Tiivistelmä: Tämä on kertomus yhden miehen etsintäretkestä pohjoisen Norjan vuoristoon, sisältäen kohtalaisesti tietoa erilaisista etsimisen menetelmistä ja apuneuvoista. Sekä hurjat kokemukset siitä, kun ihminen päätyy kunnollisen Pohjois-Atlantilta vyöryvän syysmyrskyn hipaisemaksi siellä vuorilla.
Tapahtui 29. syyskuuta 2015.
Tarinan tausta
Tämä on kertomus yhden miehen etsintäretkestä juuri tietylle Pohjois-Norjan vuoristoalueelle, mihin kyseisen sankarin kamera oli hävinnyt aiemmin syksyllä tehdyllä vaellusretkellä, yhdessä kolmen muun eräkaverin kanssa. Tuo vaellus oli enempi sellaista huimaa sorttia, yli villien ja asianosaisille täysin tuntemattomien vuoristoseutujen, kaukana mistään poluista, saati reiteistä. Niin ollen siellä sitten tapahtuikin varsin monenlaisia asioita, jotka välillä suorastaan seikkailujen kategoriaan lipsuivat. Siitä lähtien minulla on ollut listalla tarinan kirjoittaminen koko tuosta retkestä, mutten vaan ole ainakaan toistaiseksi saanut tuon haasteen niskaa taitettua. Retken kaikkein dramaattisimmat vaiheet olen sentään joskus tallentanut tarinaan nimeltä ”Herttuan tarinat #13 – Hurrja yö Norrjassa”.
Joka tapauksessa tuon huikean vaelluksen kakkosvaiheessa minä olin jotenkin päätynyt unohtamaan hyvän pokkarikamerani vissiin jollekin kivelle tai kumpareelle, jonka äärellä olin pitänyt yhtä lukuisista valokuvaustauoistani. Yksikseni kulkien silloin, joten kenenkään muun muistista ei mitään apua ollut saatavissa. Ja muutenkin huomasin kamerani puuttuvan vasta kun olimme takaisin ihmisten ilmoilla ja lähtemässä paluumatkalle aikataulun kanssa, joten mitään ei ollut silloin enää tehtävissä.
Puntarointeja ja unettomia öitä
Lienee hölmöä kieltää, etteikö sen hukatun kameran rahallinen arvokin harmittanut olisi, vaikka sitä tietenkin perusteli itselleen, että vanhahan tuo jo oli ja sen arvo kuoletettu moneen kertaan. Silti ihan oikeasti eniten mieltä järsivät kaikki ne huikean reissun vaiheista otetut valokuvat! Tuo vaelluksemme oli siis tapahtunut 5-12. syyskuuta ja siitä eteenpäin kotiin sekä kaikkiin normaalin työelämän kiireisiin palattuani en vaan saanut tuota kadottamaani kameraa koskaan mielestäni. Jos se päiväsaikaan onnistuikin kaikkien muiden touhujen varjoon jäämäänkin, sitten ainakin yön unet pyörivät pelkästään siellä villeillä vuorilla! Mielessä liikkuivat erilaiset mahdollisuudet kameran ja varsinkin kuvien löytymiseen. Yhteyksiä tuli otettua kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin norjalaisiin tahoihin, toimittaen erilaisia ”etsintäkuulutuksia” palkkiolupauksineen kaikkineen. Toivoa piti yllä se, että muistikortti ja siellä olevat kuvat kyllä säilyisivät aivan hyvin läpi sateiden, myrskyjen ja talvien, vaikka kamera oli ollut mennyttä kalua jo aikaa sitten. Myös omatoimisen etsintäretken mahdollisuuksia tuli puntaroitua tuon tuostakin, mutta ne aina tuomittua liian suuritöisinä, aikaa vievinä ja kalliina.
