Syysriemua erämaan rauhassa

Tiivistelmä: Jo perinteeksi pikkuhiljaa muodostunut syksyinen laavukeikka jonnekin lähimetsiin, aivan perierämaisiin tunnelmiin kuitenkin. Hieno paikka ja kelit suorastaan hellivät nuotiotulilla istuvia tällä kertaa.

Nuori erämies askartelee laavun suojissa.

Tapahtui 7.11.2014

Kunnon selitys alaotsikon termille FNE löytyy tämän blogin artikkelista nimeltä ”Kotaparlamentin synnyt syvät”. Tässä vain tiivis pikaselitys niille, jotka eivät ehdi hypätä toisiin tarinoihin. Friday Night Escape. Yötulille menemisen konsepti, joka on kehitetty vuosikymmenten varrella pienen porukan kanssa. Mahdollistaen laavu- ja kotareissut kautta aikain myös parhaimpia ruuhkavuosiaan eläville kavereille, joilla on kaipuuta luonnon helmaan enemmän, kuin mahdollisuuksia sitä tyydyttää. Lähtö perjantai-iltana töiden jälkeen, jonnekin lähelle, mutta silti aivan täysin luonnon keskelle. Pitkä ilta tulilla maailmaa parantaen hyvien kavereiden kesken ja leiriruokaa laitellen, päälle hyvät unet. Ja takaisin vaimojen luona sekä muiden hienojen elämän aspektien piirissä jo lauantaina puolilta päivin. Mahtava pamaus erätunnelmia ja akkujen latausta tosi pienellä ajan käytöllä. Maksimoitu hyötysuhde, siinä se.

Tiedustelu

Tavallisimmin näitä keikkoja on menneinä vuosina ollut vain yksi, tapahtuen jonain tammi-helmikuun perjantaina ja suuntautuen silloin vakiopaikallemme Porkkalanniemellä, minne pystytämme kodan. Joinain viime vuosina olemme lisäksi tehneet laavukeikan FNE-periaatteella jonnekin etukäteen katsotulle ja varmistetulle paikalle lähikuntien metsissä. Niin pääsi käymään tänäkin vuonna, kun minä ihanien syksyisten kävelyretkien stimuloimana heittelin ehdotuksen moisesta eräveljien jakelulistalle, saaden vahvistuksen osallistumisesta kahdelta hemmolta. Edellisenä keskiviikkona ehdimme vielä tehdä tiedusteluretken yhdelle maanomistajan kanssa sovitulle alueelle. Katselimme siellä valmiiksi pari hyvää paikkaa laavulle, sekä erityisesti polttopuiden saatavuuden. Sehän oli oivallinen, kun aivan lähellä oli suuri määrä sekä tuulenkaatoja, että harvennusrankoja maassa ristiin rastiin. Kaikkein tärkein asiakin varmistui tehdessämme pienet tulet makkaranpaistoa varten. Nimittäin, että ovatko nuo puut riittävän kuivia sisältä likomärästä syksystä huolimatta? Nehän olivat.

Tutkimus- ja testikeikan makkaratulet.

Perjantaina me kävelimme sitten Aarnon kanssa sinne hyvissä ajoin, jotta pääsimme laittamaan leirin valmiiksi ainakin pääosin luonnonvalolla. Matka sinne oli mukavan helppo, yhteensä vain muutama kilometri kävelyä ja siitäkin suurin osa metsäautotietä myöten. Niinpä aika täyteen lastatut rinkatkaan eivät ehtineet tuntua ollenkaan painavilta. Meillä oli katsottuna kaksi hyvää paikkaa laavulle, jotta saisimme sen sijoitettua kohtalaisen sopivasti tuuleen nähden, sen suunnasta riippuen  Nyt kun sattui olemaan likimain tyyni ilma ja ennusteetkin lupasivat vain olematonta tuulta koko ajan suoraan pohjoisesta, niin emme piitanneet suunnista, vaan valitsimme sen maisemiltaan viehättävämmän paikan. Siinä tulevan laavun edessä aukeaa loiva, männikköinen rinne hiukan alempana olevan pikkusuon rantaan. Aivan pittoreski paikka!

