Tiivistelmä: Taas yksi pakina meikäläisen mieleen jääneiden eläinkokemusten sarjassa. Tälle tarinalle en voi antaa kyseisen eläimen nimeä, koska pelkät kuulohavainnot eivät sitä paljastaneet.
Tapahtui 13.10.2016
Tarinan raamit
Tämä oli vain yksi yö viikon yksinvaelluksellani kerran, halki aivan eteläisimmän Suomen syksyisen luonnon, teltassa yöpyen. Koko tuo projekti oli minulle hyvin mielenkiintoinen harjoitus kohti oikein pitkiä kulkuriretkiä, joskus kun aikataulut sallivat. Koko tuosta vaelluksesta löytyy melko yksityiskohtainen tarina netistä otsikolla ”Syksyinen testivaellus”.
Kyseessä oli kolmas leiripaikkani yhden hyvin rauhallisen järven rannalla Siuntiossa. Taustatiedoksi voi mainita, että samaisena syksynä oli taas kerran esiintynyt useitakin havaintoja noilla alueilla liikuskelleesta toisesta yksinäisestä sudesta. Minun lisäkseni siis 😁.
Yön kokemukset
Iltatoimista eikä alkuyöstä ei tässä sen enempää, kuin että mukavasti kulkuri nukahti pitkien patikoiden ja järven rannalla nautittujen iltapalojen jälkeen. Joskus keskiyön tienoilla heräsin kuitenkin siihen, että metsästä kuului jotain ääniä, aika lähistöltä. Jotain semmoista normaalia, kuin metsissä usein yöllä, ei mitään huolestuttavaa. Myöhemmin yöllä heräsin taas. Oikein selvään rapsutusääneen, jossain ihan lähellä. Juuri sellaiseen, joka kuuluu koiran rapsuttaessa itseään takajalallaan. Sellainen keskikokoinen koira, ihan vaan taajuudesta päätellen. Oikeasti ehkä siis kettu? Tai supi? No, rapsutelkoot, mitä se minulle kuuluu. Takaisin unten maailmaan …..
Seuraavaksi säpsähdin sitten hereille nuuskintaan melkein korvani juuressa! Siinä vaiheessa päätin rykäistä oikein äänekkäästi ja nousin myös ylös, pakkaamaan kaikki absidissa olevat ruokatarpeet huolellisesti pusseihinsa ja sisälle rinkan alaosaan, ettei joku penteleen eväsrosmo vaan kävisi niiden kimppuun nukkuessani. Ja taisinpa ottaa myös pienen retkikirveeni, sekä tukevat vaellussauvani makuupussin viereen, koska jostain se toinen yksinäinen susi juuri silloin mieleeni putkahti.
Sen enempiä lähiääniä ei onneksi sinä yönä esiintynytkään. Tai ainakaan minä en niihin edes kevyesti nukkuvana ollut herännyt. Aina välillä nousi pieni tuuli, aloittaen hienon, vaimean huminan joka puolella ympäröivän puuston latvoissa. Ja muistan aina silloin toivoneeni sen tuulen jatkavan kehittymistään, sillä mitään upeampaa äänimaailmaa minä en nukkumiseen tiedä, kuin tuulinen metsä!
Olipa joka tapauksessa yksi niitä mieleen jääneitä öitä ulkona luonnossa!
–Kari
Lähierä™ 