Tiivistelmä: Kertomus pienestä retkestä, joka päätti yli kaksi vuotta jatkuneen monitahoisen kurssikokonaisuuden retkeilyn ja luonnon kokemisen piirissä.
Retki 17.10.2020.
Nimileikkejä
Aikojen loppuun kulkijat. Aikojen Kulkijat loppuun. Aikojen Kulkijat loppuun asti.
Kaikki nuo erilaiset sanajärjestykset luovat ainakin minun aivoihini erilaisia mielikuvia, komeitakin sellaisia. Tuo keskimmäinen kai kuitenkin kuvaa parhaiten sitä, mistä tässä keikassa noin käytännönläheisimmin oli kyse. Siitä, että Kirkkonummen kansalaisopistossa yli kahden vuoden ajan pyörinyt kurssikokonaisuus nimeltä Aikojen Kulkijat III oli päätynyt loppuun.
Minä silti toivon ja uskon noiden kahden muunkin nimivariantin sisältävän mahdollisimman paljon jotain totuuden palasia! Sellaisia, että kurssin luomat hyvin monenlaiset kurkistukset ja käytännön retket ovat toivottavasti aiheuttaneet tai lisänneet kiinnostusta luontoa kohtaan kaikkien osallistujien mieliin. Jatkuen ehkä suorastaan aikojen loppuun asti – ainakin kun otetaan huomioon myös asioiden erilaiset siirtymistavat seuraaville sukupolville.
Täältä voimme itse kukin käydä katsomassa mistä tämä kokonaisuus aikanaan alkoi ja mitkä sen tavoitteet olivat: Kaikkien aikojen Kulkijat.
Koronan alle liudentunut loppuhuipentuma
Kahden vuoden kokonaisuuden oli tietenkin tarkoitus nousta ja huipentua loppuaan kohti, muhkeimpana päämääränä pitkä pyhiinvaellus Rooman reitillä keväällä 2020. Koronahärdellit sitten kuitenkin peruuttivat tuon retken, kuten monet muutkin loppusuoran asiat. Kunnon kurssikaronkkaa suunnittelimme ja valmistelimme tapahtuvaksi kesän ”tyynemmän koronavaiheen” jälkeen, mutta peruutettava ne oli lopulta nekin. Ei nyt aivan totaalisesti kuitenkaan, sillä yksi palanen tuosta karonkasta sentään uskallettiin toteuttaa. Yhteinen lauantain patikkaretki jonnekin Dorgarnin ylängön takamaille Mariefredistä käsin.
Kyse oli siis yli kaksi vuotta yhdessä touhunneen porukan viimeisestä ”virallisesta” retkestä, osana näin hiipumalla loppuvaa Aikojen Kulkijat III –kurssia. Noin 12 meidän kokonaisuudessaan 15 hengen porukasta oli ilmoittautunut mukaan, mutta vielä kolme joutui viime hetkellä pois jäämään erilaisista syistä. Kokoonnuimme siellä Mariefredin huvilan piha-alueella sovitusti ennen puolta päivää. Kaikki saapuivat sinne omina autokuntinaan nykysuositusten mukaisesti, eikä kimppakyydeillä, mikä on normaali käytäntö aina ennen ollut.
Viisas Aida-koira veti vanhaa jengiä tällä kertaa
Minulla oli tällä retkellä mukanani tyttäreni Aida-koira, keskikokoinen villakoira, jonka kanssa meillä on mahdottomasti yhteisiä luontoretkiä takana kaukaa vuosien takaa, ennen kuin hänen perheensä brittein saarille muutti. Nuo vanhat hienoudet olivat selkeästi Aidan muistissa ja hän oli koko aamun ollut niin täynnä lähtemisen intoa kotona, ettei meinannut nahoissaan pysyä! Mikä siinä maksaa? Miksei jo lähdetä?
Sinne vaan polulle sitten. Vaikka kuinka paljon mitä moninaisimmilla retkillä yhdessä toiminut porukka ei tarvinnut vähäisintäkään paimentamista eikä muutakaan pokkurointia, mutta kerroin minä kuitenkin karkeasta reittisuunnitelmasta ennen lähtöä.
