mennyt aivan Sundetin vesiväylää pitkin kehä kolmen alitse, mutta lokakuussa väylä oli tosi runsaan veden vallassa. Toki nykyään tuon ison tien pääsee mukavasti ylittämään jalankulkusiltaa pitkin.
3. Jännä kolmio
Seuraavan lyhyen etapin Sundetin väylä kulkee hauskassa, teiden väliin rajautuvassa pikku kolmiossa. Kehä III – Sundsbergintie – Salmitie. Siihen jää metka pajupusikoiden suojaama luontotasku, missä saisi varmaan viettää aikaansa täysin rauhassa ja piilossa kaikilta ihmisiltä. Aivan ”luonnon rauhassa”, jollei joka puolella ohi humiseva liikenne tunnelmaa pilaa. Jotain pienempien tai suurempien poikien tukikohdan jäänteitä siellä kyllä näkyikin.
4. Gölet
Gölet on sen selkeän lammen nimi, joka näkyy hyvin Sundetin ylittävältä Sundsbergintien sillalta. Lammen rannat ovat vaikeakulkuisia kaislikon ja ja varsinkin tiiviiden pajupusikoiden vuoksi, mutta aika usein siellä silti kalamiehiä näkee. Erityisen suosittu tuo kalapaikka on vuosikymmenien ajan ollut venäläisten keskuudessa. Liekö sen maine kantautunut jostain Porkkalan luovutusajoilta, tiedä häntä. Mutta ainakin silloin kun meikäläiset Masalassa asuivat, kesäaikaan näkyi niillä tienoilla usein parkissa diplomaattirekkareilla varustettuja pikkuautoja. Varmaankin jotain Venäjän suurlähetystön henkilökuntaa?
Aivan hieno luontotasku tuo on, jollei sitten pidä tuollaista luontoa suorastaan liian rehevänä.
5. Ensimmäiset joen varret
Me koetimme nyt sattuneesta syystä kulkea koko ajan mahdollisimman lähellä itse Sundetin vesiväylää, mutta näillä kulmilla se osoittautui mahdottomaksi. Tai ainakin liian tuskallisen työlääksi, niin tiheää oli pensasto ja niin läpitunkemattoman märkiä itse vesiväylän kaislikkoiset reunat. Lähempää pellon reunaa löytyi kuitenkin helppokulkuista reittiä, samoin seuraavan, vähän ylävämpää maata olevan metsäsaarekken läpi. Siitä ohi tallustaessamme pääsimme ihmettelemään tuon metsikön luoteiskulmassa sijaitsevaa Gasumin maakaasun pumppausasemaa.
Koska arvelimme joen reunamien olevan edempänäkin yhtä vaikeakulkuisia, me suuntasimme kulkumme seuraavaksi viistosti niityllä olevan pellon poikki, sen eteläreunalla näkyvälle rinteelle, joka vaikutti ainakin kauempaa katsellen mukavalta taukopaikalta.
6. Tauko paikallaan
Vaikkeme ihan kolmea kilometriäkään olleet vielä kulkeneet, evästauko tosiaan jo houkutteli. Toisaalta reilusti yli tunnin kohdalla nyt on fiksua taukoilla jo ihan vaikka Suomen Ladun speksienkin mukaan. Saati sitten siksi, että mukana oli hyvät eväät, jotka jo ikään kuin vähän polttelivat repuissa :-). Eikä mitään evästaukoja hienompaa nyt luontoretkillä – tai millään muillakaan retkillä – ole oikeasti olemassakaan.
Siinä me sitten taukosimme vajaan puoli tuntia mukavasti heinikkoisella rinteellä istuen ja jokivarren vehreitä maisemia pellon yli ihastellen. Tuon kumpareen taustoja me aikalailla ihmettelimme, koska luonnon muovaama se ei todellakaan ollut. Eikä se vaikuttanut myöskään venäläisten Porkkalan vuokra-aikana tekemälle – tai ainakaan mitään sen suuntaisia rakenteita siinä ei pystynyt havaitsemaan. Siis esimerkiksi tykkipattereihin liittyviä aukkoja, kulkureittejä, putkia, yms. Ei juoksuhautojen merkkejä ympärillä, eikä mitään muutakaan. Jotain onkaloita siellä sisällä kuitenkin luultavasti on, koska Topi oli kovin levoton, haukkui ja tunki kuonoaan milloin mihinkin koloon.
