Ensikertalainen lintumetsällä

Tiivistelmä: Kertomuksia yhden pitkän linjan metsien kulkijan ensikokemuksista lintumetsällä, kolmen kokeneen konkarin mukana. Hyvin paljon uudenlaisia näkökulmia se avasi, kuten oli vähän odotettavissakin. Muttei sitä osannut juurikaan ennakoida, mitä oppeja on tulossa. Eikä sitä, kuinka valtavasti tuota opittavaa on!

Yhden kerran sain tosi jahtimiehenkin poseeraamaan.

 

 

Retki 10.-12.9.2018.

 

Taustoja sille, miksi tällainen koko elämänsä ajan luonnossa kulkenut hiippari on lähtenyt menemään sisään metsästyksen maailmaan vasta näin keski-iän kynnyksellä, löytyy tämän blogin aiemmin julkaistusta artikkelista ”Millainen on todellinen erämies?”.

 

Miten metsälle?

Metsälle toki Suomessa pääsee kuka tahansa metsästäjätutkinnon suorittanut, ainakin hankkimalla lupia valtion omistamille maille. Pienriistalle, pienpedoille ja vieraslajeille. Isompien eläinten, kuten vaikka karhujen, hirvien, peurojen ja kauriiden luvat hoituvat tiukempien jahtisääntöjen alaisina yleensä metsästysseurojen puitteissa. Minunkin ajatuksissani metsästyksestä leijui ensin sellaisia kuvia, missä kuljen yksinäni pitkin suuria erämetsiä, katsellen niiden rauhaa ihailevin silmin, kuten aina ennenkin. Mutta samalla myös metsästäjän silmin, kuten ne entisaikojen tosi erämiehetkin tekivät.

Ja ehkä vielä joskus noinkin teen. Mutta asioita tässä menneiden vuosien ja vuosikymmentenkin aikana puntaroituani, olin kyllä jo päätynyt sellaiseen lähestymistapaan, että koetan kuitenkin mennä tähän maailmaan sisään hankkiutumalla kokeneiden metsämiesten mukaan. Seuraavista syistä.

 

Metsämiesten auton takakontti.

 

Osaamista tarvitaan

Jo sieltä enojeni metsästysajoista lähtien minulle oli jäänyt jotenkin sellainen kuva, että fiksuun ja menestyksekkääseen metsästämiseen liittyy TOSI paljon tietoa ja osaamista. Nykyajan hienosti kirjoitetun Metsästäjän Oppaan huolellinen lukeminen vahvisti tätä ymmärrystäni. Ja sitten vielä tämä. Olenhan minä kuitenkin kulkenut tuolla suomalaisissa metsissä aivan valtavasti, havainnoiden myös eläimiä siellä. Usein myös riistaeläimiä nähdessäni tuumaillen, olisiko tuossa ollut potentiaalinen saaliin paikka? Ja vähintään yhdeksän kertaa kymmenestä päätyen siihen, että eipä olisi ollut oikeanlaista paikkaa fiksulle riistalaukaukselle. Vaan korkeintaan sellaiselle typerälle yritykselle liian kaukaa, huonolla saaliseläimen ja varsinkin taustamaaston näkemisellä. Eli minun summattu kokemukseni tuollaisesta kivääri tai haulikko selässä samoilevasta metsien kulkurista on sellainen, että nälkä kyllä helposti miestä uhkaisi, jos saaliilla elää täytyisi!

Paitsi toki, jos tuo vaeltaja tietää tosi paljon metsän eläimistä ja niiden tavoista. Ja varsinkin jos hän vielä tuntee ne seudut, joilla kulkee. Siis omaa sitä osaamista, jossa ampumataitokin on tietenkin yksi tärkeä komponentti, mutta vain aivan piskuinen sellainen, verrattuna kaikkeen muuhun!

No sittenpä minä olen siis rauhassa tutkaillut mahdollisuuksiani päästä kokeneempien mukaan metsälle. Ja vaikka seuraava voi kuulostaa myös huikeiden sattumien summalta, kai siinä kuitenkin toteutuu myös sellainen elämän perussääntö, jonka amerikkalaiset niin hyvin tiivistävät ”If there’s a will, there’s a way”. Eli asioilla on tapana kyllä toteutua, jos joku niitä kohti pitkällä jänteellä katselee ja yrittää.

 

Suomalaiset metsämaat tarjoavat superhienoja paikkoja kaikille erilaisille kulkijoille!

