Tiivistelmä: Yhden eränkävijän kokemuksia ja puntarointeja sellaisen asian ympärillä, jota ei varmasti ainakaan kukaan metsästystä harrastamaton tiedä olemassa olevankaan.
Siis sitä, että ainakin tietyissä metsänkäynnin tavoissa täytyy usean kilon painoista työkalua kantaa käsissään koko ajan. Ja yrittää olla tuntikausia sellaisessa valmiustilassa, jota ihminen ei oikeasti jaksa kuin lyhyitä pätkiä kerrallaan.
Artikkelin kuvista: Haulikon kantamisen tapoja koskevat kuvat ovat vaimoni nappaamia otoksia simuloidusta metsänkäynnistä oman tilan takametsässä. Koska minun oikeita metsähiippailuitani ei ole kukaan koskaan kuvaamassa. Muut ovat luontokuvia erinäisiltä oikeilta metsänkäyntiretkiltä.
Metsien kulkemista eri tavoilla
Artikkelin nimi saattaa jolle kulle tuntua yllättävältä tässä blogissa. Perin juurin loogisesti se tänne kuitenkin kuuluu, osana Lähierä-blogin kategoriaa Metsänkäynti, jonka aloitin noin puolitoista vuotta sitten. Tuomaan esiin niitä mahdottoman moninaisia asioita, joita metsällä kulkeminen siinä vanhimmassa suomalaisessa merkityksessään sisällään pitää. Ja miten ne avaavat kokeneellekin eräretkeilijälle valtavan määrän uusia asioita havaittavaksi ja opeteltaviksi luonnosta. Näistä aspekteista löytyy vähän enemmän puntarointia Metsänkäynti-kategorian ensimmäisestä artikkelista nimeltä Millainen on todellinen erämies?
Kenelle kirjoitan?
Meikäläisen tätä eränkäynnin rintamaa käsittelevät artikkelit eivät ole suunnattuja metsästäjille, vaan paremminkin muille luonnossa kulkijoille ja asioista kiinnostuneille. Avaamaan pieniä kurkistuksia noihin metsänkäynnin maailmoihin. Katseltuna yhden semmoisen hyvin aktiivisen metsien kulkijan näkövinkkelistä, joka pala palalta opettelee yhä lisää noita asioita – ja usein myös vähän puntaroi niitä jälkikäteen.
Metsästyksen kuningaslaji
Metsästyksen tapoja ja suorastaan lajeja on lukemattomia kymmeniä, tavattoman laajalla skaalalla monien asioiden suhteen. Meikäläisen kiinnostuksen kohteet ovat asettuneet sellaiselle reunalle, jota kuvataan usein termeillä ”samoilumetsästys” tai jopa ”metsästysvaellus”. Ne ovat semmoisia touhuja, missä mies (tai nainen) kulkee metsällä koettaen myös metsästää tilaisuuksien tullen. Toki usein suorastaan yrittäen niitä tilaisuuksia järjestää, eli asettaen matkansa kulkemaan läpi paikkojen, missä vaikkapa teeret ja metsot tyypillisesti aikaansa viettävät.
Joka tapauksessa tuon kaltaiset metsänkäynnin tavat ovat sellaisia, joissa saaliin saamisen todennäköisyydet ovat kovin, kovin pienet. Sitten kun sellainen ihme joskus ehkä tapahtuu, se vaatii hyvin monien asioiden natsaamisen justiinsa kohdilleen. Linnun lähelle osumisen, sen pyrähtämisen lentoon, metsämiehen olemisen erittäin valmiina, ehtivän nostaa haulikkonsa, seurata lentoa, ottaa juuri sopivan ennakon ja laukaista oikealla hetkellä. Tuossa olivat asiat vain aivan superkarkeasti, oikeasti vielä erinomaisen monen muunkin asian pitää olla kohdillaan hyvän riistalaukauksen syntymiseen.
Ja kaiken tuon täytyy siis tapahtua siinä 2-3 sekunnin ikkunassa, minkä aikana koko kuvio on joka tapauksessa ohi. Noihin tilanteisiin liittyy vielä erittäin monia vaikeusasteita, joista en kehtaa tähän nostaa enää muita kuin sen, että nuo isot linnut lähtevät lentoon erittäin kovalla vauhdilla ja geeniensä viemänä aina mahdollisimman nopeasti puiden ja pensaiden suojaan, uhkaan nähden.