On hauska huomioida, että tuo taukopaikkamme oli myös tämän retkemme ehdoton huippu, muutenkin kuin eväiden ja muiden sellaisten fiilisten kannalta. Siellä olimme nimittäin likimain 20 metrin korkeudella merenpinnasta. Kun muuten tämän retken korkeuskäyrät ryömivät jossain 0 – 3 metrin kieppeillä. Syistä, jotka ovat ilmeisiä ainakin niille lukijoille, jotka ovat sisäistäneet tämän kulkemamme reitin syvimmän olemuksen :-).
7. Silta yli vehmaan virran
Meidän kulkemisemme jatkui sitten ensin siellä ylempänä metsikössä, missä tulimme seuraavaksi sellaisen merkillisen ”asumuksen” piiriin, missä minä olin kerran pari käynyt ihmettelemässä menneitten vuosikymmenten aikana. Joku ”syrjäeläjän leiri” se on kenties joskus ollut, koska suurin ”rakennuskin” oli lähinnä pienen vajan oloinen. Nykyään jo aikalailla hajonnut.
Niiltä nurkilta me sitten suuntasimme taas takaisin joen rantaan, koska eteen tuli vanha kärrytien pohja. Semmoinen taas, jonka muistin aiemmilta kaukaisilta seikkailuiltani näillä main. Seurasimme sitä joen yli johtavalle sillalle, joka näytti nykyään jo aika epäilyttävälle edes jalkamiehen ylitettäväksi. Mutta paikka sinänsä on aivan huiman hieno! Koko ympäristö on vehreän lehtomaista, kuin jossain monia satoja kilometrejä etelämpänä ikään.
Vähän matkan päässä joesta oli joku merkillinen viljelyksen paikka, missä kasvoi jotain jättikokoisia kasveja. Vähän kuin raparperia, muttei ihan kuitenkaan.
8. Toinen silta
Tuosta eteenpäin kävelimme ensin niittynä olevaa peltoa pitkin, poiketen välillä myös aivan joen rantaan, välissä olevan pienen haapametsikkökaistaleen läpi. Tuolla(kin) tuntui koko ajan siltä, että oltaisiin jossain aivan totaalisesti luonnon keskellä ja sisällä! Ei vähän vähää siltä, että vilkasliikenteisiin maanteihin ei missään ollut montaa sataa metriä – kummallakaan puolella.
Yhden ojan ylityksen jälkeen päädyttiin hienolle metsäiselle kumpareelle. Se on melkein kuin perinteinen, ideaalinen maatalon paikka, pieni mäki keskellä peltoja ja vielä joen rannassa. No, ehkä minä nyt innostuin jopa vähän liikaa. Hieno paikka kuitenkin, ainakin minun mielestäni.
Ja tuon metsäsaarekkeen lounaisreunaa kulkee myös vanha kärrytie, joka vie siltaa myöten Sundetin yli. Mehän kävimme tietenkin senkin, minulle Masalan ajoiltani kovin tutun sillan katselemassa ja kuvaamassa.
9. Villiä luontoa kaiken liikenteen keskellä
Matkamme senkun jatkui, ensin pitkin pellon reunaa ja sitten joen reunan metsikköä tai pusikkoa seuraten. Tuskin vajaan kilometrin mittainen taival taittui niin villin tuntuisen luonnon keskellä, ettei paremmasta väliä. Kuin sen kruunuksi näimme ihan läheltä hirviemon vasoineen lähtevän meitä karkuun. Ikään kuin jossain metsien kätköissä olisimme! Mutta oikeasti tuolla jokivarren pöheiköissä , aivan lähellä ihmiskunnan valtasuonia, on vaan niin rauhallisia luonnon taskuja, että ne ovat tasan parhaita hirviperheen turvapaikkoja!
Seuraavaksi ohitimme silloin ihan uudenkarhean Kirkkonummen kierrätyskeskuksen, tai sorttiaseman vissiin nykytermein. On kai pakko tunnustaa, että juuri siinä kohdassa eivät takaisin luontoon fiilikset nyt sentään aivan päällimmäisinä mielessä olleet :-).
