Lähieräilyn keskipitkä historia

Eräveljet-seurakunnan tarina, osa 1

Tiivistelmä: Tässä kerrotaan tarina siitä, miten kirjoittaja itse aikanaan koki herätyksen lähieräretkeilyyn. Muun muassa yöpymisiin luonnossa ja useammankin päivän retkillä, vain pienen matkan päässä kotoa. Tarinaan sisältyy hauskoja sekä jännittäviäkin tapahtumia metsissä ja leireillä.

DSC04299

Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran verkkolehdessä Verkkonummi.fi 16.5.2014.

 

Tässä taustoja sille, miten itse aikanaan varsinaisesti löysin lähieräretkeilyn. Tarkoittaen siis nimenomaan kaikkea sellaista, että yövytään luonnossa ja tehdään useammankin päivän retkiä, vain pienen matkan päässä kotoa. Täällä pääkaupunkiseudulla – tai missä muualla tahansa.

Ainahan olin kuljeskellut aika paljon luonnossa, tykännyt siitä ja saanut siitä erinomaista mielen tasapainoa rankan työelämän keskellä. Kävellen, polkupyörällä ja juostenkin. Myös päässyt silloin tällöin tekemään erilaisia oikeita erävaelluksiakin Suomen Lappiin, ensin vanhempieni mukana lapsena, sitten Kalevi-enoni mukana huimilla kalareissuilla Suomen sekä Norjan napapiirialueilla ja myöhemmin vähän itsekin organisoiden. Samassa taloyhtiössä asui silloin hyvä naapurini Masa perheineen. Olimme perhetuttuja, meidän lapset välillä hoidossa heillä, juteltiin pihalla niitä näitä. Ja Masa harrasteli jotain omiaan, näytti ainakin käyvän paljon kalassa. Meidän vapaa-ajan maailmamme eivät kuitenkaan lainkaan kohdanneet.

Joskus sitten 80-luvun alkupuoliskolla Masa ehdotti minulle, että ”lähdeppä Kari laavulle”. Ja minä vähän kummastuneena kyselemään, että minne kauas, eihän tässä nyt ehdi minnekään päiväkausien laavureissuille lähteä. Silloin oli meneillään yhdet kuumimmat työelämän vuodet, nuori perhe, eikä vapaa-aikaa ollut ollenkaan liiaksi asti. Kun Masa sitten sanoi, että eikun tuohon ihan lähelle Porkkalanniemelle vaan, niin minä olin aika ymmälläni. Miten siellä nyt voi olla mitään kunnollisia paikkoja missä saa olla rauhassa? Ja onko se nyt edes luvallista polttaa siellä tulia ja yöpyä? Tulipa kuitenkin sovittua joku myöhäisen syksyn perjantai-ilta ja sain Masalta ohjeet paikan löytämiseen.

 

Ensimmäinen lähieräkokemus

Sinne sitten ajelin autolla säkkipimeänä syysiltana ja löysin kuin löysinkin sen pienen kärrytien pätkän missä Masan auto oli parkissa. Silloin ei kuulkaa oltu navigaattoreista vielä nähty edes unia, vaan ohjeet olivat ruutupaperilla. Opel Kadett vaan lukkoon ja eikun talsimaan heikon näköistä polkua jonnekin sysimustaan metsään. Valaisimena oli sellainen litteä, vihreä, muistaakseni itäsaksalainen taskulamppu. Ne olivat state-of-the-art -laitteita silloin. Valotehoa oli varmaan parin vahakyntilän verran. Lumenista ei tiennyt kukaan, koska ei niitä oikeastaan ollutkaan :). Ja ainoana ”karttana” oli yhäkin Masan piirtelemä ohje ruutupaperilla, tyyliin ”polun haarasta oikealle”. Muistan yhä vielä hyvin selvästi, miten jännittävää oli siellä kulkea, tuntien suurta epävarmuutta siitä, mahtaisinko mitään sieltä löytää. Ja osaisinko sitten edes tieni takaisin sitä melko olematonta polkua pitkin, josta ei juuri mitään erottanut surkeassa valossa.

Mutta vähintään yhtä kirkkaana muistan myös sen, kun yht’äkkiä havaitsin tulen kajoa jossain edessäni! Ja ihan kohta tulin leiriin, missä oli ihana, räiskyvä nuotio ja siisti laavu sen takana. Siellä sitten istuin koko perjantai-illan Masan kanssa, kaikista maailman asioista rennosti turisten. Niin kuin ainoastaan elävän tulen vaikutuspiirissä ulkona, täydellisen pimeyden ja tuulen huminan ympäröimänä voi. Muistaakseni ajoin sieltä sitten vielä kotiin joskus myöhään yöllä, koska enhän minä nyt ollut varustautunut yhtään mihinkään.