Lopulta nopea päätös
Kunnes sitten pohjoisen Norjan sääennusteita seuratessa ilmeni, että juuri sinne iskisi oikein kunnon myrsky syys- ja lokakuun vaihteessa. Luntakin oli luvassa, joten siihen loppuisivat sitten kaikki etsintämahdollisuudet siltä vuodelta. Silloin syntyi yht’äkkiä päätös. Minä lähden – koska muuten asia jää harmittamaan, kenties jopa pitkään. Päätös syntyi maanantaina 28.9. kello 13. Sen jälkeen välitön liike oli soittaa tutulle matkatoimiston vetäjälle, kertoen hänelle mokomasta projektista ja pyytäen äärimmäisen nopeasti selvittämään kaikki matkustamisen, sekä majoittumisen mahdollisuudet. Petri teki työtä pyydettyä juuri sellaisella vauhdilla, johon meikäläinen ei pystyisi. Soitti takaisin noin puolen tunnin päästä ja kertoi vaihtoehdot. Valitsin niistä samana iltana Helsingistä lähtevän autojunan ja lähdin välittömästi kotiin pakkaamaan varusteita!
Matkat ja valmistelut
Matkoista ei sen enempää, kuin että tiistaiaamuna lähdin ajamaan Rovaniemen asemalta kohti Norrmanvikdalenin pientä kylää Lyngen-vuonon rannalla, vastapäätä kuuluisaa Lyngsalpene- vuoristoaluetta. Sinne saavuin ihan suunnitelman mukaisesti noin 13:30. Kuittasin itseni sisään majataloon nimeltä Håkon Gjestehus, varustauduin huoneessani, söin tukevan lounaan ja lähdin heti ajamaan muutaman kilometrin päässä olevaan paikkaan, mistä reittimme oli meidät alas vuonon rantaan johtanut.
Kotona pikaisen pakkaamisen yhteydessä olin tehnyt myös joitain ”digitaalisia valmisteluita” etsinnän helpottamiseksi. Minulla oli ollut paikannus ja reitin tallennus koko ajan päällä käyttämässäni karttaohjelmassa silloinkin, kun olin kamerani jonnekin unohtanut. Olin sitten ottanut tuosta lokista erilleen sen pätkän, jonka aikana tiesin kameran hukanneeni. Koska muistin sekä paikan, missä olin ainakin valokuvia ottanut, että paikan, missä kameran häviämisen huomasin. Tuon lokin palasen olin tallentanut puhelimeeni reittitiedostoksi (Route).
Ensimmäinen etsintäpäivä
Niinpä sitten kun olin äheltänyt ylös 3,6 kilometrin matkan ja 260 metrin korkeuseron, ryhdyin varsinaiseen etsintään. Kulkien niin tarkkaan kartallani olevaa reittiä pitkin, kuin suinkin mahdollista. Noissa oloissa ja minun sen aikaisella instrumentillani paikannuksen tarkkuus vaihteli välillä 6 – 15 metriä, valtaosin tuolla tarkemmassa päässä. Niinpä minä olin melkeinpä varma siitä, että kyllä sen kamerani löydän! Monet paikatkin vaikuttivat kovin tutuilta ja pystyin jopa löytämään yhden turvenyppylän, jonka päällä olin tauon silloin pitänyt. Tai ainakin luulin niin.
Lähellä tuon laakson pohjaa reittini kulki, kuten silloin taannoinkin. Ja yhdessä kohdassa minulle tuli niin voimakkaita dejavous –fiiliksiä, että suoritin oikein lähietsintää sen paikan ympärillä. Mutta enpä vaan mitään löytänyt ja kyllä minulle oli siihen mennessä jo muodostunut päähän sellainenkin ajatus, että vaikka suoraan sen kamerani ylikin sattuisin kävelemään, en sitä siltikään välttämättä havaitsisi. Koska ne maastot tuolla ovat vaan tavattoman epätasaisia, kivikoiden, sammaleiden ja erilaisten varvikoiden peittämiä. Niin etsintämatkani lopulta eteni sen 316-metrisen nyppylän laelle, missä oli kamerani puuttumisen huomannut ja välittömästi takaisin sitä etsimään kääntynyt.