Ylängön halki
Nousimme ensin polkua pitkin ylängölle ja siitä omille reiteille noin luoteen suuntaan. Me kuljimme Aidan kanssa edellä ja minä koetin löytää poluttomassa maastossa kohtalaisen mukavasti käveltäviä reittejä läpi vaihtelevien, kallioisten ja korpimetsäisten notkelmien vuorottelemien maastojen. Ihan hyvin onnistuin (ainakin omasta mielestäni) pysyttelemään poissa sekä vasemmalla puolellamme olevalta isolta ja paikoin sekalaisen rämeiseltä suoalueelta (Stormossen), että oikealla alas Nydalsvikeniin putoavilta rinteiltä. Komeaa ja vaihtelevaa oli metsäluonto ympärillämme! Minä en tainnut muistaa sieltä valokuvia ottaa, toivottavasti jotkut muut muistivat!
Pähkinälehtoa ja torvisieniä!
Sitten ylitimme suuren sähkölinjan aukon ja kiipesimme ylös sen pohjoispuolella olevalle kalliolle. Sieltä alas viereiseen purolaaksoon ihastelemaan siellä kasvavia laajoja pähkinäpensaslehtoja, ehkä yksiä komeimpia, mitä Kirkkonummen seutukunnilta löytyy!
Kantarelleja olivat monet retkeläiset keränneet jo pitkin matkaa niin paljon, että pusseista kuului jo pulaa tulevan. Sitten löytyi vielä yhdestä rinteestä alue, missä kasvoi vaikka kuinka paljon mustia torvisieniä, oikein varsinaisia harvinaisia herkkuja kuulemma!
Tuo kallio ja purolaakso kuuluvat molemmat nykyään luonnonsuojelualueeseen.
Hieno suo talousmetsien keskellä
Sieltä laakson pohjalta suunnistin paria hakkuuaukkoa huolellisesti välttäen kohti tuolla, talousmetsäalueella olevaa hienoa, luonnontilaista ja nimetöntä avosuota. Niin märkiä sen reunat tuntuivat olevan, että jätin ylityksen tällä kertaa yrittämättä ja lähdimme sen sijaan kiertämään suota etelän puolelta. Päästen kohta sentään yli yhdestä kapeikosta, missä oli riittävästi kanervamättäitä ja pieniä mäntyjä. Tarkoitukseni oli viedä porukka sitten evästauolle avosuon lounaisrannalla olevalle hienolle ”näköalaniemelle”, mutta kellon vilkaiseminen muutti sen suunnitelman. Se kävely veisi meitä yhä kauemmas ja retken pitäminen suunnitellussa aikatauluraamissa menisi haastavaksi.
Retken käännepiste ja evästauko
Siispä evästaukomme paikka oli juuri siinä! Eikä se millään muotoa huono paikka ollutkaan, varsin avointa suota oli näkyvissä ja metsä suojasi meitä aika kylmältä länsituulelta. Porukka hajaantui siihen kumpareen päälle ja reunoille, nauttimaan eväitään kukin omaan mukavaan taskuunsa. Silloin meillä oli matkaa takana 2,8 kilometriä ja aikaa käytettynä tunti ja vartti.
Saatuani minäkin vähän voileipää ja teetä rinnan alle, sekä suorastaan surkeasti ulisten kerjäävälle Aidalle myös eväät repustani kaivettua, loihen sitten lausumaan porukalle muutaman sanasen pitkästä yhteisestä kurssistamme, joka oli nyt sitten tähän retkeen päättymässä, ainakin noin virallisesti. Ihan kunnolliset 26 minuuttia me siinä vietimme, ennen kuin opasta alkoi aikataulu hermostuttaa.
Uusien korpimaiden huumaa
Paluumatka lähti kulkemaan ensin sähkölinjalle ja siitä kohti Tränuhals –lampea. Alkuperäinen reittisuunnitelmani olisi vienyt meidät ensin katsastamaan Dorgarbergenin kalliot, eli koko alueen korkeimman kohdan, mutta aikataulu ei semmoista mutkaa nyt sallinut. Ja silleen se oli hyväkin, ainakin minun itseni kannalta, että nyt tuli kuljettua reittiä, jota ei ihan semmoisenaan ikinä ennen. Niinpä sitä tunsi melkein koko tuon taipaleen ajan olevansa aivan uusilla korpimailla! Vaikka oikeasti oli lukuisista paikoista joskus ennenkin kulkenut, niin niiden tuttuus hävisi eri suunnan ja viereisten referenssien erilaisuuteen.