 

Tuttavuus fokusoituu metsälle

Joka tapauksessa minä olen jo puolen ikuisuuden ajan tuntenut Sakarin, vaimoni sukulaisen ja lapsuuden ystävän miehen. Tiennyt myös hänen olevan innokas ja taitava pitkän linjan metsänkävijä. Mutteivät nuo asiat ole koskaan tavatessamme ja jutellessamme sen enempää esiin tulleet. Monta kertaa olin kyllä kuullut mainintoja hänen eräkämpästään suurten suo- ja korpimaiden keskellä ja siellä käymään pääseminen oli kyllä jäänyt kutkuttamaan jo vuosia sitten.

Kunnes Sakari soitti minulle yht’äkkiä kevättalvella 2018 kysyen, lähdetkö Kari huomenaamuna käymään kämpällä, kun on mahtava hankikanto tiedossa? Minähän kyllä vastasin ensin, että ”tämä tuli nyt vähän äkkiä, enkä voi lähteä mihinkään isäpappani luota, jota olin juuri tullut tervehtimään ja jeesailemaan”. Mutta mietittyäni 10 minsaa ja isäni kanssa juteltuani, soitin sitten takaisin, kysyen treffipaikkaa.

Nousin siis ylös viideltä, ajelin Lempäälästä tuonne Pohjanmaan reunoille, missä tavattiin Sakarin kanssa yhden tien vierellä. Sieltä ajoimme hänen maastoautollaan pitkän, pitkän metsätien päähän, mistä talsimme vielä kilsan tai puolikkaan verran sinne kämpälle. Ja millainen paikka se olikaan! Pieni hirsimökki suurten suojeltujen avosuoalueiden reunalla, erämaiselle järvelle katsellen. Varustus juuri sellainen oikean eräkämpän, kuten vaikka Metsähallituksen autiotuvissa. Puukamina ja kaasuhella. Nautiskelimme siellä vain tunnin tai pari upeasta kevättalven säästä ja maisemista. Sakari teki tulet ulkona ja tarjosi mainiot voileipäeväät kunnon nokipannukahvin kera.

 

Kevättalven kahvitulilla siellä hienon erämajan edustalla. 

 

Tuon jälkeen minä olin myyty mies! Kyselin Sakarilta, voisinko kenties päästä mukaan tänne vaikka jollekin tulevan syksyn metsästyskeikalle? Ehkä kahvinkeittäjäksi? Jotain sellaista hän taisi sitten luvata.

Joskus syksyn lähestyessä Sakari myös soitti ja pyysi mukaan linnustukseen, syyskuussa alkavan kauden alkuun, osaksi neljän hengen porukkaa. Minähän en toki moisesta kieltäytynyt ja Sakari lupasi hankkia vielä luvatkin koko porukalle.

 

Ensimmäiselle metsästysreissulle

Kyse oli suurten metsäkanalintujen pyytämisestä, jonka kauden alku Keski-Suomessa osui tänä vuonna maanantaihin 10. syyskuuta. Toisin kuin luulin, majapaikaksemme oli valikoitunut metsästysseuran suuri rakennus, minne minäkin ilmestyin sunnuntain alkuillasta. Ja minulle osoitettiin sieltä peräti oma huone, vaikka kaikki muut seurueemme jäsenet majoittuivat isommassa yhteishuoneessa, parin muun metsämiehen seurassa. Illan mittaan pääsin jutustelemaan myös minulle vielä uusien tuttavuuksien, Pekan ja Karin kanssa. Kun nyt sattui sitten porukkaan kaksi Karia, mestari ehdotti minulle oitis lempinimeä ”Hotakainen”. Ylpeänä otin ehdotuksen vastaan, ainakin haaveissani ajatellen sen jopa viittaavan kirjoitusharrastuksiini 😊. Luullen myös ymmärtäväni tuossa kohtaa, että yksikäsitteiset nimet ovat hyvä juttu metsissä mahdollisesti kommunikoitaessa.

 

Joka päivä syötiin lounaat jonkun rauhallisen metsätien varrella.

 

Tarinan raamit

Tarinan seuraaviin osiin keräilen muutamia kokemuksiani meidän lupamme kattaneiden kolmen päivän ajalta. Sellaisia, joissa sain erityisen paljon tai merkittäviä oppeja ja ahaa-elämyksiä vyöni alle. Oikeasti minä kyllä opin uutta aivan jokaisen päivän joka ikisellä retkellä, mutta koskei kukaan jaksa niin pitkiä tarinoita lukea, nostan esiin vain joitain ehkä erityisimpiä kokemuksia.

