Erävaelluksen SM-kisat 2020

Tiivistelmä: Kuvaus noista isoista, komeista ja historiallisista kilpailuista yhden ensikertalaisen toimitsijan näkövinkkelistä. Joka katselukulma on taatusti erilainen, kuin missään muussa tuosta tapahtumasta kertovassa jutussa.

 

Reipas joukko tosivaeltajia alkaa kokoontua lähtöpaikalle 1. lokakuuta 2020. Kuva: Victoria.

Tapahtui Kiilopäällä 1.-4. lokakuuta, armon koronavuonna 2020

Tämä ei ole mikään kompakti pikatarina, koska kokonaisuus sisälsi niin paljon hienoja ja uusia asioita minulle!

Kiitän kisojen virallista valokuvaajaa Victoriaa (Vicious Kiro) useiden hänen kuviensa käyttämisen luvasta tässä artikkelissa! Tässä linkki hänen kuvasivustolleen.

Kisojen houkutustekijät

Joskus viime elokuussa sain parista suunnasta Suomen Ladun jäsenyhdistyksiltä viestejä, että tuleviin Erätaidon 50-vuotisjuhlakilpailuihin voisi päästä mukaan – toimitsijaksi. Tuo asia alkoi heti kutkuttaa minua siitä johtuen, että yksi vanha eräkaverini on noissa kisoissa joskus nuorena ja hurjana ollut ja erinäisillä erätulilla kuulemani tarinat olivat kerta kaikkiaan palaneet pysyvästi muistiini.

Kisojen lähtö- ja maalipaikkana oli tänä vuonna Suomen Ladun Kiilopään tunturikeskus, joka on meikäläiselle samaisen järjestön oppaalle tietenkin semmoinen melkein pikkuisen pyhä paikka, missä on päässyt viime vuosina kovin harvoin käymään ja koko ajan on jossain mielen taustalla pieni kaipuu niihin maisemiin. Viikko-oppaaksikin sinne pitäisi ehdottomasti aina välillä mennä, jotta semmoisen tunturiturismin palvelukuvioiden pyörittäminen tuttuna säilyisi.

Sitten kun tuli vielä kolmanneksi vetotekijäksi se, että kisan järjestelijöihin kuuluva kaukaisen opaskurssin kollegani Jorma kertoi pyrkivänsä saamaan porukkaan muitakin kurssimme kollegoita, täytyi ryhtyä tuumasta toimeen!

 

Niistä Lapin houkutustekijöistä kun on puhe! Kuva: Victoria.
'
'

Kombomatka kauas Lapin maille

Parin metsästyksen pariinkin siirtyneen vanhan eräkamun kanssa oli jo ollut jotain haahuiluita mahdollisesta syksyn metsänkäyntireissusta jonnekin Lapin maille, ehkä itärajan pintaan. Minä sitten heti ehdottamaan, että järjestetään se syyskuun viimeiselle viikolle. Se juna puksutti sitten nopsasti maaliin. Kohta meille oli vuokrattuna kämppä Sallan Yhteismetsän mailta ja kanalintujen metsästysluvat ostettuina itse kullakin. Tuo keikka oli myös vallan komea ja omilla vähän omituisilla tavoilla ikimuistoinenkin minulle, kun päädyin huomaamaan metsästysharrastukseni olevan menossa itselleni huonosti sopivaan suuntaan. Varsinaista retkitarinaa en tuosta muhkeasta keikasta päätynyt kirjoittamaan, mutta kylläkin niistä puntaroinneista, joita se minussa aiheutti. Sisältää tuo juttu (Saalispaine) jotain palasia noiden päivien tapahtumistakin, mutta varsinkin paljon hienoja valokuvia sieltä ruskan värittämistä erämaista!

Taustana oli ruskan loisto Naruskan metsämailla, itärajan pinnassa. Kuva: KR.

Ensikosketus ja asettuminen Kiilopäälle

Minä ajelin vajaan 300 kilsan matkan Naruskan takamailta Kiilopäälle tiistaina 29. syyskuuta. Saamieni ohjeiden mukaan menin sitten tiettyyn rivitalomökkiin, joka toimi monien järjestelyihin osallistuvien majapaikkana. Tosi mukavia olivat ensitapaamiseni noiden Suomen Ladun vanhojen konkareiden kanssa! Mutta kun minulle selvisi useiden meikäläisten majoituksen olevan pelkkä matala parvi, päätin heti yrittää löytää jotain muuta vaihtoehtoa, joka tarjoaisi vähän helpompaa ja mukavampaa olemista tulevien peräti viiden vuorokauden touhuamisilleni näissä kuvioissa. Onneksi Kiilopään respa löysi minulle vapaan huoneen talosta nimellä Niilanpää, missä Kiilopään hotellimajoitus siis sijaitsee. Halvimman mahdollisen asevelihinnan sopimiseen valtuutettua henkilöä ei silloin löytynyt, joten tuo asia jäi vaan roikkumaan ilmaan.