Laavun pystytys

Laavun rakensimme taas halpistarpeista, menneinä vuosina pikkuhiljaa paremmaksi ja paremmaksi kehitetyn konseptin mukaan, jota minä olen jo parin viimeisen vuoden ajan kutsunut ”maailman parhaaksi laavuksi”. Sen olenkin nyt jo kuvannut yksityiskohtaisesti omassa pikku artikkelissaan, jonka julkaisenkin joskus pian kun ehdin, joten ei paljoa tässä. Pystytys sujui taaskin oikein helposti ja minä muistin tällä kertaa ottaa siitä myös valokuvia tuohon laavuartiklaan. Anoa sävellystä vaativa asia oli nyt se, että mukana ei ollut tarpeeksi montaa oikein pitkää hihnaa, kun puut olivat kaukana toisistaan. Mutta sellainenkin ratkeaa näppärästi tällä konseptilla ketjuttamalla useampia lyhyempiä remmejä peräkkäin ja sitomalla vain yksinkertainen remmi toisesta päästään puunrungon ympärille. En muistanut ottaa aikaa, mutta varmaan noin parinkymmen minuutin päästä aloituksesta meillä oli hieno leiri valmiina kuivan pressupohjan kanssa ja tavarat siellä sisällä.

Juuri valmistunut ”maailman paras laavu”.

 

Puusouvi ja nuotion alkutahdit

Laavun jälkeen säntäsimme hetipaikalla hakemaan polttopuita leiriin, koska ei niitä sitten ole enää niin mukava kulkea etsiskelmässä säkkipimeässä kesken illan istunnan. Niinpä sahasimme kaatuneista männyistä oksia ja runkojen latvapuolia noin metrin mittaisiksi pätkiksi, jotka kannettiin leiripaikalle. Matkaa sinne ei ollut kuin muutamia kymmeniä metrejä, paikka kun oli niin hienosti valittu. Pari puoliksi nurin olevaa, toiseen puuhun nojaavaa riukua myös korjasimme talteen, tietäen niiden olevan sisuskaluiltaan tervasta, joka palaa upeasti vaikka puun pintakerros onkin aivan märkä sentin tai parin syvyydeltä. Vajaan tunnin riehumisen jälkeen meillä oli leirin edustalla puita varmasti sen verran kuin pitkän illan aikana tulisimme tarvitsemaan.

Maisema laavulta. Niin kaunis myös marraskuussa.

Hämärä laskeutui myös jo yllemme, samalla kun me asetuimme leirielämään. Aarno sytytti nuotoin oikein puhtaimmalla luonnonmenetelmällä, käyttäen sytykkeenä vain yhtä ainoaa kuivaa vuorimännyn käpyä ja pilkkeinä kirveellä kelomännyn sisältä pilkottuja säleitä. Minä vaihdoin silläaikaa ylleni kunnon leirivaatteet, kylmän alettua hiipimään jäseniin ohuissa ja hikisissä retkivaatteissa puusouvin päätyttyä. Nuotiota rakenneltiin sen jälkeen rauhallisesti ja pikkuhiljaa suuremmaksi, käyttäen aste asteelta pidempiä ja järeämpiä puita. Niin tulet alkoivat jo oikeasti lämmittää ja laavun etureunalla oli kertakaikkiaan mukava istuskella, kuunnellen nuotion ääniä erämaan hiljaisuutta vasten. Sekä vaihtaen harvakseltaan ajatuksia kaverin kanssa. Muutama hirvikiväärin laukaus kyllä kajahti voimakkaana jossain lännen suunnalla ennen hämärän lopullista putoamista, tunnelmaa vähän häiriten. Makkarat me siinä myös paistoimme välipaloiksi, kaiken heilumisen päälle.

