Camino Portuguese 1001, osa 4

Tuhannen ja yhden tapahtuman pyhiinvaellus, osa 4/5

Tiivistelmä: Neljäs osa tarinaan kymmenen päivän pyhiinvaelluksesta Portosta Santiago de Compostelaan keväällä 2015. Kertoen vaelluksen kertakaikkiaan matoperspektiivistä, niin kuin asiat siellä oikeasti tapahtuivat. Siinä on aurinkoa, merenrantoja, kukkaloistoa, vuorten rinteitä, viinitarhoja, kirkkoja, portviinilasillisia, ikivanhaa kulttuuria ja mukavia ihmisiä. Myös vesisadetta, märkiä kenkiä ja vaatteita, rakkoja, kipeytyneitä jäseniä, flunssaa, ärtymystä ja hiertäviä ihmissuhteitakin. Kaikkea, mitä Camino kulkijoilleen eteen tuo.

Tämä neljäs osa kertoo taipaleesta väleillä Redondela – Ponte Vedra –  Caldas de Reis. Säät ovat sitä sun tätä ja jalat valittavat kurjaa osaansa.

Tämän jakson sankarikuva. Metsätaipaleiden vihreys suorastaan kirkui silmiin!

 

Perjantai 1.5.

Minä nukuin ihan kelvollisesti, vaikka huone oli aivan täynnä ja minulla oli hankala yläpunkka. Hankala siis vain kulkemisten ja tavaroiden kanssa pelaamisen kannalta, ei nukkumisen. Tämä pieni albergue oli siis avattu vasta kuukausi sitten ja sitä pyörittää nuoripari, joka asuu pienenpientä huoneistoa kakkoskerroksessa, lapsen kanssa. Ykkös- ja kolmoskerros ovat vieraiden käytössä. Kyllä löytyy yrittäjähenkeä kerrassaan! Yön hintakin oli tällä ”yksityispuolella” sitten tavanomaista alberqueta kalliimpi, 15 euroa.

Aamusäpinät

Majapaikassa kävi melkoinen säpinä aamulla, kun porukkaa söi aamupalaa, pakkasi ja lähti taipaleelle. Me teimme lähtöä hitaasti, sekä eilisen, että tämän päivän vuoksi. Tänään siis edessä pitäisi olla taas vaihteeksi lyhyempi, sellainen parinkympin päivä. Toisaalta eilisenkin matkan piti olla vain karvan yli kolmen kympin. Yläkerran pienehkössä keittiö- ja ruokailutilassa mutusteltiin eilen illalla yli-innokkasti tehtyjä ostoksia. Sainpahan minäkin kerrankin syötyä kunnolla aamiaista. Puuroa, kiisseliä, kolme jugurttia, juustovoileipiä, kahvia – nam! Kun eilen illalla ei enää kukaan jaksanut edes viinilasillista juoda, laitoin ostamani valkkaripullon sitten tervehdykseksi isäntäväen ovenpieleen.

Aamiaishuoneen tunnelmaa.

On the road again …

Tien päälle pääsimme kello 9:36. Minun kamerani oli saanut eilen lopulta niin paljon kosteutta linssijärjestelmäänsä, ettei sitä voinut enää tänään käyttää, kaikki oli vaan yhtä sumua. Camino nousi pian eri kaupunginosien läpi merenlahden reunarinteille, jopa 150 metrin korkeuteen ja sieltä olisi varmasti ollut melko fanaattiset näkymät merelle sekä lahden yli vastapäisen niemimaan kukkuloille. Muttei ollut juuri mitään näkymiä meidän matalapilvisellä säällämme. Merenlahden olemassaolon havaitsimme kyllä kerran pari. Toisaalta nyt ei kyllä vettä aivan satanut, mikä oli parannusta eiliseen. Meikäläisen marssikantapää alkoi tänään muistutella olemassaolostaan jo heti aamupäivällä, hitsi vieköön.

Marssi ilman muistoja

Vajaan kahden tunnin taipaleen jälkeen pidimme kahvitauon ilmeisesti Arcade –nimisessä kylässä. Tämä päivä on jäänyt huonosti muistiin, asiat ja tapahtumat sekoittuvat moniin aikaisempiin, eivätkä ne selkene valokuvienkaan kautta, koska minulla ei ole niitä tältä päivältä ollenkaan. Ja kollegallani, jonka valokuvat ovat myös olleet tämän tarinan apuna, kuvia on tasan kolme kappaletta koko tämän päivän taipaleelta! Aivan sateiseksi tämäkin päivä oli muuttunut, se myös kuvien vähäisyyttä selittää. Suuren, merenlahden pohjukkaan laskevan Rio Verdugon ylitimme joskus puolenpäivän tietämillä vanhaa, komeaa kivisiltaa pitkin.