10. Jorvaksen hetteikkö
Seuraavaksi eteemme tuli sitten taas tie. Se on nimeltään Vanha Jorvaksentie, joka johtaa nykyään Jorvaksesta kehäkolmoselle. Koska Sundetin väylä on Jorvaksen kohdalla erinomaisen soinen ja likimain mahdoton jalan kulkea, me talsimme vähän matkaa tien reunaa pitkin ja lähdimme sitten navigoimaan riittävän kiinteää reittiä eteenpäin. Sellainen löytyikin asuinalueen eteläreunaa seuraillen ja sitten puutarhamyymälän aidan reunoja pitkin Jorvaksen liikenneväylille.
Siellä urbaanielämän sisällä me kävelimme yli Jorvaksentien (Länsiväylän) johtavan sillan ja koetimme parhaamme mukaan valokuvailla entisen Sundetin väylän nykytilaa niillä kulmilla. Surkeaksi sen totesimme, seuraavassa kappaleessa vähän lisää näistä asioista.
11. Vesiväylä jatkuu läpi moottoritiehärdellien
Meidän retkemme reitti kulki sitten nykyisen moottoritieliittymän härdellien läpi Ericssonin kampuksen alueen reunalle, missä navigoimme takaisin ikivanhan Sundetin väylän äärelle. Siis sen muoviputken äärelle, joka nykyään vie vesiä idän suuntaan, ali tuon moottoritieliittymän.
Erityisesti tuossa on harmitellen havaittava, kuinka suuri merkitys luontoarvoilla on ollut moottoritietä suunniteltaessa ja rakennettaessa. Ihan puhtaan nollan verran. Sillä historiallinen vesiväylä on pantu kulkemaan moottoritien ali vain miniskuulista putkea pitkin. Tai ei sitä ole siis luultavimmin miksikään luonnoksi, vesiväyläksi tai ekologiseksi valtasuoneksi ollenkaan tajuttukaan. Vaan harmilliseksi hötteiköksi, jonka ylittäminen vaatii kamalasti soraa ja rahaa. Lisäksi on vielä täytynyt laittaa kallista peltiputkea, jotteivät ne pahuksen vedet turmelisi risteystä mahdollisina tulva-aikoina.
Vielä joskus kymmeniä vuosia sitten kun Kehäkolmosta ja Sundsbergintietä tehtiin, Sundetin yli rakennettiin ihan kunnollisia siltoja. Sellaisia, joiden alta tuon vehmaan vesiväylän varrella elelevät monet eläimet pääsevät hyvin ja kaikkien kannalta turvallisesti liikkumaan teiden ruuduttamien luontoalueiden välillä. Mutta tällä vuosituhannella semmoisiin hömpötyksiin ei ole enää ollut tarvetta, eikä tuskin varaakaan. Moottoritien muoviputkien läpi eivät hiirtä ja rottaa suuremmat elikot enää liiku ja niin on ikiaikainen ekologinen valtasuoni sitten lopulta kokonaan poikki 😦
Motarin eteläpuolella tuo vanha vesiväylä kyllä taas alkoi vaikuttaa ihan aidolta. Eteläsuomalaiselta joelta tai purolta, joka kulkee läpi eteläsuomalaisen maiseman. Kun vaan moottoritien hirmuiset rakennelmat pois havaintomaisemastaan sulkee.
12. Silta nykymaailmaan
Yhä hyväkuntoista kävelysiltaa pitkin me sitten siirryimme joen yli Ericssonin teknologiakeskuksen vihreille nurmikentille. Tuo silta oli ennen moottoritien valmistumista toiminut tämän Hi Tech Centerin ihmisten kävelyreittinä vanhan Jorvaksentien julkisen liikenteen pysäkeille.
Meidän tämänkertainen retkemme johti puolestaan samaisen teknologiakeskuksen pysäköintialueen äärimmäiseen nurkkaan, mistä rakas vaimoni oli luvannut meidät seikkailijat tulla pelastamaan. Kuten taaskin myös tuli.
Mutta Sundetin väylä se yhä jatkuu. Seuraavaksi jaksolla Jorvas-Tolsa.
–Kari
Lähierä™ 
Kiitos Kari, taas aivan loistava kirjoitus.
TykkääTykkää