Valtaosin järjestelyporukkaa ja valtaosin tuntematonta minulle vielä. Kuva: KR.

Päästä pyörällä

Noissa alkuvaiheissa minä olin kyllä kaikesta ulkona kuin lumiukko! En ymmärtänyt yhtään mitään siitä, miten nämä kisat oikein tulevat tapahtumaan, mitä kaikkea niiden eteen tehdään, kuka mitäkin tekee, ja niin edelleen. Meille toimitsijoiksi ilmoittautuneille ja nimetyille oli kyllä tullut erilaista materiaalia sähköpostin kautta jo viikkojen ajan. Minä olin ne kaikki läpi lukenutkin vielä kotona sivistyksen parissa ollessani, huonommin sitten enää siellä Naruskan metsässä, missä matkapuhelinkentät olivat useimmiten olemattomia. Eivät siis olleet ollenkaan olemassa.

Mutta ne informaatiopaketit tuntuivat kyllä aika sekaisilta sellaisen henkilön silmin katsottuina, joka ei tiedä mitään kokonaisuudesta. Jokainen käsitteli jotain yksittäistä asiaa (tietenkin), sisälsi tietoa sekä liitteessä, että sähköpostin runko-osassa ja sitten niihin tuli vielä korjauksia tai päivityksiä.

Sitten alkaa olla jo kisaajiakin joukossa yhä enemmin ja enemmin. Kuva: KR.

Selkiämisen vaiheet

Vähä vähältä tuolla törmäsi eri ihmisiin, jotka olivat noita kisoja rakentamassa. Se porukka oli ilmiselvästi oma tiivis yhteisönsä, jossa kaikki tunsivat toisensa jo joko pitkältä tai peräti ikuisuuksien ajalta. Ties kuinka monia tällaisia kisoja kun olivat olleet jo yhdessä junailemassa, heille koko palapeli oli tietenkin aivan selvää kauraa.

Kisoja edeltävänä keskiviikkona oli sitten Kiilopään keskuksen alakerrassa yhteinen briifitilaisuus, missä mukana noin kaikki kisojen järjestelyihin osallistuvat ihmiset, kaikkiaan 43 henkilöä. Paitsi ne, jotka olivat silloin ehkä jotain omia tehtäviään junailemassa jossain kentällä – siis maastossa. Minä muistan selvästi, miten kisojen yhden ”päämoottorin”, ratamestari Reino Ruotsalaisen jämptin selkeää esitystä kuunnellessani kokonaisuus alkoi lopulta valjeta minullekin! Se oli perin mukava tunne.

Henkilökunnan infotilaisuus vasta sitten kolautti asiat järjestykseen noviisillekin. Kuva: Victoria.

Rastitiimi muodostuu

Tuon tilaisuuden päätteeksi kuittasimme itsellemme heijastinliivit toimitsijan merkiksi. Oranssit rastipäälliköille ja muille pääjehuille, keltaiset muille. Seuraava mukava pykälä oli se, kun pääsimme ekan kerran juttusille oman nelihenkisen tiimimme kesken. Rastipäällikkönä oli  Risto Juopperi, josta olin siihen asti saanut jotenkin sellaisen yrmeän ja töksähtelevän isäntämiehen kuvan. Mutta joka sitten osoittautuikin olevan perin joviaali ja suorastaan fiksun oloinen kaveri. Kaksi tiimimme muuta jäsentä, Leena ja Kalle, olivatkin minulle jo entuudestaan pikkuriikkisen tuttuja Helsingin Ladun piiristä, missä me kaikki eri tavoin touhuamme.