Kaikkinensa me teimme noina kolmena päivänä viisitoista erillistä metsästyssessiota siellä soilla ja korpimailla, vaihtaen välillä paikkaa ja pitäen evästaukoja. Noin 25 kilometriä meikäläinen siellä metsissä tallusteli, käyttäen niihin kävelyihin aikaa yhteensä noin 12 tuntia. Tuollaiset lukemat siis tallentuivat käyttämäni karttaohjelmiston reittikäyriin.

 

Jahtisessio #1 – Lintuja lähtee!

Maanantaiaamu sitten koitti ja me lähdimme kahdella autolla ensimmäisille pelipaikoille. Syyt tähän kahden auton taktiikkaan neljän hengen porukalla selvisivät minulle myöhemmin. Ensimmäisellä kerralla jahtipäällikkömme pyysi Pekkaa jäämään passiin yhden hakkuuaukion reunaan ja osoitti meille muille kolmelle tietyt alueet läpi käveltäviksi, kohti passissa olijaa. Minä lähdin kiertämään sitä hakkuuaukeaa ensin pohjoisreunaa myöten. Patruunat valmiina haulikossa ja varmistin päällä, pitkin kumpareista, harvaa mäntymetsää, hakkuuaukea vasemmalla puolellani. Tunne oli erikoinen ja erilainen, kuin mihin olen tottunut! Ilmassa oli aikamoista jännitystä siitä, mitä voisi tapahtua milloin vain. Oletuksen mukaan joku teeri tai metso voisi lähteä jostain päin etuviistosta, kohti avoimempaa aukeaa. Muttei lähtenyt ketään sieltä puolelta, eikä myöskään hakkuuaukeaa ylittäessäni.

 

Näin hienoista paikoista pääsin aloittamaan.

 

Toisella puolella aukeaa lähdin sitten etenemään takaisin passipaikalle päin aika tiheässä kuusimetsässä, noin 20-30 metrin päässä aukean reunasta. Tämän kaltaisia ohjeita muistin noilta kokeneilta metsästäjiltä saaneeni. Sitten yht’äkkiä kuului kohinaa etuvasemmalta ja kaksi isonlaista lintua lähti lentoon ehkä 30 metrin päässä! Mutta minä en kyllä heistä nähnyt oikeastaan kuin pari vilahdusta, joten en tietenkään pamauttanut vaan summassa jonnekin puiden latvoihin. Ja aika lailla samanlainen tilanne toistui taas muutaman sadan metrin päässä, samoin tuloksin. Vielä kolmannenkin kerran, juuri ennen tuloani metsästä takaisin avoimeen maastoon. Nyt lähti vain yksi lintu ja minä ehdin siitä nähdä pari lyhyttä vilausta puiden latvustojen läpi niin, että LUULIN nähneeni naarasteeren. Mutten minä olisi edes ehtinyt ampua, vaikka olisin niin päättänytkin tehdä. Enkä päättänyt. Luulin tuon linnun lähteneen sellaiseen suuntaan, että Pekka olisi voinut sen passipaikaltaan ampua, muttei se niin mennyt. Hän ei ollut edes nähnyt sitä.

 

Jahtisessio #3 – Soiden reunoja

Yhden metsätien päästä lähdettiin taas lintuja etsimään. Tuohon mennessä sekä metsoja, että teeriä oli jo nähty aikamoisen monia peltojen reunoilla ja jopa puhelinlangoilla istumassa, autoilla paikasta toiseen siirtyessämme. Kyllä niitä täällä siis oli vähintään ihan kohtalaisesti, niin kuin olin Sakarilta jo joskus menneinä viikkoina kuullut. Ja minun uskoani asiaan vahvisti tietysti kovasti omat ensimmäisen session kokemukseni. Senkin olin jo ehtinyt huomata, että päällikkömme vei meitä sellaisiin paikkoihin, missä hän omista kokemuksistaan tiesi noita lintuja elelevän juuri tänä syksynä. Oli siis itse jo niitä käynyt aiemmin katselemassa.