Pääjoukko saapuu leiriin

Yhden viestin perusteella tiesimme kaverimme Malkuksen olevan kohta myös saapumassa leiriin, navigoiden läpi säkkipimeän metsän, kohti tuntemiaan koordinaatteja. Niinpä laitoimme vielä vähän enemmän puita tuleen, jotta nuotio varmasti erottuisi selkeänä sitten kun erämies saapuisi kallioille suolahden toisella puolen. Kohtahan siellä jo näkyikin otsalampun valo – eikun kahden! Eli Malkus tulikin sieltä yhdessä vanhimman poikansa Matiaksen, 8v, kanssa.

Hienon nuotion ääressä kohta tavattiin ja tehtiin tuttavuutta myös Matiaksen kanssa, joka nuoresta iästään huolimatta on jo aikamoinen vaeltaja, kulkenut isänsä mukana ties kuinka monella pitkälläkin vaelluksella, valloittanut Suomen korkeimmat tunturit ja jopa Kebnekajsen Ruotsissa! Malkus meni pystyttämään lähistölle oman uudehkon pikku telttansa, jonka testausta hän halusi jatkaa. Matias puolestaan päätti ykskantaan yöpyä laavussa, kun sellainen tilaisuus kerran oli tarjolla. Niinpä hänelle levitettiin makuualusta ja makuupussi laavun keskelle, minun  ja Aarnon väliin. Siihen hän asettui sitten näpsäkästi makuupussin sisään katselemaan tulta ja kaikkea touhuamista sen ympärillä.

Perinnelohet

Varsinaiseksi ruuaksi tälle keikalle olimme valinneet perinteisen loimulohen. Joku voisi jopa sanoa, että taas, koska onhan juuri tuota herkkua duunattu useammankin kerran erilaisilla nuotiokeikoilla, silloin kun niitä ei tarvitse päiväkausien taipaleiden päähän roudata. Kun edellisestä kerrasta oli kuitenkin jo yli vuosi, niin eipä tuohon ole kyllästymään päässyt! Meidän bravuurimme on siis lohen valmistus perinteisimmällä tuntemallamme tavalla, jonka minulle aikanaan opetti yksi hyvä kaverini, joka oli toiminut myös laivakokkina nuorempina hurjempina vuosinaan. Ohje on sinällään hyvin yksinkertainen: Sopivan kokoiset lohifileet kiinnitetään halkaistuihin puupölleihin luonnonpuusta myös veistetyillä puutapeilla. Pöllit tuetaan sitten pystyyn nuotion lähelle millä tahansa tavalla ja annetaan valmistua! Kastellen kaloja tiuhaan  merisuolaveteen kastetulla katajanoksalla. Sekä pitäen tietenkin huolen, etteivät sen paremmin kalat kuin pöllitkään pääse missään tapauksessa kärähtämään prosessin aikana, joka on pitkä!

Nuotio, loimulohet ja niiden suolaaja.

Niinpä heti porukan oltua kasassa, halkaisimme Aarnon kanssa muutaman noin 80-senttisen pienehkön puupöllin, mihin Aarno teki sahalla ja kirveellä kolot tukipuille, jotka minä kävin pätkimässä rankojen oksista. Halstareina toimivien pöllien tukeminen pystyyn oli tällä kertaa hiukan haasteellinen operaatio, mutta Aarnon saatua senkin reilaan alkoi varsinainen leirielämä. Siis istuminen tulen maagisessa piirissä, jutellen kaikista asioista maan ja taivaan välissä, sekä lohia varovasti suolavedellä kastellen, niin usein kuin joku vaan viitsi. Siinä aika lakkaa olemasta. Sen kulkemisesta taisi tulla ensimmäinen merkki Matiaksen kysellessä, että eivätkös ne lohet ole jo kypsiä. Kello taisi silloin olla noin 11 ja lohet jo satavarmasti läpikypsiä, vaikka fileet olivatkin tällä kertaa sellaisia etupäästään hyvin paksuja jötkäleitä. Mutta kun epäilyksen ääniäkin vielä kuului ja lisäksi tuota suolauspuolta oli välillä hoidettu vähän laiskanlaisesti, niin vielä puolisen tuntia taisimme kypsyttelyä jatkaa. Se suolaus olikin pikkuisen vaativa toimenpide, koska nuotion loiste oli kerrassaan kuuma siinä lohien pintojen kohdilla – niinkuin tietenkin piti ollakin. Ja lisäksi piti kovasti varoa, ettei vaan tönäisisi niitä hiukan herkästi pystyssä olevia puolipöllejä. Ainakin kerran tai pari illan aikana iskikin pikahälytys kuudelle kädelle uudelleen virittämään tukikeppien rivistö, kun yksi tai useampi pöllinpuolikas alkoi kaatua.