Siitä hetkestä lähtien kaikki olikin sitten aivan selvää. Jo etukäteenkin oli ollut tiedossa mitkä rastit ovat meidän vastuullamme, missä ne sijaitsevat ja missä aikaikkunassa rastin täytyy olla toiminnassa. Myös rastin arvosteluperusteet olivat selkeästi ennakkotietoihin kirjatut, kun ne nyt toisen kerran läpi luki. Siinä kun sovimme yhdessä kulkutapoja ja aikoja huomiselle aloituspäivän rastillemme, oli helppoa kysyä ja synkata kaikki muutkin asiat. Ristolle kaikki jutut olivat klaareja ja jos jossain oli jotain tuumattavaa tai päätettävää, se tapahtui justiin siinä, hetipaikalla.

Rastitiimit alkavat kokoontua siellä ja täällä. Kuva: Victoria.

Hommiin siitä!

Me menimme sitten jo keskiviikkona illansuussa tutustumaan niin huomisen rastimme paikkaan Tolosjoen varrella, kuin viereiseen vanhaan soranottoalueeseen, jonka ympärille muodostuisi ensimmäisen illan leiripaikka kisaajille. Siellä purettin klapeja peräkärrystä, vietiin niitä nuotiopaikkojen viereen, rakennettiin riukutyyliset kenttäveskit miehille ja naisille, näkösuojineen kaikkineen.

Niille, jotka ovat kunnolla kiinnostuneita näistä touhuista ja noista kisoista, suosittelen ilman muuta lukemaan läpi kisoja koskevia dokumentteja Suomen Erävaelluskilta Ry:n sivuilta! Sieltä löytyy muiden muassa kilpailun kuvaus ja lopullinen tulosluettelo. Puhumattakaan kartoista ja kaikkien rastien tehtävistä, sekä niiden oikeista ratkaisuista, että arvosteluperusteista!

Tässä linkki sinne.

Kisajoukkueet kuvattiin kaikki virallisesti ennen lähtöä: Kuva: KR.

RASTI T4 – TOLOSJOEN YLITYS (Torstaina noin klo 17-20)

Minä en tässä kertoile meidän rastiryhmän toimista ja tapahtumista, vaikka ne sen kyllä mainiosti ansaitsisivatkin. Enkä tuon joenylitysrastin tehtävästäkään mitenkään tarkemmin, koska ne selviävät eksaktisti yo. linkin takaa, samoin kuin aikataulut ja muut semmoiset. Minä haluan näissä vain tuoda esiin kaikkea sitä hienoa ja hauskaa, mitä rastien pyörittämiseen ja kilpatiimien mainioon toimintaan liittyi. Pikataustaksi vain se, että tässä kyse oli kahden hengen joukkueiden joen ylittämisestä hyviä eränkäynnin käytäntöjä noudattaen.

Vaikka me olimme tietenkin virittäneet joen yli nauhoilla merkityn turvaköydenkin virran yli ylityspaikan alapuolelle, joka ainoa kisaaja selvitti tuon ylityksen aivan hienosti ja myöskin turvallisia käytäntöjä noudattaen. Vain jonkun harvan miinuspisteen joutui antamaan siitä, että joku suoritti ylityksen paljain jaloin – mikä sekin on kyllä ihan normaalia ja turvallista touhua.

Vain hyviä suorituksia toki osasi odottaakin, sillä ei noista kulkijoista kukaan kyllä todellakaan miltään ensikertalaiselta vaikuttanut, vaikka äärimmäisen monenlaisia ihmisiä ja tiimejä olivatkin!

T4 – Kaikenlaisia naruja sitä maailmassa onkin!

Mutta  tämän rastin mainiointa seurattavaa olivat kyllä ryhmien touhut köysien kanssa! Tai siis oikeasti erilaisten narujen, koska vain ohuita sellaisia kaikki tietenkin mukanaan kantoivat. Kaikilla, joita minä ehdin seurata, oli kyllä narut aivan siististi pakattuina ja siten niiden olisi pitänyt siitä nätisti myös purkaantua. Olisi pitänyt niin. Mutta olisi pitänyt myös ainakin yhden kerran kokeilla tuo asia kotona tai jossain muualla. Sillä monet halvat ja harvaan punotut narut ovat vaan sellaisia, että hyvin helposti kiertyvät erilaisiksi lenkeiksi ja säkkyröiksi, jotka pahimmillaan tuntuvat suorastaan itsekseen solmuja muodostavan.