Lähdimme itse kukin etenemään metsien halki yhden metsätien päästä toiseen. Minä pääsin valitsemaan itselleni sellaisen reitin, joka vei pääosat matkaa suuren, avoimen ja ojitetun suon reunaa, loppumatkan yhden suon osan yli. Tykkäsin tuollaisesta reitistä, koska se tarjosi vähän pidempiä ja avarampia näkymiä. Lisäksi olin oppinut, että linnut usein oleilevat metsän suojissa, jonkun kymmenen metrin päässä avoimilta paikoilta. Minusta tuntui myös kovasti siltä, että tarvitsisin lentoon lähtevän linnun kunnolliseen näkemiseen ja kenties jopa laukauksen ampumiseen mieluummin vähän avoimempia näkymiä, kuin mitä tiiviissä metsässä on tarjolla.

 

Tosi kivoja metsämaastoja siellä piisaisi – etenkin ilman seuraavan kappaleen eläimiä!

 

Hirrrrrrvikärpäsistä!

Reittini oli oikein hieno, paitsi ehkä nyt loppumatka tiheine suo-ojien ylityksineen. Mutta kerronpa tässä kohtaa nyt ihan muusta asiasta, kuin metsästä, maisemista ja linnuista. Kerron HIRVIKÄRPÄSISTÄ! Niitähän piisasi taas tänä vuonna aivan eteläisenkin Suomen metsissä, missä juuri edellisen viikonlopun vaelluksella oli suorastaan minun henkilökohtainen ennätykseni mennyt uusiksi, ollen nyt 227 kpl. Laskettuna siis vain omasta kehostani omin käsin noukkimani ja tappamani yksilöt. Verified kills only.

Mutta tuohan ei ollut vielä mitään verrattuna näihin keskisemmän Suomen metsiin ja soihin! Ensimmäisen päivän saaliini tällä rintamalla oli nimittäin 327 kpl. Ja tuokin oli vasta alkua. Toisena päivänä meni jo 500 rikki ja koko kolmen päivän retken saldo revähti  hyvän matkaa yli tuhannen! Tarkat lukumäärät ovat ylös kirjattuina Sakarin eräkämpän vieraskirjassa.

Hurjimmillaan meno oli kyllä sellaista, että keskittyminen yhtään mihinkään ei ollut enää mahdollista. Noita hemmetin suristajia tuli tukkaan, partaan ja naamalle aivan yhtäjaksoisena ropinana, välillä joku tunki nenään, suuhun ja korviin. Sekä tietysti kauluksesta sisään. Pahimmillaan oli pakko vaan hieroa naamaansa, partaansa ja tukkaansa intensiivisesti, saaden ryömijöitä joko hengiltä tai ainakin vähemmin liikkuviksi. Kahdelle kädelle olisi silloin tietysti ollut kovasti kysyntää, mutta käytössä oli vain yksi, koska haulikko kulki toisessa. Ja jostain syystä pysähtyminen juuri tuommoisiin paikkoihin ei sekään tuntunut maailman parhaalta idealta.

Tuollaisissa tilanteissa ei meikäläisen listimislaskuri tietenkään pysynyt ollenkaan kyydissä. Silloin koetin vain karkeasti alakanttiin arvioida, kuinka monta ötökkää mahdoin saada kullakin hieronnalla pois pelistä. Mutta oli noilla karmeimmilla paikoilla kuitenkin sentään yksi hyväkin puoli. Sellaisten jälkeen ”normaalit” hirvikärpäspitoisuudet tuntuivat kuin lomalta! Vaikka siis silloinkin niitä pörähteli tukkaan ja partaan aivan vähän väliä.

Ehdottomasti täytyy mainita, että kunnon saunominen illalla tuntui pyyhkivän pois kaikki puremat ja syyhyt. Tosin seuraavana aamuna ne olivat kyllä jostain tulleet taas takaisin. Ja uutta pukkasi!

 

Jahtisessio #8 – Ensimmäinen laukaus!

Taas yhdeltä metsätieltä jahtiin lähtiessämme minä pyysin ja sain mennä tien koillispuolella olevalle mäelle, jonka maasto vaan näytti minusta niin kauniilta ja mukavalta. Taisin kyllä jo siinä vaiheessa tajuta, etteivät ne ihmiselle kaikkein miellyttävimmiltä maastoilta näyttävät ole välttämättä ollenkaan sellaisia, missä metsäkanalinnut tykkäävät erityisesti lymyillä. Niin taikka näin, tuntui vaan kivalta päästä välillä kulkemaan oikein hienossa metsämaastossa, monenlaisten soisempien ja pusikkoistenkin paikkojen jälkeen.

