Tiivistelmä: Yhden metsänkäyntiretken jälkeisiä tiivistyksiä siitä, millaista on entisaikojen kaltaisen samoilumetsästyksen harrastaminen nykyään. Tai paremminkin mitä kaikkea täytyy vielä opetella, jotta sellaista menestyksellä harrastaa voisi.
Retki 23-25.8.2019.
Tämä ei ole varsinaisesti mikään retkitarina. Mutta on tämä kuitenkin osana sellaista suurta tarinaa, missä koko ikänsä luonnossa kulkenut kirjoittaja menee pikkuhiljaa sisään myös metsästyksen maailmaan. Oppimaan sitä kautta valtavasti lisää asioita suomalaisesta luonnosta, sen eläimistöstä ja niiden elintavoista! Hankkimaan noita reittejä myöten taas kokonaisvaltaisempaa kuvaa luonnosta ja siellä kulkemisesta.
Tähän artikkeliin olen koonnut kaikki ne huomiot ja puntaroinnit, jotka tiivistin itselleni sellaisen keikan jälkeen, missä vietettiin kaksi päivää ja yötä valtion Kuhmoisten metsästysmailla yhden kaverini ja hänen koiransa kanssa. Jotain vesilintuakin mahdollisesti saaliiksi yrittäen.
Ei se meille mahdolliseksi osoittautunut, mutta tavattoman hienot kaksi vuorokautta siellä vietimme ja opimme molemmat taas aivan kuormakaupalla uusia asioita!
Aiempia tarinoita tältä minun metsänkäyntiuraltani löytyy tämän blogin Metsänkäynti-kategorian artikkeleista Millainen on todellinen erämies ja Ensikertalainen lintumetsällä.
Alla on vielä ”esipuhe”, jonka kirjoitin omaan yhteenvetodokumenttiini, ennen kuin lähetin sen reissukaverilleni. Artikkelin valokuvat ovat kaikki tuolta retkeltä ja koettavat sekalaisella menestyksellä liittyä kulloinkin käsiteltävään asiaan.
Karin kokemuksia vesilintukeikasta Kuhmoisilla
Joinain yön tunteina kirjailin tähän tiedostoon niitä erinäisiä kokemuksia ja oppeja, joita minä sain vyöni alle kahden päivän ja yön mittaiselta retkeltämme valtion Kuhmoisten metsästysmailla. Yhden koiran ja kahden kaverin porukalla, joista toinen kuljetti mukanaan metsästysjousta ja toinen kivääriä, sekä haulikkoa. Testailua suoritimme ja kokemusta haimme sellaiseen lajiin, jota voisi varmaan kutsua metsästysvaellukseksi. Miehet kulkevat laajoilla alueilla omillaan, leiriytyen omatoimisesti teltan taikka laavun kanssa ja ryhtyvät välillä metsästyspuuhiin, jos sellaiseen mahdollisuuksia avautuu. Osa opeista on syntynyt jo vähän pidemmän ajan kuluessa, mutta tiivistyen hienosti tällä reissulla.
Metsäluonto on vaativaa
Tavattoman monella tavalla olen minäkin luonnossa koko elämäni ajan kulkenut ja luulin kyllä jo, että olen suomalaiset metsät ja kaikenlaiset muutkin maastot niin nähnyt, ettei mitään uutta enää eteen voi tulla. Mutta kyllä ehkä sittenkin vieläkin vähän uutta tulee, kun metsämiehen aikomuksin tuolla maastoissa kulkee!
Moniin sellaisiin paikkoihin ei vaan tule muuten kerta kaikkiaan mentyä, mihin esimerkiksi vaeltamalla vesilintuja etsivä päätyy. Siksi tuollainen maastoissa kulkeminen on myös kokolailla enemmän rasittavaa, kuin poluilla, tai edes ”villissä luonnossa” jouten kulkeminen. Oman lisänsä siihen tuo vielä sekin, että kantaa koko ajan asetta kädessään, sitä kaikenmaailman paikoissa varoen.
Hienoja paikkoja piisaa
Aika suurelta osin noin päätyy siis monenlaisiin hankaliin maastoihin. Mutta niin päätyy myöskin moniin upeisiin pikku spotteihin – ja isompiinkin – mihin ei muuten tie ikinä veisi! Kyllä riitti esimerkkejä noista molemmista meidän Kuhmoisten retkellämme.
