Peurapassailu Loimaalla

Tiivistelmä: Kertomus tämän hiipparin yhdestä retkestä metsästämään valkohäntäpeuroja Loimaan peltojen reunoilla. Tämä on kertomus nimenomaan niistä moninaisista hienouksista, joita tuollaiseen retkeen voi sisältyä – ja aivan useimmiten sisältyykin! Eikä suurin osa niistä hienouksista todellakaan liity ampumiseen tai saaliin saamiseen, joita moni voi metsästämisen tärkeimmiksi ajureiksi luulla.

Rauhallinen Loimaan pellonreunan maisema juuri auringonlaskun aikaan.

Tapahtui 3.10.2022

Valkohäntäpeuroista ja niiden määristä

Metsästysajat ovat parhaimmillaan tähän aikaan vuodesta ja minulle on menneiden vuosien aikana päässyt muodostumaan mukava suhde yhteen Loimaan alueen metsästysseuraan. Minne minulle alunperin järjesti suosituksen niiltä seuduilta kotoisin oleva Juha. Mitä tuo termi ”mukava suhde” tarkoittaa, selviää varmasti hyvin tästä tarinasta.

Loimaa kuuluu niihin eteläisen Suomen alueisiin, missä valkohäntäpeurojen kannat ovat aivan kaikkein tiheimmät. Peurojen tiheyksiä kuvaavissa kartoissa nuo alueet näkyvät hyvin tumman violetin värisinä, melkein mustina. Jotain käsitystä peurojen määristä tuolla päin voi ehkä saada siitäkin tiedosta, että jollain vain keskikokoisella metsästysseuralla on vuodesta vähän riippuen esimerkiksi 500 tai 700 kaatolupaa! Sellaisten määrien pois saaminen metsistä ja pelloilta vaatii seurojen ihmisiltä suunnattomat määrät ”harrastustunteja” aivan koko kauden läpi. Syyskuun alusta helmikuun puoliväliin. Ja vähentää niitä täytyy, sillä vahingot maataloudelle ja ihmisten kasvimaille sekä pihapiireille ovat merkittävät.

Valkohäntäpeurojen tiheydet Suomessa talvikaudella 2020-2021, kpl/1000ha. Kuva Luke:n uutisesta.

Kyseessä jo koetut kuviot – ellei hieno perinne

Minä olen ollut tuolla kytiksellä jonkun kuusi tai seitsemän kertaa menneiden parin vuoden aikana. Kuvio on mennyt niin, että olen ajanut sinne, täyttänyt paperit ja suorittanut ampumanäytteen, minkä jälkeen joko seuran puheenjohtaja tai jahtipäällikkö on vienyt minut kytikseen jonkun ruokintapaikan ääreen. Paluukyyti on hoidettu samalla tavalla hämärän laskeuduttua maille. Yöpymispaikakseni olen aina saanut seuran vanhan jahtimajan, jottei ole tarvinnut lähteä kotimatkalle pimeän yön selkään.

Samanlaiset olivat kuviot nytkin. Vaihdoin metsävaatteet päälleni hirsimökissä, jonka joku oli tällä kertaa jopa valmiiksi lämmittänyt. Vierailta vaaditaan tuolla aina ampumakoe tai -näyte, millä isännät varmistavat kiväärin ja tähtäinten olevan kondiksessa – ja miehenkin siinä samalla. Jos ja kun kaikki on kohdillaan, ei ole todellakaan vaikea napsauttaa reikä korkeintaan yksittäisten senttien päähän 75 metrin etäisyydellä olevan taulun napakympistä.

Testiampumapaikka aivan metsästysseuran majan vieressä. Kuva pitkällä teleoptiikalla.

Passiin eikä kytikselle

Tänä maanantaina kun säätila oli täydellisen hieno, seuran puheenjohtaja vei minut yhden vanhan ladon viereen, pienelle metsäniemekkeelle, mistä pääsi vahtimaan pellon takana olevaa metsän reunaa. Kyseessä oli soinen ja ojitettu, hyvin tiheän metsän alue, missä peuroja aina laumakaupalla asustelee. Ja tulevat sieltä sitten pellonreunoille syömään, useimmiten hämärän hiipiessä tienoille. Tämä oli siis ennemminkin passi- kuin kyttäyspaikka.