Juuri sellaista se männikköinen harjanne olikin ja hirvikärpiäisiäkin tavallista vähemmin. Eikös sitten pienten männyntainten keskeltä minun vasemmalta puoleltani pelmahda lentoon kaksi isoa lintua! Vähän turhan kaukaa, ehkä noin 30 metrin päästä. Ja lähtivät penteleet tietenkin kumpikin eri suuntiin. Aloin seurata vasemmalle lentävää, koska siellä päin oli avoimempaa metsää. Ja tulihan se lentäjä sieltä lopulta näkyviin, mutta jo turhan kaukana. Päätin siltikin täräyttää, koska jotain on lopultakin yritettävä. Eipä tullut osumaa. Ehdin ja osasin katsella, ettei lentäjän vauhti tai lentotapa muuttunut. Mistä tuli hyvä mieli, sillä huonoin mahdollinen lopputulos olisi linnun haavoittaminen. Ilman koiraa mukana, haavikon löytäminen sieltä metsistä olisi kutakuinkin toivotonta.

 

Tämmöisestä männiköstä ne lähtivät ja vasemmalta aukesi avoimempi sihti.

 

Ampumiseen minua ajoi tietysti se, että olin siihen mennessä päässyt havaitsemaan jo ainakin toistakymmentä riistalinnun lähtöä lähistöltäni. Mutta millään kerralla ei vaan ole mielestäni ollut järkeä yrittää posauttaa pelkän kuuloaistin varassa jonnekin puiden latvoihin. Nyt kun oli kuitenkin lopultakin kunnon näkölinja, niin piti yrittää. Vaikka etäisyys oli jo järkevän tuolla puolen, varmaan sadan metrin pintaan. Ehkä yritykseen vaikutti pikkuisen sekin, että olin mestarin suosittamana laittanut putkeen peräti 89 millin mittaiset super magnum -patruunat, joiden teho voisi ehkä ihan pikkuisen kauemmas riittää, kuin peruspatruunoiden.

 

Jahtisessio #10 – Ensimmäinen saalis!

Tuonne mentiin, koska mestari oli menneinä viikkoina nähnyt siellä useita kertoja nuorten metsokoiraiden ihan ryhmänä elelevän. Ja seudut tarkkaan tuntien hän ohjeisti itse kunkin meistä sopiviksi katsomiinsa paikkoihin ja reiteille. Yksi mies taas passiin aukon reunaan ja muut lähestymään sitä aluetta, missä metsot ovat tavallisesti oleilleet. Minä sain osakseni oikean reunareitin. Sitä sitten varovasti melkein hiivin eteenpäin, etten vaan risahduksilla saalista säikyttäisi. Jossain kohtaa kajahti laukaus ja heti perään toinenkin vasemmalla puolellani. Ja sitten vielä kolmas sekä neljäskin, passipaikan suunnalta.

Sinne käveltyäni löysin koko jahtiseurueen ja passimiehen esittelemästä ampumaansa kerrassaan komeaa ukkometsoa! Tai siis nuori koirasmetso se kuulemma oli, mutta iso ja hieno kyllä ainakin minun silmiini.

 

Siinäpä se, komea nuori ukkometso tiensä päässä.

 

Tämä menestyksekäs jahtisessio näytti ja suorastaan todisti minulle, miten systemaattisella yhteispelillä metsästäjät voivat saada saalista erittäin paljon todennäköisemmin, kuin vain summamutikassa metsissä harhaillen. Ja samaten saaliin todennäköisyyttä nostaa valtavasti se, jos jollakin on tiedustelutietoa. Ymmärrystä siitä, missä linnut useimmiten oleskelevat ja vielä paremmin suorastaan tuoreita havaintoja niistä.

 

Jahtisessio #13 – Kaikkien pissataukojen äiti!

Nyt oli vaihteeksi vuorossa taas sellainen ”vaelteluretki”, missä jokainen metsämies lähti kulkemaan jotain omaa reittiänsä, kohti tiettyä aluetta, missä oli tarkoitus pitää lounasleiri metsätien päässä. Jotenkin taas sumplittiin niin, että molemmat autot saatiin sinne kohdealueelle, tai ainakin lähelle sitä.