Päivätaipaleet
Tuntuvat muhkeilta, mutta illalla träkkeriä katsellen saattaa tulla pettymyksen fiiliksiä, ainakin ensin alkuun. Eipä olekaan maileja kertynyt ollenkaan niin paljon, kuin itse luulee. Pidempien taipaleiden samoilumetsästysretkillä tähän vaikuttaa paljon jo sekin, että varusteiden paino pyrkii olemaan tavallista suurempi, kun jotain arsenaaliakin vielä kaiken muun lisäksi mukanaan kuljettaa. Ja aivan valtavasti vaikuttaa se, jos ja kun välillä lähtee oikeasti jotain riistaa tavoittelemaan, jättäen rinkkansa jemmaan johonkin. Sellaiseen kuluu nimittäin tietenkin kovasti aikaa ja lisäksi kaikenmaailman maastoissa rämpiminen ja hiiviskely ovat sellaisia vallan huomaamatta rasittavia touhuja.
Yksi kantojärjestelmä
Metsästysvaelluksella ihan kaikki kuljetetaan tietenkin mukana selässä, omassa rinkassa. Majoite, vaatteet, keitin, makuupussi ja –alusta, sekä ruuat. Ja sitten vielä metsästyksessä tarvittavat vermeet.
Minun muutamalla iteraatiokierroksella kehitämäni aseenkantojärjestelmä toimi kyllä tälläkin retkellä aivan täydellisesti. Niin kuin teki jo edelliselläkin testiretkelläni Meikon Dorgarnin erämaissa parisen viikkoa aiemmin. Eli vanhan kunnon ysinollakuutosen putkirungon sivuille kiinnitetyt asepussit kulkivat siinä niin, etteivät hiukan hiukkaa mitään haitanneet. Tuntuivat vaan kylkiä vasten juuri sopivasti niin, että tiesi heidänkin siinä tukevasti kulkevan. Ainoastaan paino tulee haittaamaan moista toimintaa.
Metsästysreppu
Täysi vaellusrinkka selässä ei varsinaisesta metsästämisestä mitään tule. Jo pelkästään hiipimällä tapahtuva eteneminen yleensä enempi hankalimmasta päästä olevissa paikoissa on mahdotonta, saati sitten hyvän ampumapaikan ja –asennon löytäminen. Vaan se rinkka on jätettävä jonnekin ja lähdettävä saaliin perään sopivan keveän varustuksen kanssa.
Jo tämän yhden ainoan testiretken perusteella osaa tietää, että niistä saaliinjäljitysretkistä voi tulla vaikka kuinka monien tuntien mittaisia. Eikä silloin ainakaan haittaa, että mukana on jotain muutakin kuin vain se pyssy. Esimerkiksi juotava ja pienet eväät alkavat jossain vaiheessa tuntua perin mukavilta. Eikä joku saalispussi sekä terävä puukkokaan haitaksi ole sitten, jos jahti semmoiseen täyttymykseensä sattuu joskus etenemään.
Semmoiseen käy tietenkin noin reppu kuin reppu. Mutta erityisesti tämmöisessä vaelluskäytössä sen olisi kyllä hyvä olla ainakin aika kompaktin kokoinen niin, että sen saa näppärästi kiinnitettyä rinkkaan, johonkin kohtaan. Minä olen nyt vuosikymmenten mittaan aika muhkeaksi paisuneesta reppuvalikoimastani valinnut tähän käyttöön sellaisen hyvin laadukkaan Eagle Creekin päivärepun, jonka saa tyhjänä pakattua erinomaisen tiukaksi paketiksi, olkahihnat ja lannevyökin piiloon laitettuina. Rinkan yläosan taakse yhdellä remmillä kiinnitettynä on toiminut hyvin tähän asti tekemilläni kahdella tämän tyyppisellä retkellä. Liian painava sekin vaan kyllä on!
Kohteet täytyy tunnistaa!
Tämäkin asia valkeni kunnolla vasta tuolla oikeasti kulkiessa ja harvoja lintuhavaintoja katsellessa. Eihän niistä mistään oikeasti tiennyt ollenkaan, mitä lintuja mahtoivatkaan olla! Lähestymisyrityksiä toki tehtiin, mutta JOS vaikka olisi sitten tullut paikka yrittää ampua, olisi se joko jäänyt siihen, tai ollut täydellinen laukaus tuntemattomaan. Tokihan tämä sama juttu tuli metsästäjätutkinnossa ja sitä edeltäneellä kurssillakin havaittua, mutta senkin asian todellisuus valkeni vasta – todellisuudessa!
