On metsässä kävely!
Tiivistelmä: Lyhyt johdanto siihen, että me ihmisetkin olemme aivan valtaosin eläimiä yhä vaan. Meissäkin on sisäänrakennettuna yhteys luontoon, mistä syystä se meille niin hyvää tekee. Esimerkkinä on analyysi siitä, mitä päässämme tapahtuu kun kuljemme joskus aivan villissä luonnossa, polkujen ulkopuolella.
Vuosikymmeniä muhineet ajatukset ylös kirjailtu 26.8.2020.
Luonto eheyttää, mutta miksi?
Nykyäänhän alkaa olla aina vaan enenevässä määrin oikein tutkimuksellistakin tietoa siitä, miten nimenomaan luonnossa kulkeminen virkistää ihmisen aivoja – ja tuottaa aivan fyysisiä positiivivaikutuksia myös kehoon. Minä olen henkilökohtaisesti tuon yhtälön havainnut viimeistään opiskeluaikoinani tovi sitten ja ulkona luonnossa vietetystä ajasta on muodostunut itselleni varsinainen ihmelääke ja elämän eliksiiri.
Neurofysiologian ja aivojen tutkimisen piiriin työuran alkujaksoilla sukeltaminen on jättänyt minuun sellaiset jäljet, että tuota aihekenttää käsitteleviä ja sivuavia artikkeleita on vuosien mittaan tullut luettua aivan tuhansittain. Niinpä sille ei ole voinut mitään, että tuon tuosta päätyy eri kulmilta miettimään miksi ja miten nuo luonnon ihmiseen aiheuttamat positiiviset vaikutukset oikein syntyvät. Sattumoisin nuokin ajatukset pyörähtelevät mielessä useimmiten juuri yksin metsissä kulkiessa 🙂
99-prosenttisesti eläimiä me yhä olemme
Oikeastaan vain yhteen suuntaan ja lopputulemaan olen ikinä onnistunut noissa aatoksissani päätymään. Hyvin yksinkertaiseen ja loogiseen sellaiseen. Ihmislaji on elänyt tämän pallon pinnalla satoja tuhansia vuosia. Tai vielä paljon, paljon pidempäänkin, kun otetaan huomioon lajimme kehityksen historiaa – jota perintöä geenistömme ja koko hermojärjestelmämme massiivisesti mukanaan kuljettaa. Prosentin tai promillen tuosta ajasta olemme eläneet kehitysvaihetta, missä olemme yhä enenevässä määrin irtautuneet luonnosta. Näihin viimeisimpiin ripsauksiin saakka (en halua käyttää sanaa viimeisiin) meidänkin lajimme on elänyt totaalisesti luonnon sisässä, osana sitä.
Meidän kehoissamme ja hermostojärjestelmässämme, aivot mukaan lukien, on pienten pintaoppimiskerrosten alla vahvoina olemassa kaikki ne piirteet, joiden ansiosta olemme siellä luonnossa pystyneet menestyksekkäästi pysymään hengissä, elämään, lisääntymään ja täyttämään maan. Yksinkertaisesti siksi elimistömme on niin kotonaan luonnon helmassa! Siksi luonnolla on niin paljon eheyttäviä vaikutuksia meidän kehoomme ja mieleemme.
Poluilla mennään usein, hyvistä syistä
Tässä artikkelissa vien teidät syvemmälle sisään yhteen hienoon aspektiin luonnossa kulkemiseen liittyvien tuhansien erilaisten näkökulmien joukossa. Kävelemiseen ja reitin valintaan villissä luonnossa.
Polkujahan me siellä luonnossa useimmiten ja mieluiten käytämme – aivan kuten suurin osa kaikista muistakin eläimistä. Samasta syystäkin, koska ne helpottavat kulkemista. Polkujen ja niiden kulkemisen filosofiaa käsittelen kuitenkin joskus aivan erikseen.
Polkujen ulkopuolella päässä tapahtuu jänniä asioita
Tässä tulee pientä analyysiä siitä, mitä kaikkea tapahtuu ainakin meikäläisen pääkopassa silloin, kun kuljen eteenpäin aivan poluttomassa luonnossa. Saattaa siellä kopan sisällä joku muukin ajatuksen tapainen joskus orpona kimmahdella, mutta ne voi mainiosti jättää tämän tuumailun ulkopuolelle. Sen verran harvinaisiakin kun ovat J.
Ainakin menestyksekäs käveleminen umpiluonnossa edellyttää useammanlaista katselua ja päätöksentekoa, aivan koko ajan. Vähintään kahta erilaista tutkailua ja optimointia täytyy tehdä aikalailla samanaikaisesti. Katsella aivan lähelle eteensä ja päättää joka askeleella mihin kohtaan jalkansa seuraavaksi asettaa. Ja seuraavan ja seuraavan. Tuohonko kiven päälle? Vai tuolle mättäälle? Ei ainakaan tuohon monttuun tai lätäkköön!
