Tiivistelmä: Kertomus vielä yhdestä erilaisten eränkävijöiden retkestä ja kokoontumisesta illanviettoon perinteiseen kotaan, Porkkalanniemen maisemissa, merenrannan lähellä.
Tapahtui 8.3.2024
Komea historia vai uudet tuulet?
Kyse on yhden aikamoisen pitkän perinteen viimeisestä inkarnaatiosta. Tämän nimenomaisen perinteen alkuvaiheet ja historian kaaren olen joskus parhaani mukaan kirjaillut ylös seuraaviin artikkeleihin. Lähieräilyn keskipitkä historia ja Kotaparlamentin synnyt syvät. Aivan ensimmäinen kotatulisessio tapahtui Porkkalan Vetokannaksella erä-Masan ja meikäläisen kesken melkoisen varmasti vuonna 1993, eli aivan täysi-ikäiseksi tämä hieno erähenkisten ihmisten tapaaminen joka tapauksessa sitten kasvoi. Perinne syntyi pikkuhiljaa, jatkuen keskeytymättä jopa meikäläisen muilla mailla asumisenkin aikana! Joka ainoana vuonna se vaan saatiin organisoitua johonkin sopivaan hyvän kelin aikaan. Jollaisia Suomessa on siis yleisesti välillä lokakuu – helmikuu.
Vallan hyvin voi ja suorastaan kannattaakin kysyä, että miksi tämä nyt sitten viimeinen oli? Ja varsinkin minä pohdin kyllä tuota asiaa menneinä aikoina hartaasti ja moneen kertaan, koska ensinnäkin olen aikamoinen perinteiden vaalija ja suorastaan sellaisten rakentelijakin. Ja toiseksi nuo Kotaparlamentti -nimen ansainneet sessiot ovat aina olleet aivan mahdottoman mukavia ja suorastaan mieleen jääviäkin! Toiseen vaa’an kuppiin on kuitenkin kertynyt semmoisia asioita kuin ainakin kohtalaiset järjestelemisen ja tavaroiden edestakaisin roudaamisten vaivat, jotka nykyään tapahtuvat vähän turhan kaukaa, Pusulan maatalosta käsin. Sekä myös tietynlaiset uusien asioiden kehittämiseen liittyvät kotailutarpeet siellä Pusulan metsämailla. Kun ikävä kyllä ihan kaikkea mitä haluaa, ei vaan kertakaikkiaan koskaan ehdi tehdä, niin näihin eteenpäin menemisen vaihtoehtoihin minä sitten lopulta päädyin.
Eikä perinteen sinänsä tarvitse ollenkaan loppua, jos vaan joku muu parlamentaarikko haluaisi ja jaksaisi sen organisoimista jatkaa. Joko ihan perinteisessä muodossaan ja paikassaan, tai sitten jollain vähän toisenlaisella tavalla. Minä ainakin jään katselemaan ja kuuntelemaan, josko jotain sen kaltaista joskus tulevana syys- tai talvikautena tapahtumaan ryhtyisi. Siten, että minä siitä jotain tietoa saisin :-).
Keikan aikataulutus kuin aina ennenkin
Jo joskus vuoden 2023 puolella nämä puntaroinnit mielessäni kävin ja sen jälkeen ryhdyin heti junailemaan tätä keikkaa, etsimällä sopivan päivämäärän, joka sopii vähintään yhdelle vanhalle kotaparlamentaarikolle. Joka ehtii myös kotaleiriä kanssani sinne Vetokannakselle rakentamaan jo hyvissä ajoin kyseisenä perjantaina. Vasta maaliskuulta sellainen löytyi, koska helmikuun puoliväliin jatkuvaan valkohäntäpeuran metsästyskauteen en viitsinyt yrittää tämän kokoista projektia sijoittaa. Jo 20 kertaa hiottujen rutiinien mukaisesti alustava kutsu lähti kaikille vanhoille ja vähän uudemmillekin eräveljille heti ajankohdan varmistuttua. Sekä muistutus noin viikkoa ennen H-hetkeä.
Kyseessä on FNE (Friday Nite Escape) joten perjantaina liikkeelle
Perjantaina aamupäivällä minä sitten lastasin autooni ja sen katolle kaikki kotakeikan tarvitsemat varusteet, kuten myös jonkunmoisen muista syistä Kirkkonummelle menevän ”muuttokuorman”. Auton takapenkit piti ensin poistaa, jotta kaiken sai mukaan mahtumaan. Sitten oli vuorossa ajomatka Kirkkonummelle, muiden tavaroiden purkaminen autosta, sekä ajelu Porkkalanniemelle mutkikasta ja hienoa tietä pitkin, joka oli meikäläiselle aivan supertuttu varmaan yhteensä sadoista erilaisista keikoista siellä monien vuosikymmenten aikana. Sadoista tiedän kyseen olevan, koska pelkästään sukelluslokejakin on minulla noilta rannoilta toista sataa 😊.