Linnut täytyy pystyä tunnistamaan, piste! Se vaatii ainakin meikäläiseltä AIVAN MAHDOTTOMASTI opettelemista. Tämän asian oikea käytännön oppiminen vaatii hyvin paljon aikaa ja vaivaa. Minä en usko oikoteitä olevan, ikävä kyllä. Mutta yhtenä tämän oppimisen askeleena me kyllä päätimme ladata puhelimiimme hyvät kuvat ainakin tärkeimmistä riistalinnuista. Jotta voimme tulevaisuudessa tarkistella asioita siellä kenttäolosuhteissa – ja samalla opetella niitä lajien tunnistamisen taitoja.
Osta kiikari
Sillä näet nimittäin. Vanha kansakoulun viisaus, liittyen toki silloin Suomen kielen opetteluun. Tämän retkemme kohdalla kiikarin pois jääminen oli sinällään joku typerä vahinko, johtuen kuorman kasvamisesta liian lähelle kipurajoja. Olenhan minä nyt oppinut kiikarin tärkeyden nimenomaan lintujen tutkailussa jo aikoja sitten. Mutta tällä kertaa se ei siis mukana ollut ja niinpä nekin muutamat harvat vesilintuhavainnot, joita pääsimme tekemään, jäivät täysin arvailujen varaan!
Vain yksi ase mukana
Minä kuljetin tällä retkellämme mukanani sekä kivääriä, että haulikkoa. Perusajatuksena, että voi sitten valita, kumpi onkaan sopivampi väline jonkun eteen tulevan tilanteen käsittelemiseen. Toki nyt sen verran tiesin jo etukäteenkin, että kiväärin käyttäminen lintumetsällä ja varsinkin vesilintuja jahdatessa, olisi lähinnä jonkun meteori-iskun todennäköisyysluokassa. Mutta halusin kuitenkin sitäkin mukanani kuljettaa, lähinnä juuri kuljettamisen mahdollisuuksien ja haasteiden testaamiseksi.
Tämä reissu sain kuitenkin minun päähäni selviämään sen, ettei ”kahden pyssyn taktiikassa” juuri järkeä ole. Ensimmäinen syy siihen selvisi toki jo kotona, paino. Ainakin minun välineilläni, varusteillani ja periaatteillani kahden torrakon taktiikka tuotti noin 12 kilon painon, kaikkine tarvittavine varusteineen. Ja se on kyllä aivan hurja lisäpaino kaiken muun eräretkeilyn varustuksen päälle! Tuottaen ainakin meikäläisellä noin 30 kilon kokonaispainon rinkkaan, noin viikon omavaraiselle eräretkelle.
Ja sitten tulee vielä tämä. Kun oikeasti riistan perään joskus lähdetään, silloin ei mennä raskas rinkka selässä. Vaan mukana on vain ase, sekä mahdollisesti joku sopiva reppu, missä on joitain tarpeita ja varusteita. Mutta sitä toista asetta ei voikaan jättää lojumaan jonnekin takamaastoon! M.O.T.
Näin siis samoilumetsästysharrastuksissa, kunnes saa hankittua itselleen näihin parhaiten sopivan työkalun, eli jonkun hyvän haulikkorihlan, drillingin tai muun sellaisen. Ennen kuin semmoiseen kenties joskus pääsee samoilumetsästysretkillä päätymään, haulikko tulee minulla olemaan se ainoa mukana kuljetettava ase. Koska sen soveltuvuus melkein kaikkeen pienriistan metsästykseen on vaan kertaluokkia parempi, kuin minkään kivääriaseen.
Sauvat
Niistä ei paljoa tässä. Aikamoisen mukaviksi ja hyödyllisiksi välineiksi olen sauvat havainnut jo monien vuosien ajan, hyvinkin monenlaisissa maastoissa liikkumisen kuvioissa. Oikein erityisen paljon niiden tuomaa lisätukea ja varmuutta olen arvostanut parilla viimeisimmällä retkelläni hyvin raskaiden kantamusten kanssa.