Legendaarinen ”Erä-Masa” pystyttää pientä laavua armon vuonna 1990.

Yön yli retkeily pääsee vauhtiin

Tuon vahvan vaikutuksen minuun tehneen ensikokemuksen jälkeen sitten lähdinkin jo aivan erilaisella innostuksella liikkeelle kun Masa joskus seuraavan kerran ehdotti. Osasin ottaa mukaani myös makuupussin ja makuualustan, sekä vähän ”rentumpia” vaatteita, koska ekalla kerralla päälläni olleet ulkoiluvaatteet eivät olleet vieläkään selvinneet sisäsäilytykseen vaimon savunhajuseulan läpi. Siitä lähtien tuollaisia yhden yön laavukeikkoja tuli tehtyä ainakin yksi tai kaksi vuodessa. Syksyllä, kun oli jo pimeää ja viileätäkin eikä maastopalon vaaroista tietoakaan. Talviretkiäkin alettiin myöhemmin harrastaa pakkasten ja lumen aikaan. Opetellen kylmissä keleissä tarvittavat varusteet – majoitteet, yöpymistarpeet ja vaatteet. Joskus yövyimme laavulla, treenaten silloin ”pitkien tulien” tekemistä ja ylläpitämistä esimerkiksi rakovalkean erilaisilla versioilla. Joskus meillä oli nukkumista varten mukana teltta, joka pystytettiin vähän kauemmas tulipiiristä.

KRdia_105a_26_1024x768
Iltatulilla Porkkalassa silloin kauan sitten. Kuvan reunassa tulenarat housunpuntit.

Tuli irti

Yksi hurja tapaus on melkein kirjaimellisesti palanut mieleeni joltain noista talvilaavukeikoista. Tuo on varmistanut yhden turvallisuuteen liittyvän asian muistamisen ikuisesti minulle. Toivottavasti joku muu voi oppia ja muistaa sen tästä. Jostain syystä Masalla oli silloin mukana iso jätkänkynttilä. Valoksi varmaankin siinä, kun leiriä kasattaisiin ehkä vielä pimeässäkin. Se sytytettiin pienelle aukealle paikalle heti sinne tultuamme, vielä aika valoisassa ja me jatkoimme sitten täydellä höyryllä tavaroiden kantamista, purkamista ja leirin pystytystä. Jotain siinä duunatessani minä huomasin yht’äkkiä, että takkini oli täydessä tulessa! Hiha paloi jo kovalla liekillä ja tuli levisi vauhdilla. Mitään ajattelematta, vain refleksinomaisesti heittäydyin kyljelleni lumeen, jota oli maassa silloin jonkun verran. Pöllyävää pakkaslunta. Minä kierin siinä ja Masa heitteli lunta päälleni polvillaan kaksin käsin. Palo sammui siihen varmaan sekunnissa tai parissa, enkä minä saanut pienintäkään palovammaa, kuin ihmeen kaupalla! Varavaatteita oli mukana tarpeeksi ja leirikeikka jatkui hienona loppuun saakka. Mutta ne vaatteet. Takista oli niiden parin kolmen sekunnin aikana palanut aika paljon! Alla oleva villapusero esti sen etenemisen ja palovammat.

Tuo talviulkoilupuku oli ostettu Tukholmasta ja se oli ollut ihan hyvä, jollei peräti merkkivaate. Mutta siitä lähtien minä olen aina katsonut hyvin tarkkaan, millaiset vaatteet päälleni puen leiritulille. Vaikka nykyiset keinokuitumateriaalit ovat varmasti parempia – kai niissä nyt on jotain turvallisuusnormejakin – minä en viitsi niitä testailla, enkä ottaa mitään riskejä. Vaan laitan tulilla ulommaisiksi vaatteiksi aina jotain ”vanhoja perusmateriaaleja” kuten puuvillaa. Työhaalareita ja -takkeja, joissa eivät myöskään nokitahrat tai kipinät haittaa eikä harmita.

