Maantiekävely on taitolaji

Kirjoitettu alustavasti 28.2.2015

Yhteenveto: Kertomus siitä, miten kirjoittaja löysi innostuksen myös kävelyyn muuallakin kuin metsissä, kallioilla, poluilla ja tuntureilla. Valmistautuessaan pyhiinvaellukseen. Ja mitä kaikkea siitä oikein seurasikaan? Paljon uutta oppimista taas, josta monet asiat kantavat kaikkeen liikkumiseen. Tähän on koetettu koota ja tiivistää kaikki noin vuoden aikana kyseisestä liikkumisen lajista saadut opit.

Huomautus ja varoitus: Tätä artikkelia ei ole kevennetty valokuvilla. Se on siltikin pitkä, yhteensä noin seitsemän niinkutsuttua konekirjoitussivua.

Miksikä tällaisesta kirjoitan? Minähän olen luonnossa liikkuja henkeen ja vereen. Niin ehdottomasti olen, eikä kaduilla, maanteillä, kevyen liikenteen väylillä tai edes pururadoilla liikkuminen ole koskaan saanut minua innostumaan, eikä vetänyt puoleensa. Toki kaikkia noitakin on tullut tallattua erilaisilla lenkeillä ja retkillä, eikä siinä mitään. Liikunta on mukavaa ja ulkona liikkuminen vielä mukavampaa. Mutta että oikein varsinaisesti kävelemään tai juoksemaan valmiilla baanoilla, kun hienoa luontoakin on aina tarjolla samoihin tarkoituksiin joka paikassa. Tarjoten liikkumisen riemujen lisäksi huikeasti näkemistä ja kokemista samalla, ilman mitään lisähintaa.

Juuri noin ajattelin – ja ajattelen kyllä vieläkin. Mutta sitten Kirkkonummen kansalaisopiston Aikojen Kulkijat II –kurssin myötä tuli sen ”lopputyönä” eteen pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan. Joka tarkoittaa jokusen sadan kilometrin vaeltamista valmiita teitä ja polkuja myöten. 20-30 kilometriä joka päivä, toinen toisensa jälkeen. Moinen haaste alkoi tietenkin kutkuttaa meikäläisen mieltä enemmin ja enemmin. Ja tuntui, että pitää toki ryhtyä myös vähän ottamaan tuntumaa tuon kaltaiseen ”pitkän jänteen kulkemiseen”, vaikkei kovilla alustoilla tallaaminen muuten olekaan (ollut) lähellä sydäntä. Oletuksena minulla oli, että helpompaahan tuollainen käveleminen on, kuin kulkeminen luonnossa, poluilla, metsissä ja tuntureilla iso rinkka selässä. Mitä olen harrastanut niin paljon ja pitkään, että tiedän oivallisesti kykyni ja rajani siellä. Näin siis oletukseni oli, että tässä tullee olemaan kyse enemmänkin psyykkisestä valmistautumisesta, kuin mistään muusta.

Nauti kaikki ainakin kolmeen kertaan!

Pienenä selityksenä seuraaviin kokeiluihin ja analyyseihin kerron myös tämän. Minä olen intohimoinen suunnittelija ja varustautuja. Olen varmaan ollut sellainen aina. Jotenkin kaikki loksahti minulla paikalleen sen jälkeen, kun hyvä eräkamuni Vesa, jonka kanssa on mitä moninaisimmat, erikoisemmatkin retket yhdessä kuljettu, tiivisti asiat jonkun retkemme jälkeen, hänelle tyypilliseen tapaansa. ”On se niin hienoa, kun saamme nauttia näistä retkistämme kolmeen kertaan. Ensin kun suunnittelemme niitä, sitten kun olemme siellä, ja vielä kun niitä yhdessä muistelemme”. Tuon lausahduksen jälkeen minä olen sitten osannut nauttia myös suunnittelemisen ja varustautumisen vaiheesta vapaasti, ilman suurtakaan omituisuuden tunnetta. Uuden oppimisesta näissä on kyse ja semmoinen on ainakin meikäläiselle kuin hunaja karhulle. On aivan pakko mennä tutkimaan ja maistelemaan.