Hyvin monenlaisia sellaisia kuvioita näkyi siellä vastarannalla tapahtuvan ja erilaisia taktiikoita tiimit sitten noiden sotkujen selvittämiseen käyttivät. Hyvin monet parit käyttivät tosi paljon enemmän aikaa siihen narun oikaisuun, kuin kaikkeen muuhun ylitykseen liittyvään. Sinänsähän siihen oli aivan vapaasti aikaa käytettävissä, koska rastilla ei ollut mitään aikarajoja, eikä nopeudesta lisäpisteitä tarjolla ollut. Jollen nyt väärin kelloani katsonut, solmunselvityksen ennätyssuoritus kesti reippaasti yli puoli tuntia, eikä se onneton pyykkinaru sittenkään vielä ollenkaan selvä ollut. Mutta kaikkine solmuineen sentään riittävän pitkä ylityksen tekemiseen.

Jokusilla pareilla oli sitten mukanaan vähän hienommin punottuja köysiä tai naruja, jotka purkautuvat siististä nipusta kuin tyhjää vain. Ja taisi yhdellä tai kahdella olla naru pakattuna jollekin kelantapaiselle, mistä vissiin noin naru kuin naru hyvin purkaantuu.

Useampia joukkueita ja naruja ylityksessä yhtäaikaa. Huomaa rastipäällikön ilme :-). Kuva: Victoria.

T4 – Pitäisikö narujen hintaa alentaa Suomessa?

Semmoinen fiilis noiden katselemisesta itselle jäi, että juurikin tuosta varusteasiasta olisi pitänyt pisteitä jakaa . Plussia tai miinuksia, miten vaan J. Minua jäi askarruttamaan se, miksi niin monet ilmeisen kokeneet vaeltajat ostavat ja käyttävät jotain pakettinaruja retkellä, saati kisoissa? Hinnan ei luulisi kyseessä olevan, kun kyse on kuitenkin paremmin yksittäisistä euroista, kuin kymmenistä. Jos sitten yksittäiset grammat ratkaisevat, siltikin löytyy myös luistavia ja kierteettömiä naruja. No, kunhan ihmettelin.

Kerrassaan tyylikkäästi ihan kaikki joen sitten ylittivät. Kuva: KR.

T4 – Huumorin kukkia

Hyvää mieltä ja huumoria näytti kisailijoilla piisaavan, ainakin vielä tuon ensimmäisen päivän illansuussa. Niistä täytyy nostaa esiin pari numero 28, jonka lähtörannalle narua päästelemään jäänyt puolikas kommunikoi kaikkea muhkealla alikersantin äänellä ja tyylillä, joka kuului hyvin ainakin sadan metrin säteellä. Antoi sellaisia melkein asiallisia, mutta hiukan vinon huumorin sävyttämiä ohjeita ja ilmoituksia jokea ylittävälle kaverilleen. Levittäen hyvää mieltä ja hymynkareita kaikkiin kilpailijoihin, toimitsijoista puhumattakaan.

Yleiskuvaa ylityspaikalta, missä oli välillä suorastaan ruuhkaa. Kuva: Victoria.

RASTI P2 – SAAMENKIELI JA KARTANLUKU (Perjantaina noin klo 10-12)

Tämän rastin ensimmäisen tehtävän sujumisesta ja tapahtumista en juuri mitään tiedä, kun olin hoitamassa vain jälkimmäistä tehtävää. Hyvin vaikeina pitivät ainakin kaikki noiden kaksiosaisten saamenkielisten paikannimien suomentamista.

Kakkostehtävänä oli karttaa lukemalla ja mahdollisia muita luvallisia menetelmiä käyttäen sijoittaa annetulle maastokartan lehdelle maastoon sijoitetut neljä valko-oranssia rastimerkkiä, jotka pystyi tehtäväalueelta hyvin näkemään. Yhtä lukuun ottamatta pidin itse noita aika hitsin vaikeina, koska kolme niistä näytti olevan paikoissa, mistä ei ollut helppo tunnistaa mitään selviä maastomerkkejä.

Eivätkä ne mitään läpihuutojuttuja näyttäneet olevan myöskään yhdellekään joukkueelle, koska aikamoisen kauan siinä ihan kaikki askartelivat. Jotkut vieläkin kauemmin. Välillä kuulin parien välisistä keskusteluista miten rastimerkkien etäisyyksiä koetettiin haarukoida esimerkiksi ottamalla niihin mahdollisimman tarkkoja suuntimia kompassilla parista eri kohdasta, jotka  oli mahdollista jotakuinkin tarkasti kartalta tunnistaa.

P2:lla ei kukaan ehtinyt kuvia ottaa, mutta pororasti oli kuulemma ainakin yhtä jännä. Kuva: Victoria.