Lohet nuotion loimussa.

 

Herkuttelut päivän päätteeksi

Lähellä puolta yötä päästiin lopulta nauttimaan pitkän kypsyttelyn tuloksista, jokaisen saadessa eteensä kokonaisen pöllin kaloineen, Matias mukaan lukien. Näin se juuri parhaimmillaan menee tämän hienon perinnemenetelmän kanssa, kun kunnon lautasetkin tulevat mukana. Eikä tiskiä tai mitään jätteitäkään synny ollenkaan, vaan ne kaikki lämmittävät syöjiä aterian päätteeksi. Mehän herkuttelimmekin sitten oikein urakalla. Ja hyvää se tietenkin oli, totta vie! Suolaisuuskin oli juuri nippa nappa kohdallaan, joskin itse pidän kalasta vielä vähän suolaisempana. Pikku Matias pisteli oman kalan puolikkaansa naamariin vissiin nopsemmin kuin kukaan muu ja kysyi sen jälkeen, että onko tätä lohta lisää! Löytyi sitä vissiin vielä pieni santsikin hänelle siinä vaiheessa.

Matias kömpi nukkumaan omaan makuupussiinsa muistaakseni yhden maissa. Me muut jatkoimme vielä maagista tulipiirissä istumista jonnekin kahden tai kolmen kieppeille. En todellakaan tiedä, koska kellon tai kännykän katseleminen ei kuulu minun suosikkiharrastuksiini tällaisissa paikoissa ja tilanteissa. Tarinoiden ja keskustelujen aiheet eivät ole ikinä näillä keikoilla loppuneet, eivät edes vähentyneet. Niin oli tietenkin nytkin ja siitäkin syystä aika rientää nuotiopiirissä jotain omanlaisiaan ratoja, joista osallistujilla ei ole hajuakaan. Nukkumaan kuitenkin lopulta päädyimme mekin, kukin tahoilleen. Aarno ja minä vetäen kaikkien laavussa yöpyvien makuupussien päälle vielä puuvillakankaiset Ruotsin armeijan ponchot, suojaamaan makuupusseja yhä komeasti palavan nuotion mahdollisilta kipinöiltä ja tuhkahiutaleilta. Ei ole tässä maailmassa monia hienompia tapoja nukahtaa, kuin hiljaisessa metsässä, laavun suojissa, nuotion ääniä kuunnellen!

Uusi päivä koittaa

Itselleni kun sattui vielä sellainen hieno makuupaikka, missä oli sopiva monttu juuri lonkan kohdalla, niin nukuin yöni aivan täydellisesti. Kaikkien ulkonanukkujien kauhulla pelkäämä pissahätähirviö toki ahdisteli minuakin joskus aamuyön viimeisinä tunteina, mutta vasta kaksi hirvikiväärin laukausta oikeasti herätti minut ja Matiaksen vartin vaille kahdeksan. Kun missään leirissämme ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, jatkoin torkuttelua vielä melkein yhdeksään saakka, ennenkuin nousin ja puin vaatteet päälleni.