Kokeileminen ja testailu siis alkoivatkin yht’äkkiä jotenkin kiinnostaa keväästä 2014 alkaen. Niinpä olen toteuttanut erinäisiä lyhyempiä ja pidempiä kävelyretkiä kaduilla, maanteiden reunoilla ja kevyen liikenteen väylillä kesän 2014 ja tämän artikkelin kirjoittamisen (maaliskuu 2015) välillä. Muutamista niistä olen kirjoittanut omat tarinansakin, jotka ehkä julkaisen jossain ja joskus. Omiin lenkkikokemuksiini perustuvat joka tapauksessa kaikki tässä artikkelissa kertomani asiat.

Tietoa ja kokeilua risteytettynä

Vielä yhtenä taustana on sekin, että olen voinut sparrata asioita mm. yhden tutun ortopedin kanssa. Niinpä en enää edes oikein tiedä, mitkä seuraavassa kertomistani asioista ovat lähtöisin hänen tiedoistaan ja sen jälkeen minun omista kokeiluistani. Tai minun kokemuksistani, joita olen hänen kanssaan sparrannut. Aivan niin kuin eräveli Vesan kullanarvoisen tiivistyksen edellä, lainaan tähän ortopedin loistavan fokusoinnin  asfalttikävelyn tai –juoksun perushaasteesta, joka syöpyi ikuisesti mieleeni. ”Maastossa tai poluilla kulkiessa jokainen askel on erilainen, rasittaen vaihtelevasti laajaa joukkoa lihaksia ja jänteitä. Tasaisella alustalla juostessa tai kävellessä joka ainoa askel on samanlainen, tuottaen miljoona samanlaista iskua samoihin kohtiin”. Voiko tuota paremmin amatööreille avata?

Seuraavassa kerron – kaikkien artikkelieni tapaan – minun omat kokemukseni  pitemmistä kävelyretkistä kovilla alustoilla. Ryhmiteltyinä ja summattuina itse päättelemieni otsikoiden alle.

1. Kengät!

Ei varmaan voi olla kenellekään yllätys, että kengät ovat listalla ensimmäisenä. Tai oikeastaan kyse on kenkien, jalkojen ja ihmisen yhteensopivuudesta, mikä ei olekaan ollenkaan yksinkertainen yhtälö! Kun puhutaan pitkistä kävelymatkoista ja ajoista, kyse on seuraavanlaisesta asiasta. Käveleminen ei saisi aiheuttaa mitään ylimääräistä rasitusta johonkin tiettyyn paikkaan ihmisen jaloissa. Jos sellaista tapahtuu, senkin kanssa voi toki aivan hyvin pärjätä yhden päivän lenkeillä, vaikka pitkilläkin. Ja sitten toipua lenkin aiheuttamista vaivoista seuraavina päivinä. Mutta jos noin lähtee tapahtumaan monen päivän vaelluksella, kyseinen vaiva ei välttämättä toivu yön aikana. Sitten se vaan pahenee seuraavana päivänä ja niin edelleen. Johtaen likimain varmasti tilanteeseen, missä kulkeminen loppuu kertakaikkiaan. Kenkien tärkein ominaisuus on siis seuraava: Ne aiheuttavat rasitusta tasaisesti joka paikkaan! Rasitustahan kulkeminen joka tapauksessa ihmisen jäsenille aiheuttaa, siitä ei kai ole kenelläkään epäilystä? Jos on, niin on tainnut päästä liian monta vuotta vierähtämään edellisestä yhtään pidemmästä liikkumisesta J.

Kenkien valintaan en lähde tässä tarkemmin paneutumaan, se kun on niin maar monitahoinen ja monimutkainen juttu, ettei minun tietämykseni siihen riitä! Juurikaan enempää  kuin sanomalla, että ostaessaan jalkineita, niitä kannattaa kokeilla ja testata liikkeessä niin paljon kuin vain ikinä voi. Kävelemällä ympäri ämpäri liikettä, ehkä yksi potentiaalinen kenkä yhdessä jalassa ja toinen toisessa. En osaa kertoa mitään parempaa kriteeriä hyville kengille, kuin että niiden kanssa käveleminen tuntuu luontevalta ja hyvältä. Ne eivät saa puristaa, eivätkä varpaat saa koskettaa kengän kärkeä. Näillä tavoin toimimalla on luultavasti noin 70% todennäköisyys löytää itselleen hyvin sopivat kengät. Todellisuus selviää sitten joka tapauksessa vasta tuonnempana, kun kengillä kuljetaan pidempiä matkoja erilaisissa olosuhteissa.