Kotaharrastus alkaa

Aika ja elämä kiitivät eteenpäin ja me teimme erilaisia laavu- ja muita keikkoja Masan kanssa aina jonkun kerran vuodessa, silloin kun kelit olivat kohdallaan. Eli oli tarpeeksi kylmää, märkää, pimeää ja tuulista. Haimme ja löysimme uusia, erinomaisia leiripaikkoja – lähellä kaikki. Joskus satuttiin istumaan ja yöpymään ulkona oikein ”hyvällä kelillä”, joka oli vaikka 15 asteen pakkanen armottoman kovan tuulen kera, aavan meren rannalla. Silloin rupesimme miettimään vielä laavuakin parempia asentoja, eli kotaa. Eikä ainoastaan mietitty, vaan seuraavalla kerralla rakennettiin ensimmäinen sellainen. Tarina jatkuu tästä siihen suuntaan toisen otsakkeen alla joskus myöhemmin.

Erämaa käy kimppuun

Asiat olivat edenneet myös niin, että mukaan oli tullut jo kolmaskin mies, joka oli myös saanut positiivisen vainun ja jäänyt koukkuun näihin ajankäytöltään erittäin taloudellisiin lähieräretkiin. Ja meillä oli kaikilla myös jo lapsia, joista jotkut touhusivat partiossa ja känysivät isien mukaan yön yli keikoille. Niinpä olimme sitten kerran menossa laavulle vanhaan, perinteisimpään paikkaan ison avosuon reunalle varhain keväällä, mukana kolme äijää eli Masa, Vesa ja minä, sekä minun ja Vesan noin 5-vuotiaat pojat.

Keli oli auringonpaisteisen hieno ja mielialat korkealla, kun talsimme jo alle 20 metrin päässä laavupaikastamme. Silloin aivan salamana ja yllättäen puskista hyökkää iso ukkometso, käyden kimppuun kuin yleinen syyttäjä! Me säikähdimme ihan kunnolla ja koetimme Vesan kanssa vain ensihätään suojella pieniä poikia, koska tuollainen iso, hullu, suurinokkainen otus voisi tehdä mitä tahansa kamalaa. Näin toimivat siis tavalliset urbanisoituneet ihmiset, vaikka kuinkakin aika paljon luonnossa kulkeneet. Mutta mitenpä toimikaan Masa, joka on kotoisin ja asunut nuoruutensa Lieksassa, kulkien ja eläen ihan oikeasti metsissä. Hän kaappasi jostain maasta ison karahkan ja pamautti yhdellä iskulla linnulta hengen pois! Me kaikki muut seisoimme paikoillemme jäykistyneinä ja täysin pöllämystyneinä hyvän tovin, ennenkuin ryhdyimme vähin erin palaamaan jotenkin normaaliin päiväjärjestykseen.

DSC05111, Ukkometso, 1024x768
Ukkometso kuvattuna vuonna 2014 Nuuksiossa. Varmuuden vuoksi kauempaa.

Illan aikana Masa sitten siivosi linnun, paisteli nuotiolla osan sen lihoista sekä sydämen, jonka myös pisteli poskeensa kehuen sitä kovin herkulliseksi. Taas olivat urbaanierämiehet hiukan vaivaantuneen oloisia – ja pojat ihmeissään. He saivat tuosta illasta muistojen lisäksi mukaansa kumpikin yhden suuren pyrstösulan, joka ainakin meillä oli pitkään tallessa jossain pojan aarrelaatikossa.

Jälkinäytöksistä kuulin Masalta joskus myöhemmin kun hän oli taas ollut liikkumassa niillä seuduilla kalastusmatkoillaan. Joku paikallisasukas oli hänelle kertoillut hemmetin vihaisesta ukkometsosta, joka oli useaan kertaan nähty jopa ihmisten pihoilla. Ihmetteli mihin se sitten yht’äkkiä katosi – ja Masa kummasteli mukana.

Lähiretkeilyä kaukaa

Vanhan vuosituhannen loppusuoralla kävi niin, että minä sain tilaisuuden mennä työskentelemään niinkutsuttuun ”Piilaaksoon” Kaliforniassa ja sinne sitten muutimme perheen kanssa intoa täynnä. Nuo vuodet olivatkin niin kiehtovaa oppimista kaikilla elämän eri segmenteillä, että ehkä ”räjäyttävä” olisi paras termi sitä kuvaamaan. Amerikka ja etenkin Kalifornia näyttäytyi meille juuri sellaisena rajattomien mahdollisuuksien maana, kuin sitä miljoonissa tarinoissa kuvataan. Veri veti tietenkin luontoon retkeilemään myös siellä ja liudan uskomattoman upeita eräkokemuksia saimme muistojen laareihin kollegani ja kaverini Jussin, sekä poikani Jarnon kanssa. Jotain parhaita herkkupaloja noista kokemuksista aion kyllä joskus täällä jakaa.