Siihen minä asettauduin ”leiriin”. Matalan, ojasta aikanaan kaivetun maavallin suojiin, Siinä oli vallin päällä jo valmiiksi pari järeää oksaa, joihin sai kiväärin tuettua. Vähän myöhemmin toki asettelin siihen ison päiväreppuni, josta saa aina viritettyä aivan täydellisen tuen millaiseen paikkaan tahansa. Kello kolmen jälkeen siellä jo olin ja siinä vaiheessa päivää auringon säteetkin vielä leiriini osuivat. Takin otin pois päältäni ja aloitin sessioni mukavasti ympäristöä tiiraillen, kahvieväitä samalla nautiskellen. Ihan pienen kävelynkin tein niemekkeen reunoilla ja vanhan ladon ympäri, jotta sain itselleni selkeän kuvan siitä, mitä eri suunnilla oli näkyvissä.

Siihen on mies virittänyt paikkansa pitkälle, rauhalliselle odottelulle.

Hiljaa yksin oleminen on kerrassaan hienoa!

Sitten vaan hiljentyminen siihen passiin. Hyvin paikallaan ja huomaamattomana on metsämiehen tuollaisissa kuvioissa syytä olla, muussa tapauksessa peurat hänet huomaavat ja menevät varmuuden vuoksi iltamurkinalle jonnekin muualle. Tällaisissa passissa tai kytiksellä oloissa on aikaa. Niin paljon, että se saattaa jollekulle ruveta jopa pitkältä tuntumaan. Meikäläiselle ei kylläkään. Vaan aivan suorastaan nautin sellaisesta täydellisestä hiljaa olemisesta luonnon keskellä, sen tapahtumia seuraillen. Ei niitä ”tapahtumia” vallan kamalasti siellä ole, muttei ikinä ole tylsääkään. Erilaisia lintuja lentelee ja ääntelee, tuuli humisee puissa, valot ja varjot vaihtelevat, syksyn värit loistavat erilaisina kombinaatioina joka puolella ympärillä!

Hiljaa ollessaan oli hyvä myös katsella kännykän kartasta etäisyyksiä eri paikkoihin metsän reunassa ja painaa muutamia niistä mieleensä mahdollisia tulevia tilanteita varten, missä ei enää mokomia mittailuita tekemään pystyisi. Niin aika kului hiljaisesti mutta rattoisasti. Aurinko painui yhä matalammalle ja ilma viileni niin, että takit, pipot ja jopa sormikkaatkin piti päälle laittaa. Hämärä alkoi laskeutua metsiin ja pelloille.

Rauhallisen syysillan maisemat ovat hienoimmillaan juuri auringonlaskun aikaan.

Tuijotuskilpailu

Jossain vaiheessa aivoni arvelivat, että olisiko joku ylimääräinen vaalea pilkku ilmestynyt yhteen kohtaan jo hyvin tummaksi muuttunutta vastapäistä metsän reunaa? Kiikarit varovasti kaulalta silmille ja hitto soikoon! Nätti peurapukki se siellä tuijotti minun suuntaani pienestä aukosta, ehkä viitisen metriä metsän sisästä. Tuommoinen juttuhan kyllä kerta kaikkiaan sähköisti miehen! Hyvän stabiloidun kiikarini läpi näin selkeästi pukilla olevan melko monia piikkejä sarvissaan. Peräti viisi sain laskettua kummallakin puolen, kun to välillä hiukan päätään käänsi. Hyvin komealta hän joka tapauksessa näytti siitä pelkästä etuperspektiivistäkin katsellen.

Minä kyllä katselin häntä myös valovoimaisen kiikaritähtäimeni läpi, punniten mielessäni kaatolaukauksen mahdollisuutta. Mutteivät ne mietteet kyllä millekään vakavalle tasolle edes yrittäneet lähteä, sillä etäisyys tuohon metsän reunan kohtaan oli vain vähän vaille 200 metriä. Meikäläisellä kun ei ole yhtään painetta saaliin saamiseen, niin paljon epävarmuutta sisältävä laukaus jo tummassa iltahämärässä ei tuntunut vähääkään järkevältä ajatukselta. Tätä hämäryysasiaa avaan mahdollisille metsästystä tuntemattomille lukijoille näin: Huono kaato, eli toisin sanoen eläimen haavoittaminen, on metsästyksessä ylipäätään hyvin huono asia. Ja vielä sitäkin huonompi se on hämärässä ja heti pian pimeässä. Koska se haavoitettu eläin täytyy sen jälkeen jäljittää, löytää ja hakea pois sieltä metsästä.

Noin vartin verran me siinä toisiamme tuijotimme, jonka jälkeen hän vain hävisi näkyvistä kuin aave, takaisin sinne metsän sisään, mistä oli ilmestynytkin.

Aika kaukaa toisiamme katsellaan. Tämä kuva on otettu kinofilmimaailmassa noin 300mm vastaavan optiikan läpi.