Marssi yli suuren virran. Pilvet matelevat melkein maassa saakka. Kuva: E.Tapanainen.

Sen myös muistan, että kävelin jostain syystä joskus muun porukkamme edellä, pitkin loputtoman tuntuisia tienvieriä. Irtiotto oli vissiin paikallaan silloin matkan puuduttavuuden torjumiseksi rytminvaihdoksella. Tai tuntui vaan välillä paremmalta mennä ihan yksin ja omillaan noin henkiseltä kantilta. Ja aivan yksin taivaltaessa kyllä tosiaankin mieli lähtee kuljeskelemaan omalla tavallaan, eri lailla kuin muuten. Tämähän on perin tuttua minulle, suurimmaksi osaksi yksin kulkevalle, mutta tällainen matka sekä paikat toivat mietteisiin vielä omat erilaisuutensa.

Balteiron kaupungin laitamilla istahdin sitten odottamaan muita tienvieren kahvilan ulkopöytään, sateensuojaan ison markiisin alle, tilaamatta mitään. Jotain äyriäisiä oli suuressa paljussa kuppilan vierellä ja niitä piti itse kunkin toki käydä kummastelemassa.

Hummeria ja mustekalaa? Kuva: Erkki Tapanainen.

Tuolta pysäkiltä oli matkaa päätepisteeseemme Pontevedran kaupungin keskustaan tuollaiset seitsemän kilometriä, joista ei itselläni ole mitään muistikuvia. Siellä olimme kello kuudelta. Nyt meille oli edellisen alberque-kokemuksen jälkeen taas varattuna oikein hotellihuoneet ja hotellimme löytyi kyselemällä paikallisilta, joista monilla ei toki ollut hajuakaan mistään osoitteista. Ihan tavallista sinänsä missä tahansa maailman kaupungissa tai kylässä, kokeilkaapa vaikka omassanne joskus :-). Kahtena eri porukkana tuonne suunnistimme, molemmat löysivät perille.

Illanvietto kaupungissa

Ihan kaikki eivät lähteneet illalliselle kaupungin keskustaan, mutta suurin osa porukasta kuitenkin tällä kertaa. Iltapalojen tyypistä taikka laadusta ei ole minulle jäänyt oikein vahvoja muistikuvia, mutta aivan kaupungin ”keskustorin” reunalla ravintolamme sijaitsi ja tarjoili sellaisia aika perus-snägäri-tyyppisiä ruokia. Ei se siis varmaankaan ollut sen paremmin shokeeraavan hyvää kuin surkeaakaan. Sen kyllä muistan, että joku meikäläisistä tunsi tulleensa jotenkin huijatuksi muutaman euron laskun kanssa. Asia kyllä selvisi tarjoilijan kanssa juttelemalla, vaikkei yhteistä kieltä paljoa ollutkaan.

Muut lähtivät iltapalalta suoraan hotelliin, minä päädyin kahden naisjäsenemme kanssa saman aukion reunalla olevan baarin yläkertaan vielä leivoskahveille. Ikkunasta oli kiva katsella, kun viereinen tori oli täynnä paikallisia viettämässä perjantai-iltaa ja ehkä vapunpäivääkin.

Kansalaisten illanviettoa Pontevedran torilla.

Jalkahuoltoa ja päivän summaus

Minä sain illalla henkilääkäriltäni viestien kautta neuvoja kantapään kanssa diilaamiseen. Ne olivat sinänsä perin yksinkertaiset, behmennystä ja buranaa. Niinpä kaivelin repusta viimeiset mukanani olevat ”makuualustapohjalliset”, jotka asettelen aamulla vaelluskenkien muotopohjallisten alle. Ja joiltain vaeltajakollegoilta sain muutaman 500 milliigramman Burana-tabletin, koska juuri sitä sorttia näkyikin olevan hyvin vähän omassa EA-paketissani.

Tämän toukokuun ensimmäisen päivän matkan pituus oli 20,6 km ja sen kävelemiseen käytetty aika 6 tuntia 8 minuuttia. Eihän se kovin kummoinen matka ollut, mutta keho ei vissiin tuota oikein tajunnut, vaan luuli taas tehneensä ihan normaalin päivän duunin. Syynä mitä oletettavimmin edellinen rankka päivä, joka yhä tuntui vähän jäsenissä. Päätelmä on melko varma, koska se toistui nyt jo toisen kerran tällä matkalla.

Perjantaipäivän vaelluksen GPS-logi Google Earth -satelliittikartalla.