Porukka takana löysi aivan vähän väliä kantarellipaikkoja. Hoputtaa en kehdannut enkä halunnut, joten silloin tällöin pysähdyin Aidan kanssa vaan hetkeksi odottamaan. Eläinten polkuja pitkin kuljin aina kun niiden suunnat näyttivät edes suurin piirtein järkeviltä. Vain yhden kerran tuli mentyä yhtä polkua niin pitkälle, että suuntavaisto alkoi huutaa ja täytyi kääntyä vallan takaisinpäin. Noin 40 minuuttia me marssimme niiden muhkeiden metsäalueiden läpi, ennen kuin Tränuhals alkoi oksien välistä pilkottaa.
Superhieno viimeisen tauon paikka
Sen tutun ja superhienon Tränuhalsin koillisreunan kallion minä taas kerran taukoleirin paikaksi valitsin. Se kun nyt vaan on semmoinen paikka, missä ei kerta kaikkiaan kehtaa olla taukoa pitämättä, jos edes kilometrin päästä joku matka kulkee!
Aivan kiireettömän tuntuisen evästauon me siinä ainakin minun mielestäni vietimme, vaikka meikäläisen olisi tehnyt mieli jo kelloakin välillä katsella. Mutten katsellut, vaan luotin niin sanottuun peffatuntumaan ajan kulumisen aistimisessa. Sitten katsoin, kun lähtöä siitä teimme. 14:43 se oli silloin ja kun tiesin matkan Mariefredin pihaan olevan tasan kilometrin mittaisen kelpo polkua pitkin, siitä tuli hyvä mieli. Samoin kuin siitä, miten eleettömän ripeän sujuvasti tämä tuttu porukka taaskin tauolta liikkeelle lähti!
Loppumarssi
Sujuvasti peräkkäin marssimme sitten tuon viimeisenkin etapin, leppoisien jutustelujen kuuluessa takaa lähekkäin kävelevien ryhmien kesken. Tällä välillä ei kukaan enää edes sieniä pysähdellyt keräämään. Ehkä kaikki pussit ja reput olivat lopulta jo ihan täynnä – tai sitten niitä ei tällä jaksolla enää polun varsilla ollut?
Sekuntipeliä
Aida ja minä pysähdyimme Mariefredin pihaan kello 14:59:30, tuollaisella suurin piirtein tarkkuudella. Puolet porukastakin ehti siihen kello kolmeen mennessä, mutta jonon viimeiset kyllä myöhästyivät jonkun puoli minuuttia tai ylikin.
Muutama herja tuosta tuli tietenkin heitettyä puolin ja toisin. Jotain oli tietysti sen takana, että minä halusin tämän retken menevän siihen putkeen, joka sille oli suunniteltu ja ilmoitettu. Toki sekin, että ainakin yhdellä ryhmän jäsenellä oli muuta tekemistä sovittuna kello neljäksi. Mutta ennen kaikkea siksi, että halusin tämän meidän viimeisen keikkamme hoitaa mahdollisimman hyvin ”speksien mukaan”.
Ai että miksi? Ainakin kolmesta syystä. 1) Malliksi siitä, miten oppaan pitää retkien aikatauluja parhaimmillaan hoitaa, ilman kiirettä ja ilman mitään merkkiä minkään aikataulun olemassaolosta. 2) Testinä itselleni siitä, kuinka pystyn näitä asioita hoitamaan. 3) Jollen tämän porukan kanssa pysty asioita hoitamaan, en sitten minkään!
Näin oppaiden kesken
Jerry oli taas toiminut opasparinani juuri samalla tavoin, kuin jo monesti ennenkin. Sujuvasti ja aivan huomaamattomasti. Siltikin täysin varmasti huolta pitäen, että porukka on aina kasassa. Eihän tämän tuttuakin tutumman jengin kanssa mistään oikeasti huolehtia edes tarvinnut. Mutta siltikin on jonon etummaisena kulkevalle niin mahdottoman hieno tunne se, että häntä on hallussa! Kaikki on hallussa, vaikkei itse asioita joskus huomaisikaan.
Mehän sitten jäimme vielä pitkäksi aikaa Mariefredin pihaan vaihtamaan ties mitä kokemuksia yhden minun parhaimman opasparini kanssa.
Auf Wiedersehen!
Näkemisiin tämän hienon jengin ja kaikkien teidän kanssa! Yksin, kaksin ja miten milloinkin, missä ikinä, tulevien vuosien aikana!
–Kari
Lähierä™ 