Minkä tyyppiset kengät mihinkin? Tämä on aivan käsittämättömän laaja kenttä nykyään, kun valinnan vara on lähestulkoon ääretön. Ja se on noin ¾-osaa ääretön jopa tässä tapauksessa, missä mietitään sopivia jalkineita pitkälle vaellukselle Etelä-Euroopan olosuhteissa ja kovilla alustoilla. Valinnan ääripäät asettuvat varmasti jonnekin järeiden vaelluskenkien ja sandaalien välille, missä nykyään löytyy rajaton valikoima erilaisia kenkiä ja/tai tossuja ainakin tukevuuden, jäykkyyden, alustan vaimennuksen, vedenpitävyyden ja hengittävyyden alueilla. Mitään muuta en yritä tässä kertoa kuin sen, että olen itse päätynyt kävelemään nuo pyhiinvaelluksen taipaleet samoilla kengillä, joita olen sisään ajanut täällä Suomessa viime syksystä lähtien. Ne ovat sellaiset puolijäykät tai –pehmeät vaelluskengät.

Lisäksi mukaan lähtevät kevyet, vettä imemättömät sandaalini, joita olen aiemmin käyttänyt jokien ylityksiin Norjassa ja Suomen Lapissa ja jotka soveltuvat jopa kävelemiseen. Ainakin niitä käytetään suihkusandaaleina ja vapaa-ajan jalkineina iltaisin.

Tässä tulevat sitten minun omat viimeaikaiset kokemukseni vaelluskengistä vähän kovemmassa käytössä ja etenkin kovemmilla alustoilla. Reilut pari vuotta sitten ostin itselleni uudet vaelluskengät, tai paremminkin vaellustossut, käyttäen siihen kaiken osaamiseni ja jonkun verran aikaa sekä vaivaakin. Onnistuen valinnassani likimain täydellisesti, niin että niillä päästelin jopa yhden 34 kilometrin päivätaipaleen ilman minkäänlaisia vaivoja. Paitsi nyt ihan yleistä ”jokapaikan väsymystä” tietenkin. Mutta kun sitten osoittautui, että nuo oivalliset kengät eivät pitäneet vettä vähääkään, hienoista GoreTex-logoistakaan huolimatta, palautin ne. Ja sain tilaisuuden vaihtaa ne jopa vielä parempiin. Niin tein, samanlaisin, melko perinjuurisin proseduurein kuin edelliselläkin kertaa, päätyen erinomaisiin, peräti nahkarunkoisiin kenkiin. Ja ne osoittautuvatkin sitten aivan supermukaviksi monenlaisilla kävelyretkillä, niin poluilla kuin aivan umpimaastossakin.

Mutta kun sitten lähdin niillä kävelemään vähän pidempiä taipaleita kovilla alustoilla, huomasin outoja asioita. Päkiät hiertyivät ja reisilihakset kipeytyivät, jopa 12-15 kilometrin lenkeillä. Vaikka mitään vaivoja ei ollut esiintynyt vastaavan mittaisilla eikä pitemmilläkään retkillä luonnossa, samoilla kengillä. Monenlaisten kokeilujen jälkeen päädyin lopulta laittamaan noin 2mm paksut talvipohjalliset kenkien omien muotopohjallisten alle ja kiristämään kenkien nyörit tavallista huolellisemmin. Noilla säädöillä tehdyn reilun 25 kilometrin testilenkin jälkeen ei sitten ollut enää mitään vaivaa – muuta kuin kaikki jalkojen lihakset vähän kipeytyneet. Täydellinen lopputulos!  Ja supertyytyväinen testaaja-vaeltaja.

2. Sukat

Tämä on seuraavaksi tärkein asia varustepuolella heti kenkien jälkeen, ainakin minun kokemusteni mukaan. Vaikkei sitä sellaiseksi välttämättä osaa helposti mieltää. Hyvät vaellussukat ovat ennen kaikkea sellaiset, jotka pysyvät paikallaan! Ne eivät saa liikkua ja mennä makkaralle, aiheuttaen hiertymistä ja ties mitä epämukavuutta. Liikkumiseen hyvät sukat tunnistaa siitä, että niiden varret ovat hyvin joustavat ja pohjassa sekä jalkaterässä on paksumpia kudoksia. Mutta oikeasti ainakin omat kokemukseni ovat sellaiset, että tunnistan tosi hyvät sukat vasta käytettyäni niitä jollain pidemmällä kävelylenkillä. Ja sitten niiden samojen löytäminen uudelleen on useimmiten osoittautunut mahdottomaksi, kun ostamisen ja kunnon testaamisen välillä on kulunut ties kuinka kauan aikaa, eikä muista edes enää mistä ne tuli ostettua. Toivotan paljon parempaa onnea ja taitoa kaikille teille!