Aamukahvin syntyhetket.

Paineenalennuksen jälkeen otin ja laitoin tietenkin tulet nuotioon, Matiaksen katsellessa toimiani toisinpäin kääntämästä makuupussistaan käsin. Aarno ja Malkus jatkoivat silloin vielä aamu-uniaan. Hakiessani sopivia materiaaleja Y-haaraan ja kepakkoon kahvinkeittoa varten, nousivat sitten muutkin aamun askareisiin ja nokipannun mennessä selkiämään muovikassista tehdyn pikapannumyssyn alle, kokoonnuimme kaikki laavun etureunaan pistämään pystyyn näille retkille perinteisen ”voileipälinjan”. Yksi leikkaa puukolla siivuja tanakasta maalaisleivästä, toinen tukevia siivuja juustosta, kolmas voitelee leivät ja neljäs pilkkoo punaiset paprikat niiden päälle. Näitä sinänsä äärimmäisen vaativia yksittäisiä tehtäviä joskus myös niputetaan yhteen, jos väkeä on vähemmin. Varmaan jotain muitakin hyviä aamupalavaihtoehtoja voisi olla olemassa, mutta kyllä nämä yksinkertaiset eväät ainakin maistuvat vallan erinomaisesti aamiaisella luonnon helmassa!

Voileipälinjaston tuotantoa valmiina nautittaviksi.

Aamupaloja nauttiessamme kunnon pannukahvin keralla, uusi päivä eteni koko ajan pidemmälle. Välillä taivaalta ripotteli harvakseltaan lumihiutaleita, jotka sekä näyttivät hienolta tumman metsän edustalla ja läheisen avosuon yli katsellen, että saivat meidät toivomaan sateen jäävän korkeintaan juuri tuon kaltaiseksi. Niinkuin se jäikin. Ja kohta jo aurinko heitti säteitään leiriimme yht’äkkiä repeilleen pilvipeitteen raoista!

Liikkeelle

Rauhallisen, varmaan ainakin tunnin kestäneen aamiaissession jälkeen, ryhdyimme leirin purkamiseen ja pakkaamiseen, ilman kiireen kierää. Tunteroinen varmaan askarreltiin, ennenkuin kaikki oli taas rinkkoihin pakattuna. Tosin sisältäen myös yhden hauskan projektin. Aarno oli nimittäin eilen illalla mennyt ottamaan ruhmun, sahaamalla sen irti keskeltä yhtä tuulenkaatopuun runkoa. Erinomaisen hyvässä hapessa oleva pokasaha kun kerran oli mukanamme. Sellainen puolen metrin aukko näytti kyllä nyt aika härskiltä siinä keskellä runkoa ja niin syntyi ajatus tuon ”ennallistamisesta”. Mehän sitten menimme sinne porukalla, vieden mukanamme sen ruhmun ja sovittaen sen vaivalla takaisin paikalleen. Valokuvaten tietenkin tilanteen sekä ennen, että jälkeen.

Tuon jälkeen heitimme rinkat selkään ja lähdimme patikoimaan takaisin autoille. Yhteisestä sopimuksesta ei kylläkään eilistä helpointa reittiä, vaan uusia spooreja pitkin. Pienen juomatauonkin pidimme yhden kallion laella Matiaksen pyynnöstä. Mikä oli ja on aina perin fiksua!

Marssilla takaisin, puhtaan luonnon keskellä.

Täydellinen reissu

Tämä oli kyllä yksi minun kaikkein sereenisimmistä laavukeikoistani kautta aikain. En osaa vieläkään ilmaista sitä yhtään paremmin kuin sanoilla, jotka lausuin Aarnolle automatkallamme kotiin. ”Yritin kovasti miettiä mikä olisi voinut olla paremmin tällä keikalla. En keksinyt yhtään mitään”!

–Kari

 

Laavuleiri se on mukava ja niin siisti myös aamusella.