Tiivistelmä: Lyhyt muistelo mieleen jääneestä hienosta seikkailusta heikoilla kevätjäillä. Täysin turvallisesti.
Tapahtui 1.4.2005
Toivottavasti tällainen otsikko ei nyt ole liian monille järkyttävä tässä normien valtakunnassa. Niin kuitenkin on, että se kuvaa erittäin hyvin sellaista touhua, jota päädyin kerran kevättalvella harjoittamaan. Eikä se touhu todellakaan ollut millään maailman tavalla vaarallista, vaan pelkästään jännittävää ja hauskaa!
Taas kerran olin tutulla retriitilläni vanhempieni mökillä, Sammatin Valkjärven rannassa. Taka-ajatuksena ajatusten vapauttaminen ja sen jälkeen täydellinen keskittyminen johonkin silloin tärkeään ja haasteelliseen tehtävään. Tästä minulle kymmeniä vuosia toimineesta konseptista löytyy kuvaus artikkelista ”Retriitti ” ja niistä kulmakunnista vielä toinenkin ”Suomen suurinta vaeltajaa tervehtimässä”.
Jo joskus jollain aiemmalla retriitillä olin osunut ajankohtaan, jolloin Valkjärvi oli yhä jääpeitteessä, vaikka kevät oli jo pitkällä ja aurinko paistoi. Olin joskus silloin jo tehnyt pitkän kävelyretken koko järven ympäri, harmitellen, etten voinut kulkea ihan rannassa jäitä myöten. Siitä oppineena olin tälle keikalle ottanut mukaani oikean sukeltajan kuivapuvun kunnollisine alusvaatekertoineen. Helppoa, koska olin viimeiset 35 vuotta sukeltamista ihan oikeasti ja intohimoisesti harrastanut.
Nyt sitten ottaessani tauon miettimisen ja kirjoittamisen maailmoista, lähdin viimeinkin kevättalviselle kävelyretkelle tutun Valkjärven ympäri jäitä myöten. Kuivapuvun lisäksi otin varusteiksi naskalit kaulalleni, sekä kännykän vedenpitävässä pussissa.
Vastapäivään lähdin järveä kiertämään ja se tuntui aivan ihastuttavalta heti alkumetreistä asti. Oudolla tavalla sellaiselta, sillä järven jäät olivat kovasti vaihtelevan kuntoiset. Jossain vaaleaa ja vahvan tuntuista kohvapintaa, toisaalla veden peittämää kirkasta jäätä, missä paikoin aivan tummia reikiä! Etenkin sellaisissa paikoissa kulkeminen tuntui kertakaikkiaan jännittävältä! Silti, vaikka tiesi, ettei miehellä olisi hätäpäivääkään, vaikka jäihin putoaisi. Noissa varusteissa siellä voisi molskia vaikka tuntikausia, ilman edes viilenemisen pelkoa. Ja ylös jäälle pääsisi naskalien kanssa kömpimään ja kierimään aivan satavarmasti, kun ei mitään kiirettä eikä hätää olisi.
Vaikka tuon tapahtumista jännitti ja tavallaan siis vähän pelkäsikin, samalla myös koko ajan (jotenkin jossain taustalla) toivoi, että semmoinen tapahtuisi! Umpiomituinen, mutta omalla tavallaan hieno tunne!
Mutta ei niin sitten kuitenkaan tapahtunut kertaakaan ja retken ainoaksi oikeaksi haasteeksi muodostui älyttömän hiljaisen etenemisen tahdin pitäminen, sillä sen varustuksen sisällä alkoi suoranainen lämpöhalvaus pikkuhiljaa uhata.
–Kari
Lähierä™ 