Silloin kun tuollaista metsänkäyntiä harrastavan kulkijan kohdalle lopulta joskus osuu saaliin saaminen, se on taivaan lahja, jota asiaan kuuluvalla tavalla myös arvostetaan!
Yllä kertomistani syistä minä kutsun juuri tuota metsästyksen tapaa nykyään metsästyksen kuningaslajiksi. Hirven tai karhun metsästystä en todellakaan, koska ne ovat jotain aivan muuta. Ne ovat vahvasti organisoitua ihmisjoukon ja koirien yhteistyötä.
Haulikko on metsästäjän tärkein työkalu
Haulikko on todella metsänkävijän tärkein työkalu. Ainoastaan sen kanssa voi ainakin metsäkanalintuja (metso, teeri, pyy) koettaa saalistaa. Jollei nyt aivan talviajan ja mahdollisesti loppusyksyn latvalinnustusta mukaan lasketa, Ja sen välineen kuljettamisesta minä kaiken tämän taustoituksen jälkeen haluan kertoa.
No niin, työkalua pitää siis mukana kuljettaa metsästysretkillä. Ja kuten aiemmin tuli kerrottua, sen on parasta olla koko ajan hyvin valmiina mahdollisiin metsästystilanteisiin, jotka ihan aina putkahtavat esiin täysin yllättäen. Mieluummin siis aina käsissä, eikä esimerkiksi hihnasta olalla riippuen. Koska silloin ei ole vähäisintäkään mahdollisuutta ehtiä mukaan niihin eteen mahdollisesti putkahtaviin tilaisuuksiin.
Vaivaisen neljän kauden harjoittelulla minä olen jo oppinut ainakin sen, että haulikon kantaminen käsissä ja mahdollisimman hyvin valmiustilassa on aivan mahdottoman haastava tehtävä! Itse asiassa täysin mahdoton ainakin minulle. Siis niin, että aivan joka ainoana hetkenä olisin täysin supervalmiina ja virittyneenä mahdolliseen linnun lähtöön.
Seuraavassa käyn läpi omina pieninä kappaleinaan ne kaikki erilaiset tavat, joilla minä olen päätynyt haulikkoa kantamaan vaihtelevan pitkillä metsänkäyntiretkilläni. Esitän ne hyvän valmiuden kannalta paremmuusjärjestyksessä. Yksinkertaisuuden vuoksi kerron nuo vain oikeakätisen henkilön kannalta.
1. Varmistin
Haulikkoa kannetaan metsällä viritettynä, muuten ei ikinä mihinkään tilanteeseen mukaan ehtisi. Aseen turvallisuus on varmistimen varassa – ja varmistimen täytyy olla aina päällä, eli liipasin lukittuna! Muuten riskit haulikon laukeamisesta vahingossa ovat aivan liian suuret, sillä siellä metsissä rämpiessä välillä kompastellaan oksiin ja jopa kaadutaan turvalleen. Sinne maastoon se haulikkokin sitten silloin tällöin mätkähtää, missä asennossa milloinkin. Kyllä minäkin olen metsänkäyntiurani aikana jokuset kerrat joutunut kaivamaan sammaleet pois haulikon supistajasta.
Oikea tapa on pitää liipasinsormi jossain liipasinkaarella, poissa liipasimelta. Ja joko se tai joku muu sormi varmistimella, varmistimen sijainnista riippuen. Kuten ihan kaikki muukin haulikkoammunnassa, myös varmistimen käyttö täytyy kehittää itselleen refleksiksi, tuhansien ja tuhansien toistojen kautta. Vain silloin se toimii aina oikein, varmasti ja nopeasti.
2. Valmiusasento
Haulikko on kulkijan käsissä mahdollisimman lähelle samoin, kuin Trap- tai Skeet-radallakin. Oikea käsi aseen kaulalla, sormi varmistimella, vasen käsi etutukilla. Ase jonkiverran eteen työnnettynä, piippu osoittaen hiukan ala- tai yläviistoon. Mutta varmistin päällä!
Tuosta asennosta saa haulikon kaikkein nopeimmin nostettua olalle oikeaan ampuma-asentoon.
3. Pystyasento
Otteet samat kuin edellä, mutta haulikko on pystyssä kulkijan rinnuksilla, piippu ylös osoittaen. Aseen paino kohdistuu silloin käsiin eri tavalla ja etenkin valtaosaa painosta tavallisesti kantava vasen käsi saa liki täydellisen lepuutuksen. Koko paino on myös keveämpi kantaa, koska ase on lähellä kehoa ja oikea kyynärvarsi voi olla kiinni miehen kyljessä.