P2 – Vaikeita päätöksiä

Tältä rastilta minulle jäi mieleen se, kun päädyin siellä hetken jutustelemaan yhden nuoren kilpailijaparin kanssa, jonka miespuolinen henkilö oli saanut jonkun pistävän kivun toiseen nilkkaansa ja he siinä arpoivat mitä oikein pitäisi tehdä, keskeyttää vaiko jatkaa? Minä en saanut tietenkään minkäänlaista suositusta enkä edes omaa mielipidettäni ilmaista, mikä ei aivan hyvää makua suuhun jättänyt. Eikä varsinkaan sitten illalla kun selvisi, ettei kyseinen pari ollut saapunut päivän yöpymispaikkaan ajoissa, eikä ollenkaan! Säkkipimeässä tapahtuvaa maastoetsintää jo alkoi kilpailuorganisaatio valmistella, mutta suureksi onneksi nuori pari oli sitten jostain tien varresta ihan hyvässä kunnossa lopulta löydetty!

Yöpymispaikoillakin riitti haastavia tehtäviä, myös hämärässä ja pimeässä. Kuva: Victoria.

RASTI L5 – KALASTUSTIEDOT JA -TAIDOT (Lauantaina noin klo 13-17)

Tämä oli taas hirmuisen antoisa ja hauska rasti henkilökunnalle! Rastilla oli kaksi eri tehtävää, kuten tuolla edellä kuvatullakin. Ensimmäisenä antaa nimet noin yhdeksälle erilaiselle kalastuksessa käytettävälle vieheelle, jotka olivat järjestysnumeroineen esillä männyn runkoihin ripustettuina. Ei helppo, ainakaan minulle.

Mutta minä olin koko ajan pyörittämässä sitä toista tehtävää, joka oli siimaan kiinnitetyn vieheen heittäminen mahdollisimman kauas, mitään apuvälineitä käyttämättä. Vieheen virkaa ajoi 20 grammaa painava mutteri. Rakensimme sektorimerkit, joiden väliin hyväksyttävän heiton oli osuttava, sekä etäisyysmerkit. 10, 20 ja 30 metrin kohdille. Kumpikin kilpailija heittää kerran ja ensimmäisen rajan ylitys tuottaa yhden pisteen, toisen kaksi ja viimeisen kolme.  Omien testailujemme jälkeen lyhensimme sitten rataa aika merkittävästi sarjaksi 10, 15 ja 20 metriä.

L5 – Siimanviritystä

Mahdottoman hienoa ja hauskaa oli sitten seurata, miten erilaisilla tavoilla eri parit tuota hommaa lähtivät hoitamaan! Piti päättää kumpi heittä ensin, millä tyylillä heitetään, heittääkö ensimmäinen yhdellä tyylillä ja toinen ehkä toisella, odotellaanko hetken vähän vähempää vastatuulta, jne. Mutta kyllä se siiman käsittely oli taas ehkä vaikein juttu, kuten narut siellä joen ylityksessä. Meikäläiset rastihenkilöt päätyivät pikkuhiljaa oppimaan, että parhaiten homma toimii, kun laittelee siiman siihen metsätien soran päälle sopivasti lenkille. Siitä se näytti oikeastaan aina purkautuvan ihan nätisti, jos vaan heitto onnistui. Mutta kilpailijat eivät päässeet tuota oppimaan, vaan jokaisen täytyi valita siiman keräystyyli arvelemalla. Suuri osa päätyi kelaaman siimalenkin toiseen käteensä, mistä se tahtoi mennä aivan sykkyrälle heti kun lähti purkautumaan. Ilmeisesti siimaan syntyi kierrettä sitä kelatessa. Ja niin vaan yksi kaveri onnistui tuollakin tavalla, kelattuaan siiman käteensä kahdeksikon muotoon!

Kiire ei ole vielä alkanut, rastitiimi odottelee kilpailijoita. Kuva: KR.

L5 – Heittotyylejä ja hauskaa rastityötä

Heittotyylejä osattiin löytää vain kaksi erilaista, niin kilpailijoiden, kuin rastihenkilöidenkin toimesta. Ihan perinteinen kivenheittotyyli ja sitten mutterin pyörittäminen kädessä, sopivan siimanmitan päässä. Jälkimmäinen vaikutti omien testailujemme mukaan olevan ainoa mahdollinen tapa saada niin kevyt esine lentämään yhtään mihinkään. Molempia tyylejä kilpailijat päätyivät käyttämään aika tasapuolisesti. Ja kertakaikkiseksi yllätykseksi peräti kolme tai neljä heeboa onnistui tempaisemaan sen mutterin siimoineen yli kolmen pisteen viivan aivan perinteisesti heittämällä! Kuin keihäsmiehet ikään, kunnon vauhdin ja hirmuisen karjaisun kera.  Komeaa katseltavaa!