Samanlaista etsintää jatkoin sitten takaisin päin kulkien, koettaen koko ajan katsella sekä tutun näköisiä kohtia, että mahdollisia tauon paikkoja, missä olisin kamerani esiin kaivanut ja valokuvia ottanut. Joillain pätkillä kuljin jopa muutamien kymmenien metrien päässä merkitystä reitistäni, ajatellen että jos vaikka paikannusvirheiden samaan suuntaan kasautuminen olisi tässä yksi tekijä. Kuten se kyllä aina onkin. Mutta enpä vaan mitään löytänyt ja noin kolmen tunnin etsintöjen jälkeen lähdin paluumatkalle vuonon rantaan, ennen kuin hämärä ehtisi enempää päälleni laskeutua.
Toinen etsintäpäivä
Illanvietosta en paljon muuta muista, kuin että majapaikka oli aivan viimeisen päälle siisti ja ruokatarjonta erinomainen, sisältäen jopa eväiden tekemisen ja mukaan ottamisen mahdollisuudet aamiaisen yhteydessä. Norjalaisille retkeily kun on elämäntapa!
Aikaisin lähdin liikkeelle, koska tänään iltapäivällä se kunnon myräkkä oli sitten tänne Kölivuoriston reunalle iskemässä ja tiesin ainakin sen, että lumipeitteen alkaessa vuorten rinteille laskeutua, olisivat kaikki etsinnät kerta kaikkiaan ohi. Ennustetut tuulen nopeudet näyttivät myös melko reippailta, mutta se asia ei minua osannut huolettaa. Olinhan kaikenmoisia tuulia ja myrskyjäkin sentään vuosikymmenten varrella kokenut niin Suomessa, Alpeilla, kuin Norjassakin.
Systemaattinen ja sitkeä ”lineaarietsintä”
Tälle päivälle, jossa tunteja piisaisi enemmän kuin eilisessä iltapäivässä, olin suunnitellut vielä systemaattisemman etsimisen tavan. Ensin patikoin noin 1,25 kilometriä pitkän etsintäalueeni läpi suoraan tallennettua reittiä seuraten, kuten eilenkin. Laittaen noin määrävälein tunturikoivujen oksiin ja sammalmättäiden päälle merkkejä vessapaperilla. Sitten menin saman matkan takaisin noin 15 metriä lounaan suuntaan, eli ylärinteen puolella. Seuraavaksi takaisin 15 metriä alarinteen puolella ja niin eteenpäin. Paikannuksen virheistä johtuen ei noin tarkkaa etsintää voinut sen perusteella suorittaa, mutta reittimerkkien perusteella oikein helposti. Koko ajan tietysti mahdollisimman tarkkaan aivan lähiympäristöni maan pintaa tutkien. Erityisesti kaikkien mahdollisten taukopaikaksi sopivien maastokohtien ympärillä.
Parikin kunnollista evästaukoa vietin noiden etsintöjen keskellä. Ensimmäinen meni vielä mukavasti vaan rinteessä istuen, mutta toinen täytyi jo viettää Fjelldukenin suojassa, koska tuuli oli koko ajan noussut ja keli muuttunut sitä myöten jo aikamoisen kylmäksi.
Kehäetsintä
Neljä kertaa kaikkiaan kävelin edes takaisin tuon 1,25 kilometrin matkan, joka kerran noin 15 metriä etäämmällä oletetusta reitin keskiosasta. Zippo. Noin seitsemän tuntia etsintää oli siinä vaiheessa takana ja pitkälti toista kymmentä kilometriä tunturimaastoa tallattu. Yhtä erilaista lähestymistapaa päätin vielä yrittää. Tutkia kehäetsintää käyttäen perusteellisesti sen paikan ympäristön, missä muistikuvieni mukaan olin tauon silloin ”hukkareissulla” pitänyt. Niinpä täräytin vaellussauvani pystyyn juuri sen sammalmättään päälle, kiinnitin siihen mukanani olevan 50 metrin mittanauhan pään ja lähdin kulkemaan hiljakseen laajenevia ympyröitä.