Kahvitulilla Stormossenin reunoilla
Kahvitulilla Stormossenin reunoilla

Tähän suomalaiseen, paikalliseen lähieräkonseptiin oli joka tapauksessa jo tullut sellainen riippuvuus, että kun kävin Suomessa kerran tai kaksi vuodessa työasioiden vuoksi, niin Masan tai Vesan kanssa junailtiin kasaan yhden illan laavukeikka jonnekin loistavista vakiopaikoistamme Kirkkonummella. Kunhan vierailuni siis vain osui johonkin kelvolliseen vuodenaikaan, joita ovat syksy, talvi tai hätätapauksessa kevät. Varhainen kevät.

Kielletyllä maalla

Näin kävi syksyllä 2000 ja niinpä olimme taas talsimassa rinkat selässä Masan kanssa yhteen vanhoista, hienoista leiripaikoistamme ison suon rantamilla. Kävelimme sinne aika hämärässä ja ihmettelimme molemmat ääneen, että onpa tämä paikka jotenkin muuttunut sitten viime käyntimme nelisen vuotta aikaisemmin. Polut ja ihmisten kulkemisen jäljet olivat muistimme mukaan olleet ennen oikein selvät, mutta nyt kovin vähäiset. Tuo ennen partiolaistenkin käyttämä hienon hieno leiripaikka avosuon laidalla olevan kallion päällä vaikutti nyt vähän siltä, kuin luonto olisi sitä entisöimässä. Mutta sekä illan, että muistin hämäryyden tiliin nuo kuitattiin. Pystytettiin laavu tuttuun paikkaan, parannettiin tulilla maailmaa aamuyön tunneille saakka ja nukuttiin sitten kuin pienet porsaat.

Aamukahvien jälkeen lähdimme tavan mukaan kävelyretkeilemään lähistöön. Emmekä päässeet varmaan edes sadan metrin päähän leiristämme, ennen kuin havaitsimme ensimmäisen kyltin. ”Luonnonsuojelualue, leiriytyminen ja avotulen teko kielletty”. Useampiakin moisia sitten näimme, kyseisen alueen rajoille pystytettyinä tietenkin. Yksi myös sen polun varressa, jota olimme paikalle marssineet. Mutta emme me olleet sitä huomanneet enää illan hämärässä. Tietyt tämän kauniin suon alueet oli siis muutettu luonnonsuojelualueeksi ja siksi siellä leirielämän jäljet olivat jo häviämässä. Me nyt sitten satuimme vielä varastamaan yhden kokemuksen tuolla, mutta olemme tietenkin kunnioittaneet alueen sääntöjä siitä lähtien.

Neukut hyökkää!

Vielä yhden erikoisen tapauksen kerron liittyen siihen meidän ensimmäiseen, hienoon leiripaikkaamme ison suon reunalla. Kolmen porukalla olimme siellä taas, Masa, Vesa ja Kari. Iltaa ja yötä oli istuttu tosi pitkään ja varmaan joku totikin oli otettu. Oli syksy, aamu valkeni pikkuhiljaa sumuisella suolla ja miehet olivat jossain puoliunessa vielä. Silloin siellä unimaailmassa alkoi kuulua hiljaista puhetta, josta ei ensin saanut mitään selvää. Sitten se voimistui ja muuttui venäjän kieliseksi posmotukseksi, joka vanhalla Neuvostoliiton luovutusalueella sai aikaan äärimmäisen epätodellisen tunnelman nukkujien hämärässä todellisuudessa.

Sittemmin muistikuviin tuosta heräämisen hetkestä – tai oikeastaan siitä kerrottuihin tarinoihin – on ilmestynyt myös rynkkyjen hamuilut viereltä ja vauhdikkaat syöksyt tuliasemiin. Isonlainen porukka siellä oli avosuolla karpaloita poimimassa. Myöhemmin olen joltain alueen alkuasukkaalta kuullut, että tuolla tosiaan käy joka vuosi venäläisiä, joilla on ilmeisesti perimätietona parenteesivuosilta tuo hyvä karpalopaikka.

Alue

Useat ylläkuvatut seikkailut tapahtuivat Porkkalanniemen itäosissa olevan Stormossen -nimisen suon eri reunamilla.

Peruskartta, Stormossen, Porkkala - Ympäristö ja tiet
Stormossenin alue ympäristöineen Porkkalanniemen itäosassa. Ote Metsähallituksen Retkikartta.fi -palvelusta.