Roudaaminen käy sutjakkaasti porukalla
Vetokannaksen nykyään Koskelo -nimiselle keittokatokselle johtava tie oli aika jännässä kunnossa, mutta helposti pääsin kuitenkin ajelemaan hiljaa jääpolanteiden päällä, pyörien putoamatta syviin vesiuriin. Ja positiiviseksi yllätyksekseni jo vähän ennen minua olivat paikalle saapuneet Tarja, Harri ja Justus. Vaatteiden vaihdon jälkeen sitten vaan roudailemaan varusteita leiripaikalle. Sille samalle, missä kota on pystyssä ollut jo jonkun 10 – 12 vuotta putkeen. Kaukaisempina vuosina vaihtoehtoisia kodan paikkoja oli useampia, mutta kaikki muut olivat pikkuhiljaa muuttuneet poluiksi jatkuvasti kasvavien kävijämäärien myötä. Roudaamisessa ei tällä kertaa paljoa aikaa eikä vaivaa kulunut, kun niin monet käsiparit apuna olivat!
Kodan rakentaminen sen sijaan sujuu parhaiten perinteisillä tavoilla
Seuraavaksi saapui paikalle Aarno, jonka jälkeen vasta ryhdyimme kotaa kasaamaan. Koska hänen kanssaan ne hommat on hyvin monen viimeisimmän vuoden aikana kaksin hoidettu. Nyt meillä oli toki apuna vielä kolme muutakin innokasta ja ripeää retkeilijää, joten esimerkiksi metsän kätkössä vuosikymmenet majailleet kotaseipäät kulkivat tällä kertaa pelipaikalle melkein aivastustakin nopeammin. Kahteen (vissiin jo vähän hitaaseen) mieheen sinnäkin touhussa on ennen aina jokuset hikipisarat vuodatettu. Varsinaisessa kodan rakentamisessa hyvin monet käsiparit ja niitä ohjaavat ihmiset sitten eivät enää asiaa yhtään nopeuttaneet eivätkä parantaneet, vaan ehkä jopa vähän toisinpäin 😊. Kaiken säätämisenkin jälkeen kodan alaosan halkaisija jäi vielä vähän optimaalista pienemmäksi, mutta päätin antaa sen jäädä siihen malliin, jotta valmista lopulta tulisi.
Ja niin tuli. Tuon peruskasaamisen jälkeen Aarno sisusti kodan, asettelemalla sen pohjalle minun mukanani tuomia pieniä kevytpeitteitä niin, että vain keskelle jäi aukko tulisijaa varten. Myös kolme ikiaikaista ruotsin armeijan puuvillakankaista sissivaatetta laitettiin lattialle pressujen päälle. Tarjoamaan vähän eristystä kodan lattialla hääräileville ihmisille illan aikana. Myös tulisijana jo tosi pitkjään käytetty jalallinen Wok-pannu aseteltiin paikoilleen kolmen vähän turhan pienen kiven päälle.
Illanvieton alkutahdit keittokatoksella
Vajavaisen tiedustelutiedon vuoksi sekä Aarno että minä olimme pakanneet autoihimme myös kelvolliset määrät kuivia klapeja, mutta tulipaikan puuvajassa oli sitten kuitenkin oikein hyvä varasto metrihalkoja, joista innokas porukka sahasi ja halkoi sopivia klapeja eri väleissä. Sopivia (pienempiä) sekä kotakäyttöön, että (suurempia) keittokatoksen takkaan. Mihin jälkimmäiseen oli joku laittanut tulet jo vissiin ennen meikäläisen paikalle saapumista. Ja siinä perinteisen keittokatoksen pöydän ääressä me sitten nautiskelimmekin ensin Tarjan keittämät kahvit ja vähän myöhemmin Aarnon mukanaan tuoman perinteisen ja erinomaisen siskonmakkarakeiton. Joka on erinäisillä keikoilla tarjonnut joskus hyödyllisen ja joskus peräti kovin tarpeellisen vahvistuksen leirin tekemisen väsyttämille eräilijöille. Mitään sellaista energian vähyyttä ei toki tällä kertaa ollut havaittavissa, mutta aivan yhtä herkulliselta keitto nytkin maistui!
Pikkuhiljaa siitä sitten siirryttiin illanviettoon kotaan, jonka houkuttelevuutta lisäsivät kummasti Justuksen laittamat tulet. Vesakin saapui sitten paikalle, marssittuaan ensin hyvänlaisen matkan jostain kaukaisemmalta parkkipaikalta, koskei ollut uskaltanut Vetokannaksen tielle pyörien päällä kulkevalla painavalla akullansa lähteä. Samoin tuli myös Malkus, joka oli puolestaan kyseiselle tienpätkälle kiinni jäänyt, kunnes sai lumiketjut eturenkaiden päälle ähellettyä. Ja vielä illempana ilmestyi jopa viimeisimpien vuosien varrelta harvinaisempi vieras, Jussi.