Lauantai 2.5.

Uusi päivä, vanhat kujeet

Liikkeelle lähdettiin kello 8:37, syötyämme ensin aamiaiset hotellissa, suunnitellun mukaan. Kohta ylitettiin kaupungin läpi virtaavan suuren Rio Lerez -joen silta, missä oli kalastajia. Yhdellä heistä oli kala kiinni uistimessa ja siima kireänä sillan alla. Muttemme jääneet tuota näytelmää katselemaan, vaikka jokusen meistä olisi vähän mielikin tehnyt. Päivän eka tauko pidettiin kello 11, oluiden ääressä. Kartassa lukee siinä kohdassa lähimpänä nimi A Aspera. Ja olutpulloissa luki Estrella tai joku muu espanjalainen variaatio, joita ei niitäkään kukaan meistä osannut huonoina pitää.

Kalastajat Rio Lerez -joen sillalla. Taidekuva: E.Tapanainen.

Camino kulki taas vuoroin kadunvarsia ja vuoroin erilaisia jalankulkureittejä, joista hienoimpia olivat täälläkin ikivanhat tiet. Niinkuin jo aiemminkin jossain, kuljimme paikoin Via Romana XIX –nimistä reittiä myöten. Täällä alkoi olla jo melkoisen tiheässä hauskoja kilometripylväitä, joihin oli merkitty matka Santiago de Compostelaan metrin tarkkuudella! Oikeasti ne siis ovat metripylväitä ja matka lienee mitattu pyhän Jaakobin kirkon alttarille, varmasti tarkalleen pyhäinjäännösten sijaintipaikkaan. Halki vaihtelevien seutujen camino taaskin kulkijoitaan vei. Välillä halki maaseutumaisemman maiseman, viiniviljelmienkin ohi, sitten taas asuinalueilla ja tien vierillä.

Metripylväs ilman kiloa. Kuva: Erkki Tapanainen.

 

Pientä paikallista eksotiikka

Tämäkin oli sellainen ainakin puolimärkä päivä, mikä tarkoitti ihmisten olevan noin kokomärkiä. Koko ajan. Puolenpäivän jälkeen pysähdyimme toiselle tauolle pieneen kuppilaan aivan ison maantien vierellä. Jonkunlaisen pysähdyksen perään kun useimpien kehot siinä vaiheessa jo huusivat. Siellä märät ja viluiset peregriinot tilasivat jotain naista vahvempaa. Valikoimaahan ei sellaisessa pikkuruisessa baarin ja sekatavarakaupan yhdistelmässä paljoa ollut, mutta jostain takahuoneesta tarjoilijatyttö nouti pullon, missä ei ollut etikettiä ja se näytti tosi vanhalta! Pullo oli myös täysin pölyn peittämä ja kyse oli varmasti jostakin  kotitekoisesta emmeestä. Mutta sepä oli sitten jo niin vanhaa, ettei suostunut enää tulemaan ulos pullosta, vaan sieltä putkahteli ainoastaan jotain mustia klimppejä! Muttei siitä sen enempää hämmennytty, vaan seuraavaksi tuotiin takahuoneen kätköistä pullo jotain keltaista likööriä, tms. Ilman etikettiä oli sekin. Minä seurasin innoissani tuota touhua ja naisväen maistelua. Kyseltyäni heiltä juoman mausta, arvelen sen olleen jotain paikallista hedelmäviinaa. Ja minua jäi harmittamaan niin penteleesti, etten tajunnut tilata itselleni maistiaista!

Naisten hieno mehuhetki pikkukylän kahvila-myymälä-kombossa.

Kierroksia koneeseen

Ehkä sitä selitti se, että olin jo aivan viluissani parinkymmenen minuutin paikallaanolon jälkeen ja niin heitin äkkiä ulkona rinkkani selkään ja lähdin eteenpäin juosta hölköttäen. Tuota konstia olin jo oppinut käyttämään useammankin kerran tällä reissulla, se kun on ehdottomasti nopein tapa saada keho taas lämpimäksi. Melko rankkaa touhuahan se on jolkotella rinkka selässä, vaikka vain 15-kiloinenkin sellainen. Siksi juuri niin tehokastakin. Suuren valtatien viertä jatkui taipaleemme ja minä kävelin spurtin jälkeen pitkään ihan itsekseni, välillä seuraten saksalaista pariskuntaa, jotka pitivät yllä minulle niin kovin sopivaa vauhtia. Aina kun mahdollista, reitti kuitenkin mutkitteli jossain pelloilla ja asuinalueilla, eikä tien vierellä. Ja jonkun upean, pienen ja ikivanhan näköisen kivikaarisillankin pääsimme taas ylittämään myös tänään, ennen saapumistamme määränpäähämme Caldas de Reis:in kaupunkiin.