Niin hauska kuin tuo rasti oli meille toimitsijoille, oli se myös työläs. Likimain jatkuvasti oli jompikumpi tai molemmat siimoista niin sotkussa, että se piti katkaista ja laittaa uusi tilalle. Sitoa mutteri sen päähän ja toinen pää heittopaikan keppiin. Sekä korjata siimasulput pois tarttumasta ihmisten jalkoihin. Tuo touhu vaati koko ajan kolmen hengen askartelua, onneksi Leena pystyi hoitamaan viehetehtävää yksin.  Mutta ikävää tai tylsää tuo ei totisesti ollut ja kun liikenne rastilla alkoi lopulta hiipua, huomasin, etten edes eväisiin ollut ehtinyt koskea. Ei silti, vaikka kerran jo hain eväsreppuni siihen heittopaikan viereen.

Kastunut paita kuivatetaan ennen illan punnitusta, kun tuli on kerran tarjolla. Kuva: KR.

L5 – Viimeinen vahtivuoro

Illansuussa lopulta eväiden kimppuun päästyämme, huomasimme kaksi puiden runkoja vasten asetettua rinkkaa  vähän etäämmällä. Ja sitten useammankin meistä muistin mukaan kaksi leidiä oli jossain vaiheessa lähtenyt kävelemään metsätietä myöten ilman reppuja. Päättelimme, että varmasti hakemaan yhtä sillä suunnalla olevaa ylimääräistä rastia. Kahdella autolla kun siellä onneksi olimme, minä lupasin mieluusti jäädä siihen odottamaan ja varmistamaan. Kallen vaivalla koko päivän ajan, kaiken muun touhun ohessa ylläpitämän ihanan tulen äärelle. Mutta enpä minä saanut siellä istua edes varttitunnin vertaa, ennen kuin leidit saapuivat reippaina rinkkojensa luokse ja lähtivät patikoimaan kohti päivän leiripaikkaa.

Kalle piti joka rastilla aina hyvät tulet, muiden kiireidenkin lomassa. Kuva: KR.

Maaliin tulon tuntemuksia

Kilpailun viimeinen päivä sunnuntai oli pikataivalosuus, eikä meidän rastitiimillämme ollut enää tehtävää. Joskus ennen yhtätoista alkoi ensimmäisiä kilpailijapareja saapua Kiilopään keskuksen edustalla olevaan maaliin. Aika pitkään olin siinä minäkin katsomassa ja hurraamassa, ennen kuin täytyi mennä tyhjentämään huone, lastaamaan auto ja lähteä ajelemaan kohti Rovaniemeä.

Maaliin tulon täytyy olla komea kokemus neljän vuorokauden sekä pikataipaleen jälkeen! Kuva: KR.

Minä en edes osaa oikein kuvata niitä tuntemuksia, joita noiden kolmelta rastilta jo suorastaan tutun tuntuisten, reippaiden TOSI vaeltajien katseleminen mieleeni tuotti. Ihailua siinä varmasti oli ja samalla vissiin myös hiukan kateutta.

VALTAVAN HIENOT JA KOKEMUSKENTTÄÄ MONELTA REUNALTA LAAJENTAVAT NELJÄ PÄIVÄÄ NUO MINULLE OLIVAT!

–Kari

2 thoughts on “Erävaelluksen SM-kisat 2020

  1. Olipa mukavaa luettavaa! Itsellä oli vähän samankalataiset alkukokemukset, kun edellisen kerran Kiilopäällä olleissa kisoissa noviisina toimitsijana. Ja vaikka tuo on tiivis ydinporukka, niin oma kokemus on, että siihen pääsee kyllä aika helposti mukaan. Itse läksin aikanaan sillä mielin, että pääsen tunnelmaan mukaan, mutta ei tarvitse kävellä pitkiä päivätaipaleita. No, ekalla reissulla kävelin kilpailun suojelijan kanssa pari päivää rastilta rastille. Mukavaa oli sekin.
    Toivottavasti tavataan tulevissakin kisoissa!

    Tykkää

Jätä kommentti