Lähelle pääseminen
On tärkeää, jotta voisi sitten mahdollisimman hyvin myös osua, päästessään saalista joskus yrittämään. Me liikuimme varustautuneina toinen haulikolla ja toinen metsästysjousella. Jälkimmäisen kanssa tehokas ja tarkka ampumamatka on luokkaa parikymmentä metriä, haulikolla puolestaan noin 30-50 metriä, monesta asiasta riippuen. Noille etäisyyksille hiipimään pääseminen niin, etteivät esimerkiksi vesilinnut lähde karkuun paljon ennen, on kaikkea muuta kuin helppoa!
Kiikaritähtäimellä varustettu kivääri olisi muuten vallan eri juttu, mutta siinä on taas toinen mutta. Takamaaston varmistaminen. Omilla jo yli viidellätoista ”virtuaalimetsästysretkelläni” en ole vielä yhtään ainutta kertaa päätynyt sellaiseen tilanteeseen, missä olisin uskaltanut kivääriaseella jotain näkemääni kohdetta yrittää. Juuri tuollaisia hiiviskelyitä me pääsimme kyllä retkellämme harjoittamaan monia kertoja, vaikka niillä rannoilla ei sitten lopulta koskaan mitään lintuja ollut. Paitsi jossain kaukana muutamilla kerroilla. Koira voi sitten muuttaa näitä kuvioita paljonkin, mutta siitä vähän lisää tuonnempana.
Jännitys on läsnä!
Se potentiaalisen saaliin lähestyminen mahdollisimman huomaamattomasti hiipimällä on erittäin jännää touhua! Koko samoilumetsästys luo jo ihan lähtökohtaisesti hyvin erilaiset asetelmat vaeltamiseen, kuin ilman metsästysajatuksia tapahtuva kulkeminen. Vaikuttaen vahvasti esimerkiksi koko retkien alueiden valintaan, reittien ja paikkojen valintaan, murkinointeihin, taukojen pitämiseen ja moneen muuhun. Kaikella on eri tavoin tarkoitus.
Mutta noissa ”loppuhiiviskelyissä” sitten se erilaisuus ja jännitys oikein tiivistyvät! Vaikka on niin hidasta touhua kuin mikään olla voi, se on kuitenkin samalla myös hyvin intensiivistä ja sitä myöten ainakin yhtä väsyttävääkin toimintaa, kuin vaikka painava rinkka selässä kulkeminen.
Tällä retkellä minulle hienosti valkeni sekin, että vaikka sitten lopulta mitään ei näy eikä tapahdu, tämä asia käy todeksi vasta siellä session lopussa. Siihen asti touhu on aivan yhtä oikeaa ja jännittävää, kuin mikä tahansa saaliin saamiseenkin päätyvä toiminta!
Mökit rajoittavat järvillä
Jos ja kun useimpien järvien rannoilla on mökkejä tai vapaa-ajan asuntoja, se rajoittaa tietenkin metsästystouhuja aikalailla. Kivääriaseista ei nyt kannata puhuakaan, koska niiden luodit päätyisivät niin kauas vastarannoille, ettei yhtään mistään voisi olla varma. Eli järjellisiä ampumapaikkoja ei löydy kuin korkeintaan jostain korkealta kalliolta selvästi alaspäin. Haulikon kanssa ihan virallisesti rajoittavana tekijänä on 150 metrin etäisyys rakennuksiin ja haulien vaarallisuus häviää ylös ilmaan ja varsinkin pieniä ”lintuhauleja” ampuessa nopsasti sinne taivaan tuuliin. Mutta jos mökeillä sattuu olemaan asukkaita, niin eivät esimerkiksi 200 metrin päässä järvelle ammutut laukaukset kyllä mitään positiivisia tuntoja asukkaissa herätä! Eli oikein monia satoja metrejä on varmasti hyvä jättää etäisyyttä mökkeihin, vaikka ihan luvallisilla mailla sinänsä metsästääkin.
Metsämiehen paras ystävä
On tietenkin se sama, joka ylipäätään ihmisen parhaaksi ystäväksi mainitaan, eli koira. Tässä ei nyt enempiä mainintoja siitä, miten mukava kaveri koira on ainakin yksin kulkevalle metsien miehelle. Eikä niistä kaikista tavoista, joilla etenkin osaavat koirat lisäävät metsästäjän saalistodennäköisyyttä helposti ainakin kymmenkertaiseksi itsekseen kuljeskelevaan kollegaan verrattuna. Tässä vain joitain huomioita meidän mukanamme tuolla Kuhmoisten korpimailla parin päivän ajan kulkeneen Nova Scotian noutajan Topin edesottamuksista. Rodultaan ja jopa suvultaan hän on siis oikein viimeisen päälle lintukoira, mutta päässyt lähtemään näitä hommia oikeasti kokeilemaan vasta nyt nelivuotiaana.