Jo oman muutaman kilometrin reittini alkuvaiheessa pääsin havaitsemaan yhden tosi ison näköisen linnun lähtevän karkuun oikealta puoleltani. Ukkometsolta tuo minusta näytti, mutta meni taas niin kaukana ja kovaa, etten kehdannut edes yrittää sinne ampua. Sitten päädyin metsätien ylitettyäni kulkemaan suuren hakkuuaukean reunaa. Se oli mukavan helppokulkuista maastoa, keli oli ihanasti tuulisen raikas, eikä hirvikärpäsistäkään ollut oikeastaan tietoakaan. Aivan harvinaista herkkua ja kaikki tuo sai minut kertakaikkiaan hyvälle tuulelle. Niinpä päätin pitää pissitauon siinä avointen maisemien äärellä. Laitoin haulikon nojailemaan männyn runkoa vasten ja ryhdyin nauttimaan olosta.

Ja eikös juuri minun lorotellessani, aivan läheltä edestäni lähtenyt kaksi teertä lentoon! Korkeintaan 15 metrin päästä, avoimelle taivaalle. Sen parempaa ampumatilannetta voisi metsästäjä tuskin ikinä saada. Mutta haulikon hakeminen männyn viereltä olisi kuitenkin ainakin kymmenkertaisesti liian hidasta. Niinpä minä vaan jatkoin sessiotani, harmitellen melkein ääneen moista tuuria. Ja sittenpä lähti vasemmalta metsän sisästä taas yksi lintu lentoon sinne samaan suuntaan. Ja kohta vielä neljäskin. Minun yhä vaan katsella toljottaessani. Kädessäni kyllä pyssy, mutta vallan vääränlainen tuohon tilanteeseen.

 

Valokuvatkin sieltä jäivät tietysti ottamatta, mutta tässä yksi hieno tilalle muualta.

 

Lounastauolla metsätien päässä makkaraa paistaessamme kerroin tietenkin tuosta kokemuksestani muille. He tuntuivat kaikki olevan erittäin tyytyväisiä siihen, että olin päässyt tuollaisen kokemaan. JUURI jotain tuollaisia kuulemma sattuu ihan jokaiselle metsästäjälle joskus – miljoonina erilaisina variaatioina. Ja ne opettavat enemmin kuin mikään muu, polttaen pysyvästi muistiin joitain asioita.

Kuten vaikka tällä kertaa sellaista, että lintuja lähtee hyvin usein enemmän kuin yksi tai kaksi. Ja että vaikka ekat lähtijät pääsevät karkuun, kannattaa ehdottomasti olla hyvin valmiina heti sen jälkeen. Senkin opin, että pysähtymiseni paikalleen on hyvinkin voinut saada ne ensimmäiset kaksi lintua säikähtämään. Niinpä täytyy tästä lähtien muistaa pysähdyttyään seistä hyvän aikaa ihan hiljaa paikallaan, haulikko valmiina kädessä. Vasta sen jälkeen voi ryhtyä touhuamaan mitä ikinä onkaan suunnitellut touhuavansa.

 

Tämä on kyllä nopein ja näppärin nuotiopaketti, minkä minä olen ikinä nähnyt!

 

Summaus

Saalista ei porukallemme paljon kolmelta päivältä kertynyt. Yksi ukkometso Pekalle ja olikos se nyt kolme pyytä Karille. Muttei mitään vielä tällä kertaa ”Hotakaiselle”. Paitsi toki hirvikärpäsiä varmasti enemmän kuin kaikille muille yhteensä 😊. Nämä saalisasiat eivät silti jättäneet edes pienintäkään varjoa minun ensimmäiseen metsästyskokemukseeni! Niin mahdottomasti sain oppia uudenlaista asiaa ja näkökulmaa metsissä kulkemiseen näiden touhujen piirissä.

Lisäksi pääsin retken viimeisenä päivänä vielä kulkemaan ison suon saaressa ja viettämään nautinnollisia hetkiä Sakarin hienon erämajan terassilla, vieläpä olutta nautiskellen! Kas kun löysin silloin repustani siellä koko päivän kanssani kuljeskelleen tölkin, joka oli tarkoitettu lounasmakkaran alas huuhtelemiseen.

VALTAVAN HIENO REISSU!

Jopa huolimatta hirvikärpäsistä, joiden satoja kutiavia puremia sai voidella ja hoidella ainakin seuraavan viikon ajan.

–Kari