Omien testailujeni perusteella näistä asennoista saan haulikon laskettua ampuma-asentoon noin toiseksi vikkelimmin. Monikkomuoto lauseessa, koska aseen paikkaa voi varioida jonkunkin verran. Säädellen sitä, kuinka lähellä kehoa pyssyä kuljettaa ja kuinka suoraan ylös piippu osoittaa.
3. Kainaloasento
Samat otteet kuin edellä, mutta haulikon perä on miehen kyljellä ja oikea kyynärvarsi painaa sitä kylkeä vasten. Niin häviää paino lähes kokonaan oikealta kädeltä ja kohtalaisesti vasemmaltakin.
Haulikon nosto sujuu myös tästä asennosta aika nopsasti. Molemmat kädet ovat kuitenkin valmiina oikeilla paikoillaan aseessa. Päinvastoin, kuin seuraavissa kantotavoissa.
4. Kädessä
Haulikko on vaan kulkijan jommassa kummassa kädessä. Ei enää vähääkään missään valmiudessa, vaan hyvä kun edes mukana kulkee. Semmoisiin tilanteisiin päätyy välillä täysin väistämättä, kun umpimetsissä, polkujen ulkopuolella talsii. Niinkuin metsämiehet aivan pääosin tekevät. Pusikoiden läpi ja ojien yli ei vaan useinkaan pääse molemmat kädet muuhun sidottuina.
Johonkin tuollaiseen kuvioon päätyy myös noin aina silloin, kun metsänkäynti tuntuu olevan juuri siltä sessiolta ohi. Tullaan tielle, tavataan kavereita, jne. Muista paremmista kantamisen tavoista rasittuneelle kädelle suorana sivulla roikottaminen on helppoa ja ihanaa vaihtelua.
Noissa tilanteissa jos joku lintu jostain lähistöltä lentoon pärähtää, metsämies on usein niin ulkona kaikesta, ettei mitään ole siinä 1-3 sekunnin mahdollisuuksien ikkunassa tehtävissä
5. Olalla
Haulikko kulkee olkapäällä ja saman puolen käsi kannattelee sen perää. Noin kaikki paino on olkapäällä ja jopa se perää pitelevä käsi saa lähes täydellistä lepuutusta. Lisäksi sitä voi kantaa kummalla tahansa puolella.
Haulikon ampuma-asentoon saaminen olalta nopeassa tilanteessa on kyllä kovin, kovin hidasta.
6. Hihnassa
Houkutteleva haulikon kuljettamisen tapa, jos siinä hihna on. Ei rasita käsiä ollenkaan.
Eikä mitään hitaampaa ampumavalmiuteen saamisen tapaa ja kuljetusasentoa ole olemassakaan. Paitsi ehkä laukussa tai suojapussissa kuljettaminen.
7. Puuta vasten
Tämä on kertakaikkinen klassikko. En tiedä onko sellaista linnun metsästäjää olemassakaan, jolla ei olisi jotain kokemuksia tähän liittyen. Melkein aina sellaisia, missä lintu tai useampia on lähtenyt lentoon aivan läheltä vähän sen jälkeen, kun metsästäjä on tauolle ryhtynyt ja aseensa puuta vasten nojalleen asettanut.
Jopa minullekin on neljän vuoden ajalta kertynyt jo kaksi klassista pissitaukokokemusta. Niistä ensimmäinen löytyy suorastaan dokumentoituna tämän blogin tarinasta nimeltä Ensikertalainen lintumetsällä.
Kaikki kokeneet metsänkävijät siis oppivat tietämään myös seuraavat asiat. Pysähdyksiä ja taukoja kannattaa kävelyn lomassa pitää aika taajaan, jotta pystyy välillä rauhassa ja hiljaisuudessa ympäristöään tarkkailemaan. Ja aina pysähtymisen jälkeen pitää olla jonkun aikaa hyvin tarkkana ja valmiina, haulikko kädessä. Koska aika usein erityisesti maassa, varvikon suojassa lymyilevien lintujen hermot pettävät pian sen jälkeen, kun mahdollisen uhan aiheuttamat äänet lakkaavat.
Mietittäviä asioita piisaa
Jotain lisää tulee kyllä taas joskus näiltäkin rintamilta. Nyt mielessä jo muhii – jollei suorastaan vähän paina – puntarointi sellaisen asian ympärillä kuin saaliin himo.
–Kari
Lähierä™ 