Hänen noutamistaitojaan emme päässeet testaamaan, sen paremmin kuin mahdollista puuhun haukkumistakaan. Koska niitä lintuja ei nyt vaan yksinkertaisesti ollut ollenkaan. Mutta tuon rodun (Nova Scotia Tolling Retriever) erityispiirteestä, lintujen houkuttelusta, sentään saimme ainakin pientä makua. Nimittäin kaukana järven vastarannalla uivan kuikkapariskunnankin oli vaan pakko uida lähemmäs – jopa haulikonkantaman päähän – ihmettelemään mikä helkkarin otus siellä toisella rannalla tuolla tavoin molskii! Molskiminen saatiin aikaan siten, että Topin isäntä heitti veteen kepakkoa, jonka Topi kävi sitten sieltä innokkaasti noutamassa. Mielenkiintoinen otus on tuo koira!
Saaliin himo?
Näistä asioista olemme kolmen metsästysuriaan vasta aikalailla aloittelevien kaverusten kesken jo muutamatkin kerrat ajatuksia vaihtaneet. Jokainen meistä sanoo suurin piirtein samoin, vaikka eri tavoilla. Ettei ole mitään saalishimoa, eikä edes painetta sellaista saada. Mutta puhtaasti tottahan tuo ei kai voi olla? Koska minkä vuoksi sitten metsällä ylipäätään aseidenkin kanssa joskus liikutaan ja metsästyslupia maksellaan? Jollei minkäänlaista aikomustakaan saaliin saamiseen ole. Harrastammeko me jotain mukamas-metsästystä vai?
En usko. Kyllä me ihan oikeasti saalista saada yritämme, niin kuin kaikki muutkin metsästäjät. Ainakin omalla kohdallani ajattelen ja koetan toimia seuraavasti: A) Väkisin en yritä. Vaan niin, että ainoastaan erittäin hyvissä ja varmoissa paikoissa sekä tilanteissa liipaisinta painan. B) En harmistu ollenkaan, vaikka sitä saalista ei reissuilta tule. Niin tulee kuitenkin käymään, kenties hyvin monienkin eränkäyntireissujen kohdalla.
Kai maar jotain meidän suhteestamme eränkäyntiin kertoo sekin, että hienoimpana mielissämme siintää nimenomaan tällainen samoilumetsästys. Se voi parhaimmillaan viedä ihmisen lähimmäksi niitä menneiden aikojen huimia eräkokemuksia, joista on luettu A.E. Järvisen, Samuli Paulaharjun ja muiden metsänkävijöiden legendaarisia tarinoita. Samalla sellainen metsästämisen tapa on varmaan kaikkein kauimpana saaliin saamisen optimoinnista.
Ainakin tämän, tosi pitkään retkeilyä ja vaeltamista harrastaneen äijän on metsästyksen pariin tuonut kuitenkin kaikkein eniten tämän lajin historia ja perinteet. Metsänkäynti, joka on kautta aikojen sisältänyt erilaisten metsän antimien hyödyntämisen. Marjojen, sienien, kalojen ja riistan. Tämän toiminnan kautta minulle on jo nyt avautunut huima määrä uusia näkökulmia ja ymmärryksen hankkimisen tarvetta metsiemme monenlaisista eläjistä!
Metsästysluvalle vastiketta
Jäikö siis tyhjin käsin retkeltä palaaminen harmittamaan? Edes vähäsen? No ei hitossa jäänyt! Kaverini osasi tuon hienosti summata näin: Kymmenellä eurolla per päivä hän sai luvan pitää koiraa irti siellä erämaissa. Johan pelkästään siitäkin vaikka enemmänkin maksaisi! Mukana tulee lisäksi tulentekolupakin, tietenkin kaikkia hyviä luonnossa kulkijoiden tapoja noudattaen. Tuohon kun ynnäät vielä kaiken eränkäynnin hienouden, niin oikein reippaasti saamapuolelle tuntee jääneensä!
–Kari
Lähierä™ 
[…] Kohti metsähiipijöiden maailmaa. […]
TykkääTykkää