Samalla täytyy ilman muuta katsella vähän kauemmaksi ja päättää mitä reittiä aikoo edetä. Menenkö tuonne suolle? Kiipeänkö ylös tuota louhikkoista rinnettä? Vai kierränkö ne molemmat tuolta vähän kauempaa? Tämän jos jättäisit tekemättä, päätyisit aivan koko ajan hyvin hankaliin paikkoihin – ja olisit pakotettu tuon suunnittelun kuitenkin tekemään!
Erilaisia haastavuusasteita
Joskus kun olen omaa toimintaani näissä asioissa päätynyt oikeasti tarkkailemaan, on vaikuttanut siltä, että teen tuota suunnittelua joko kahdessa tai kolmessa tasossa. Siihen vaikuttavat ainakin maaston vaikeusaste, sekä myös kulkemisen välineet. Otan tähän esimerkiksi vain yhden, ehkä aikalailla äärimmäisen sellaisen. Kulkemisen suomalaisissa metsämaastoissa talvella suksien ja ahkion kanssa.
Silloin kaikki tällainen reittisuunnittelu on hyvin intensiivistä, sillä tuollaiselle karavaanille esimerkiksi kallioinen eteläsuomalainen metsämaasto on erinomaisen haastavaa kuljettavaa. Usein sellaisia paikkoja ja reittejä joista ei menestyksellä pääse etenemään vaikuttaa olevan ympärillä paljon enemmän, kuin niitä mahdollisia. Esimerkiksi noissa kuvioissa, joita olen aika paljonkin harrastanut, oma reittisuunnitteluni näkyy toimivan ainakin kolmella eri tasolla. 1) 5-15 metriä. 2) 20-50 metriä. 3) 50-150 metriä.
Nuo matkat ovat tietenkin vain heittoja ja arveluita. Ensinnä nuo kaikki tapahtuvat päällekkäin ja lomittain toistensa kanssa ja maaston näkyvyys sekä ”tiheys” vaikuttavat kaikkeen.
Upeaa tiedostamatonta prosessointia!
Kaikki tuo yllä kuvattu tapahtuu koko ajan aivoissamme umpiluonnossa kulkiessamme. Se on kuitenkin joko kokonaan tai ainakin aivan valtaosin tiedostamatonta toimintaa. Automatiikkaa, johon aivomme ovat hyvin pitkän jänteen kehityksellä viritetyt. Niinpä moisia asioita ei normaalisti tajua tapahtuvankaan ja sitten jos niitä päätyy tietoisesti ihmettelemään, on se valtavan hauskaa ja mielenkiintoista! Suosittelen!
Näiden ”automaattisten suunnistustoimintojen” lisäksi meillä on useimmiten myös joku kauaskantoisempi suunnitelma tai ajatus sen kävelemisen suunnasta ja ehkä reitistäkin. Ne ovat sitten vallan tiedostettua toimintaa, joiden apuna käytämme esimerkiksi karttaa ja kompassia. Tutummissa maastoissa oma paikallistuntemus ja suuntavaisto ovat hienoja vaihtoehtoja.
Tähän meidän aivomme ovat tehdyt ja tottuneet
Ja sitten vielä hyppy tuolta metsäkävelyn analysoinnista takaisin niihin luonnon hyvinvointivaikutuksiin. Minulle on ainakin muodostunut varmuus siitä, että tuollainen villissä luonnossa kulkemisen reittisuunnittelu on aivan täydellisen luontaista toimintaa meidän aivoillemme! Sellaista, joka ei aivoja ollenkaan rasita, vaan luultavasti vallan päinvastoin. Se heitä lepuuttaa ja virkistää, kun pääsevät tekemään edes välillä sellaista askartelua, johon ovat luodut.
Tätä tukee ainakin oman koneistoni kohdalla sekin havainto, että ylipäätäänkin luonnossa kulkiessani ajatukseni vapautuvat laveammille urille, kuin missä askaroivat nykynormaalin elämän piirissä. Tämä on toiminut aivan joka ikinen kerta. Ei yhtään ainutta poikkeusta vielä toistaiseksi, varmasti likemmäs kymmenen tuhannen yrityksen joukossa!
Aivojeni virkistyminen näyttää toteutuvan sitä vahvemmin (per aikayksikkö), mitä intensiivisemmin luonnon sisällä olen. Hyvin seurassakin, mutta vielä voimakkaammin yksin. Hyvin poluillakin, mutta vielä voimakkaammin niiden ulkopuolella.
–Kari
Lähierä™ 
Täysin samaa mieltä luonnon vaikutuksesta aivoihin. Itsellä on joskus kiireisinä työpäivinä tapana hurahtaa ylikierroksille niin, että päässä melkein surraa. Siinä vaiheessa on jo taukojen pitäminen myöhäistä, vaikka ne muuten ennaltaehkäisevästi auttaisivat pitämään stressitason alempana päivän aikana. Noina hetkinä, jolloin aivot eniten kaipaavat palautumista, luonto auttaa aina. Käyn paljon luontopoluilla, mutta lähes päivittäin vain metsässä. Olen huomannut, että sienestys on erityisen hyvää aktiviteettia aivoille. Ehkä siihen vaikuttaa juuri se, että se tapahtuu useimmiten polkujen ulkopuolella.
TykkääLiked by 1 henkilö