Olen siellä vieraillut maastopyöräretkilläni joskus myös aivan viime vuosina, herkistelemässä hienoja muistoja noilta menneiltä ajoilta. Ja vaikka maisemat ovat jonkunverran muuttuneet, puut kasvaneet niin, ettei monia tuttuja paikkoja meinaa enää tunnistaa, onhan tuo suo yhä vieläkin aivan upea! Se on luonnonmukaisessa tilassa oleva avosuo niemineen, sormilahtineen ja pienine metsäsaarineen. Olen joillekin ystävilleni kertonut tuosta paikasta näin. Jos sitoisin silmäsi, ajaisimme autolla 10 tuntia, toisin sinut tämän suon laidalle ja ottaisin siteen pois silmiltäsi, voisit arvata paikan sijainnin vaikka 1000 kilometriä pieleen! Niin sanon vieläkin, sillä paikka on poikkeuksellinen myös äänimaailmansa suhteen. Kun se sijaitsee Porkkalan nimellä, 8-10 kilometrin päässä vilkkaasti liikennöidyistä teistä, siellä ei useimmiten kuulu ollenkaan melkein joka paikassa taustalla nykyään humiseva ihmiskunnan aiheuttama meteli.

Minulle se on siis nykyään ”pyhiinvaelluskohde”, mutta suosittelen sitä vaikka sunnuntain kävelyretken kohteeksi kenelle tahansa luonnosta nauttijalle! Joitain polkujakin siellä kulkee, mutten osaa niistä antaa neuvoja vuosikymmenten takaisten muistikuvien perusteella. Teen sen, jos ehdin käydä siellä itse retkeilemässä vähän runsaamman ajan kanssa vaikka tulevana kesänä 2015. Noissa maastoissa pääsee kuitenkin reipas retkeilijä hyvin kulkemaan ihan ilman polkujakin. Avosuo tosin on paikka paikoin hyvin märkä ja upottava, erittäin paljon riippuen vuodesta, vuodenajasta ja sataneen sekä sulaneen veden määrästä maastossa. Kosteimmat alueet on hyvin merkitty peruskarttaan, mutta ei nyt kannata silti mennä varomattomasti siihen luottaen muuallakaan!

Aivan lähelle suota pääsee autolla pitkin Hirsalantietä, kääntyen oikealle, Ankarlaxin tielle ennen Hirsalaan vievää siltaa. Tuo soratiehän johtaa meren rannassa sijaitsevalle Väransbyn leirintäalueelle ja laajalle ulkoilualueelle, joka myös on käymisen väärti. Vaikkei mitään luonnonmukaisuutta edustakaan. Pari hyvää paikkaa auton parkkeeraamisen ja Stormossenin suolle menemiseen on merkitty karttaan. 1. Lyhyt, huonokuntoinen metsäautotien pätkä, mistä lähtee hyvä polku. 2. Soluverkon tukiasema kallioisella kankaalla.

Peruskartta, Stormossen, Porkkala - Suo ja lähestymispaikat
Karttakuva Stormossen -suosta ja sen ympäristöstä, pari hyvää lähestymispaikkaa merkitty. Kuvakaappaus Retkikartta.fi -palvelusta.

Tässä jutussa puhuttiin useasti leiritulista. Niiden kanssa touhuamisesta on jokaisen luonnossa kulkijan hyvä tietää vähintään perusasiat, mikä on sallittua ja mikä ei. Sen vuoksi olen kirjoittanut asiasta oman pikkuisen artikkelin nimeltä Erätulista.

–Kari

Advertisements

4 thoughts on “Lähieräilyn keskipitkä historia

  1. Mielenkiintoinen tarina. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu kun vastaa myöntävästi! Elämä voi muuttua paljonkin…

    Tykkää

  2. […] Eräänlainen juhlakeikka oli nyt kyseessä. Siitä on nyt tasainen neljännesvuosisata, kun meikäläinen pääsi aloittamaan lähieräilyn ja sen myötä paljon aikaisempaa intensiivisemmän luonnossa liikkumisen alan legendan, Muhammed ”Masa” Kärjen mukana. Ja 23 vuotta siitä, kun vielä Vesakin lähti mukaan ja Eräveljien seurakunta lähti oikeasti muotoutumaan. Nuo varhaishistoriathan löytyvät kiinnostuneille tämän blogin jutusta ”Lähieräilyn keskipitkä historia”. […]

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s