Paluumatkan havaintoja ja tuumailuita

Mitään muuta ei sitten enää tapahtunutkaan ja kohta jo metsästysseuran puheenjohtaja tulikin hakemaan meikäläistä tuolta passipaikalta. Hän kuulosti kovin kiinnostuneelta tuollaisesta monipiikkisestä uroksesta ja kertoi sellaisten olevan kaikkein kokeneimpia, osaavimpia ja varovaisimpia noista metsän eläjistä. Yhdessä päättelimme, että tuo pukki oli huomannut meikäläisen ennen kuin minä häntä ja kenties tavalla tai toisella viestittänyt muille laumansa jäsenille, että nyt kandee mennä mutustelemaan iltapalaa jonnekin muualle.

Ja kun tummassa hämärässä takaisin metsästysseuran majalle hiljakseen autolla ajelimme, näimme peuraryhmiä neljässä paikassa, juuri sen saman soisen metsäalueen reunoilla. Sarvipäitäkin kun siellä näkyi, niin arvailimme, joskohan se minun näkemäni pukkikin siellä oli. Mitään metsästysaktiviteetteja ei kannattanut silloin enää edes harkita, edellä kertomistani syistä.

Metsämiehen metsäniemen leiri illan hämyssä. Oikeasti paljon hämärämmässä, kuin kuva antaa ymmärtää.

Metsästysseuran majalla

Tämä on myös näiden tällaisten metsästysretkien yksi hienoimmista palasista. Metsästysseuran vanha maja. Vanha-sanasta voi tietenkin tulla mieleen vanha ja raihnainen, tai suttuinen, tai mitä tahansa. Tämä maja nyt kuitenkin on aivan tiptop-kunnossa oleva suuri hirsikämppä, missä on kaksi kerrossänkyä, jyhkeä varaava takka, suuret hirsipöydät ja penkit, sekä väljä keittiönurkkakin vielä. Seinillä kuvia jahtimiehistä ja tilaisuuksista vuosikymmenten ajalta, jotka luovat tilaan hienoa tunnelmaa. Samoin kuin erilaiset hirven sarvista tehdyt naulakot. Tuollaiseen ”kämppään” on perin hieno asettua aivan millaisen metsäsession jälkeen tahansa. Jollekin eräkamulleni taisin sanoakin, että aivan pelkästään moisen kämppäillan vuoksi minä voisin aivan hyvin tuonne ajaa! Etenkin, kun vuokrahinta on hyvin kohtuullinen, ainakin tällaisille jahtivieraille.

Juuri tällä kertaa illanviettoni oli erilainen, kuin aiemmilla kerroilla. Koska kaverini Juha – juuri se samainen heppu, joka oli minut tänne alun perin joskus suositellut – oli ajanut Loimaalta turisemaan kanssani iltahetken. Niinhän me teimme, eikä aika pitkäksi tullut, vaikka Juha saattoi ainoastaan yhden keppanan kanssani nauttia.

Illan lopun vietin sitten niillä minulle perinteisillä tavoilla. Eli laitoin tulet takkaan, paistoin makkarat, nautin iltapalat ja painuin pehkuihin.

Muhkea ja hieno hirsikämppä privaattikäytössä. Kun tilaa on, kamat ryhtyvät jotenkin kummasti leviämään 😁.

Summaus

Aamulla vain pika-aamiainen eilisen termarikahvin kera, kamat autoon ja menoksi, kohti maatalon syysprojekteja Pusulassa.

Toivon ja oletan tämän tarinan lukeneiden voivan ainakin jollain tavalla ymmärtää tuota termiä ”mukava suhde”, jonka tämän artikkelin alkuun kirjoitin.

–Kari

PS. Tuijotuskilpailu –kappaleessa edellä kerroin, ettei minulla ole mitään paineita saaliin saamiseen. Tuo pitää nykyään ehdottomasti paikkansa, mutta haluan asiaa vielä tämän verran avata. Kyllä minäkin metsällä kuljen ihan sillä mielellä, että saalistakin haluan saada, ainakin joskus. Muttei väkisin, eikä hinnalla millä hyvänsä. Koska ainakin minun kohdallani kyse on kuitenkin harrastuksesta, eikä pakosta tai elinkeinosta. Ja tällä tavoin toimien minä en saa näistä harrastuksistani mitään paineita, vaan ainoastaan hienoja kokemuksia joka ikisestä reissusta! Joskus saaliin kanssakin, jolloin ne asiat ovat sitäkin makeampia. Useimmiten ilman saalista – paitsi upeiden kokemusten rintamilla.