Vaellusmoottorin lämmitystä ison tien viertä pitkin, tauon jälkeen.

Kaunis, pieni kivisilta Rio Bermana -joen yli, Caldas de Reis:in pohjoispuolella. Kuva: E.Tapanainen.

Nälkäisen miehen hortoilut

Ylitettyämme Rio Umian, saavuimme Caldas de Reis –nimiseen kaupunkiin, tämän päivän määränpäähämme, jo ennen puolta kolmea iltapäivällä. Siellä jouduimme etsimään hotelliamme kohtalaisen tovin, vaikka paikallisiltakin kyselimme. Löytyihän se toki kuitenkin keskustan yhdeltä reunalta. Tsekkasimme itsemme sisään ja vaihdoimme hotellihuoneissa kuivia ylle, kellä sellaisia missäkin määrin sattui olemaan. Sitten lähdettiin kaupungille syömään. Mutta se ruokapaikan etsintä oli sitten sellaista haahuilua, että minä päätin lopulta vaan yksinkertaisesti mennä syömään, koska minulla oli jo aivan mahdoton nälkä. Ja kun kerran olin heti liikkeelle lähdettyämme nähnyt pienen hampurilaispaikan lähellä hotelliamme, marssin vaan suoraan sinne – muistamatta tai viitsimättä edes sanoa mitään kenellekään muulle. Mikä oli tietenkin typerää.

Pikku kahvilassa, jalkapallon ja hampurilaisen ääressä.

Tuo kuppila olikin sitten NII-IN pieni ja paikallinen, ettei mitään rajaa. Pienen huoneen ylänurkassa oli televisio, mistä tuli kahden megaseuran huipputärkeä futisottelu ja sitä tuijottivat 3-4 vanhaa paikallista äijää. Vaivalloisesti sain paikan pyörittäjän ymmärtämään, että haluan syödä purilaisen. Ja sainkin sitten eteeni oikein perin mahtavan sellaisen tovin päästä. Sekä sen kyytipojaksi oluen ja vielä toisenkin. Äijäjoukolta sain myös kysymällä selväksi ottelun toisenkin osapuolen nimen, kun en noita kolmen kirjaimen koodeja tajunnut. Paitsi Real Madridin sentään, ihan ilman apua :-).

Vappujuhlat ja muu yöelämä

SMS-viestejä vaihtamalla selvisi, että muu porukka oli päättänyt ostaa eväät ja syödä ne hotellilla, eli pitää nyyttikestit. Niinpä minäkin kävin sitten paluumatkalla ostamassa muovikassillisen verran jotain lähikaupasta. Juomia ainakin, sekä olutta että viiniä ostin. Koko muu porukka olikin jo kokoontunut retkueemme toisen pariskunnan hotellihuoneeseen, missä vietettiin oikein somat omat vappujuhlat parin tunnin ajan. Tarjoilut olivat ylenpalttiset, kuvassa vain osa niistä. Sekä yksi vallan tyytyväisen oloinen vaeltajapariskunta.

     

Juhlien loputtua kaikki vetäytyivät huoneisiinsa ja vissiin yöpuilleen. Minä kuivailin ensin jonkin aikaa kenkiäni respasta lainaamallani hiustenkuivaimella ja menin sitten alakerran baariin viettämään aikaa, kun en osaa nukkua niin varhain. Siellä oli aivan mielipuolinen määrä nuoria, seuraamassa intensiivisesti toista futismatsia. Melkein mahdotonta oli edes saada ketään tarjoilijaa kiinnostumaan asiakkaasta. Onnistuinpa kuitenkin ja siitä hyvästä sain eteeni oluen sekä annoksen suolapähkinöitä. Vasta siinä kohtaa, kun koko päivän säpinät olivat takana, eikä mikään muu enää varastanut aivojen huomiota, tajusin olevani sairastumassa flunssaankin vielä tässä! Siis jo kolme vaivaa kerättynä tällä reissulla; rakot, marssikantapää ja flunssa. Toistaiseksi vain kolme. Ja moiset pikkuvaivathan eivät nyt aikuisen miehen menoa estä, kunhan tuo kantapää ei vaan lähde käsistä.

Päivä pulkassa

Tämän päivän saldoksi kävelyn osalta tuli muuten 22,5 km ja se taittui ajassa 6 tuntia 12 min.

Lauantain patikan GPS-loki Google Earth -satelliittikartalla.

CP1001 jatkuu seuraavassa numerossa jo maaliin saakka, stay tuned …..

–Kari (the worm)