Perinteistä illanistuntaa ja murkinointia kodassa
Niin paikalla olivat loppujen lopuksi sitten kaikki odotettavissa olevat kahdeksan henkilöä, mikä onkin Kotaparlamentin kaikkien aikojen osallistujaennätys. Illanistunta sujui tavanomaisilla, mukavilla kaavoilla niin, että jutunaiheista pyrki koko ajan olemaan pula. Runsauden pula. Muonapuolen klassikkona olivat ensin Vesan superherkulliset ribsit, jotka kuumenivat istunnon alkuvaiheiden aikana nuotion reunoilla. Pääruuan virkaa toimittivat taas kerran ”kulkurin rautaviitosten” kanssa valmistetut erilaiset kuumat voileipäkombot, joiden sisuksia kalustivat Kari sekä Jussi. Jokusen leipäsetin meikäläinen viritteli jopa helmikuun alussa itse kiinni juostun peurapalvin ympärille. Lukuisista aiemmista sessioista poiketen nyt oli tarjolla vielä jopa jälkiruokakin, Tarjan tarjoamana. Portterisuklaakakkua!
Väkimäärä kodassa väheni sitten pikkuhiljaa aamuyön tunteja kohti mentäessä, mutta kotayöpymiseenkin innokkaita oli lopulta oikein kiitettävästi. Kaikki viisikin olisivat toki mahtuneet kodassa koisimaan, mutta se vaatisi jo aika tarkkaa sovittautumista ja edellyttäisi keskellä olevan tulisijankin pois tieltä siirtämistä. Etenkin tällä kertaa, kun kodan pohjan halkaisijakin vielä pikkuisen vajaaksi oli jäänyt. Meikäläinen vetäytyi sitten yöpuulle parinkymmenen metrin päähän aiemmin virittämääni pivileiriin.
Yöelämä
Yö meni mukavasti ja rauhallisesti, kuten meikäläisellä noin 99 kertaa sadasta ulkona vietetystä. Samoin myös omissa sängyissä vietetyistä, hitto vieköön. Vaikkei se nyt tähän yhtään kuulukaan. Joskus epämääräiseen aikaan aamuyöstä kyllä kuulin jotain kommenttien vaihtoa kodan suunnalta ja muistan unen harson läpi vain tuumailleeni, että ”aika kumma kun äijät nyt juuri samaan aikaan kuselle lähtevät”.
Aamurituaalit
Aamulla selvisi, että Aarnoon oli yön kuluessa iskenyt joku niin tuskallinen ranteen kipeytyminen, että hän oli pakannut kamansa ja lähtenyt samantien kotiin. Aamuaskareiden aikana sitten ihmeteltiin ja arvuuteltiin, että mistähän oikein kyse oli?
Nekin askareet sujuivat aikalailla kuten aina ennenkin – mikä oli vallan mukavaa! Tulet viriteltiin kodan keskelle ja ryhdyttiin kahvin keittopuuhiin. Minä olin sitten unohtanut ottaa mukaan yhden olennaisen varusteen, ihanan nokipannuni (Kahvipannun tarina). Mutta onneksi Vesalla oli taas kerran mukana ikiaikainen pakkinsa, joka tuonkin aamun pelasti. Eräveljeskunnan perinteistäkin perinteisin aamiaisleipätarjooma rakennettiin Vesan kanssa sellaisella yhteispelillä, joka vain tusinoista aiemmista kerroista syntyä voi. Neljä meitä sitten aamukahvit ja leivät kotatulen ääressä vietti – kuten monesti ennenkin. Jussi, Malkus, Kari ja Vesa. Sekä myös Topi-tolleri, joka lajilleen tyypillisellä hillityn kohteliaalla kerjäämisellä tietenkin taas aamiaisensa tienasi. Tarja, Harri ja Justus viettivät omaa aamiaisleiriäään keittokatoksessa.
Leirin kasaus
Porukkaa oli aivan ennen näkemättömän paljon mukana vielä kotaleirin purkamisessa, pakkaamisessa ja auton luokse roudaamisessakin, joten ne kaikki sujuivat nopeammin ja pienemmällä vaivalla kuin koskaan. Kaikista aiemmista kerroista poiketen myös kodan runkoseipäät kannettiin nyt auton luokse. Sen ”salaisen”, metsän siimeksessä olevan säilytyspaikkaansa sijasta, missä olivat parisenkymmentä vuotta jemmassa olleet.
Sen jälkeen kaikki lähtivät omille teilleen pikkuhiljaa, sitä mukaa kun valmiita olivat. Meikäläinen jäi sinne sitten vielä ainakin tunniksi vaan pakkailemaan kaikkea autooni. En pitänyt siinä touhussa minkäänmoista kiirettä ja kävin lopuksi vielä kerran katselemassa leiripaikkaamme. Toki varmistelemassa, että se jäi sinne ainakin yhtä siistinä, kuin oli tullessamme ollut. Mutta aika haikeita tunnelmia siellä myös koin, tietäen tämän olleen ainakin minulle viimeinen juuri tämän tyyppinen keikka.
–Kari
Lähierä™ 