Tuuli alkoi niinä aikoina olla jo melkoisen kovaa, suorastaan haitaten etsintätoimia välillä. Puuskat meinasivat välillä horjuttaa tasapainoa, mutten ollut huolissani, koska aivan laakson pohjalla olin ja ympäröivät korkeat vuoret varmasti suojasivat näitä paikkoja kovimmilta tuulilta.
TOSI PUUSKAT ISKEVÄT!
Yhä vaan vedin läpi tuota kehäetsintää, kun ensimmäisen kerran vähän suorastaan pelästyin. Ääntä! Jostain ylempää vuoren rinteeltä tuntui kuuluvan sen sortin jyminää, etten oikein ymmärtänyt mistä oli kyse? Mutta se selvisi minulla kyllä hyvin pian.
Kohta kimppuuni iski sellainen tuulenpuuska, että juuri ja juuri pystyssä pysyin! Kun lähestyvät hirmuiset humahdukset lupasivat jotain vielä hurjempaa, pudottauduin välittömästi kontalleni varvikkoon. Ja saman tien yli pyyhkäisi vielä edellistäkin kovempi puuska. Semmoinen, ettei edes kontallaan oleminen enää turvalliselta tuntunut. Eikun siis välittömästi turvallisesti turvalleen! Varvikossa litteänä maata vasten ja viereisestä kivestä kiinni pitäen tuuli ei minuun kauheasti tarttunut, mutta selässäni olevaan isoa reppua puuskat täräyttelivät kyllä niin, että kehossa asti tuntui! Noin hurjaa menoa kesti ehkä korkeintaan muutaman minuutin, jonka jälkeen myräköinnin äänet siirtyivät taas jonnekin kauemmas, vuoren ylemmille rinteille.
Tämä oli tässä
Sataakin oli alkanut samalla, vaikken minä ollut mokomaa laisinkaan huomannut, sattuneesta syystä. Joka tapauksessa katsoin, että minua oli nyt ”ystävällisesti” varoitettu, joten nappasin äkkiä kehäetsinnän välineet käsiini ja lähdin painelemaan kohti alas vievää polkua kutakuinkin niin ripeästi kuin jalkani viemään kykenivät. Polulla tuuli oli sivuvastainen ja vielä paljon kovempi kuin siellä ylempänä, koska vuorenrinne ei enää suojaansa antanut. Mutta mitään järjettömiä puuskia en enää kimppuuni saanut ja noin tunnin verran kesti 4,3 kilometriä pitkä paluumatkani alamäkeä autolleni, vuonon rantaan.
Loppusanat
Minä en tiedä, kuinka kova tuulen nopeuden täytyisi olla, että se oikeasti voisi ihmisen irti maasta tempaista? Tuota aiemminkin kovimmat tuuleni olen päässyt kokemaan juuri Norjassa ja muistiini on palanut ainakin semmoinen kun yhden vuoren huipulla joskus nojattiin tuuleen, oikein reippaasti kallellaan. Mutta se oli tasaista tuulta, eikä sillä tavalla uhkaavaa. Nämä Norrmanvikdalenin kokemukset sen sijaan tuntuivat kerta kaikkiaan pelottavilta! Sellaisilta, että ihminen on vain yksi hemmetin hippunen niiden voimien sylissä.
Illalla oli majatalossa aikamoisen väsynyt ja samalla jollain kummallisella tavalla tyytyväinen mies. Norjalaiset herkut maistuivat, vuonolta piiskaava sadetta ja myrskyä oli kiva katsella ikkunan takaa ja uni maittoi kuin pikkulapselle.
Paluumatka oli aivan mukava, kulkien samoja reittejä kuin tuleminenkin. Eikä minua ole enää kertaakaan tuon kokemuksen jälkeen harmittanut se kameran ja valokuvien hukkaaminen! Joten reissu oli kaikkea muuta kuin turha.
–Kari
Lähierä™ 