3. Kävelyn tyyli

Pitkillä taipaleilla olennaisinta on kävellä taloudellisesti, niin että rasittaa koipiaan mahdollisimman vähän. Jokainen löytää satavarmasti itselleen sopivimman kävelytyylin, tai sellainen on jo muotoutunut ihan automaattisesti elämän aikana. Mutta asiaan kannattaa silti varmuuden vuoksi joskus ihan keskittyäkin jollain kävelylenkillä, havainnoiden rauhassa, millainen se oma leppoisimmalta tuntuva kävelytapa onkaan. Myös vauhdin suhteen. Ja erityisesti siihen kannattaa ottaa vähän tuntumaa juuri niillä kengillä, joilla pidempiä matkoja aikoo taivaltaa. Koska jalkineet vaikuttavat kyllä kävelyyn yllättävän paljon.

4. Vauhti

Tämä on osoittautunut yhdeksi kaikkein tärkeimmistä opeista ainakin itselleni, kun olen tehnyt monenlaisia ja mittaisia kävelylenkkejä, vaihdellen asioita ja seuraten, miten ne minuun vaikuttavat. Olen näiden ihmiskokeiden seurauksena oppinut, että itselleni sopiva kävelyn vauhti pitkillä taipaleilla on noin 5 kilometriä tunnissa, eli toisinpäin ilmoitettuna 12 minuuttia kilometrille. Ehkä maksimissaan 5,5 km/t, mutta ei ainakaan yhtään tuota enempää. Olen siis oppinut, että juuri tämän minun maanteiden laivani runkonopeus on 5 km/t.

Tuolla vauhdilla voin kävellä aika lyhyin askelin ja ilmeisen taloudellisesti, rasittamatta ylimääräisesti mitään paikkoja. Toki voin kävellä ja kävelenkin jonkin verran vauhdikkaammin usein tavallisilla lenkeillä tai retkilläni. 6 kilsaa tunnissa on minulle vielä OK vauhti ja 7 km/t juuri siellä ylärajalla, mitä jaksan ainakin jonkun aikaa painaa. Mutta jo 6 km/t vauhdissa kulutan reilusti enemmän energiaa kuin runkonopeudella ja saan lihakseni kipeytymään enemmän samalla matkalla.

Sitä en ole testannut, voisinko mahdollisesti kulkea vieläkin taloudellisemmin, jos pudottaisin vauhtini vaikkapa neljään kilometriin tunnissa. Itse uskon, ettei siitä olisi enää juuri hyötyä. Tämä ajatus perustuu aikalailla tuohon ”runkonopeusteoreemaan”. Eli siinä kohdassa etenemisen taloudellisuudessa tapahtuu merkittäviä muutoksia, siihen saakka ne lienevät ainakin pieniä. Ja kun pitkillä taipaleilla päivän mitta tahtoo usein asettaa jotain rajoja, ei aikaakaan ole mitenkään rajattomasti käytettävissä. Näiden vuoksi jätän tämän asian tutkimisen ja testailun väliin. Koska minulla on aina listoillani monia muita mielenkiintoisia aiheita. Kuten vaikka maaston ja polkujen tyyppien, sekä korkeuserojen vaikutukset vaeltajan energiankulutukseen.

Sen olen kuitenkin myös päässyt havaitsemaan, että pitkillä matkoilla kävelyn vauhti alkaa pudota, kun keho pikkuhiljaa väsyy. Eli vaikka sitä on paineltu alkumatkasta viittä kilsaa tunnissa tai jopa hiukan kovempaakin, niin 4-5 tunnin kuluttua vähintäänkin vauhti on pudonnut ihan luontaisesti jonnekin välille 4,5-4,0 km/t. Joten esimerkiksi koko päivän taipaleilla minun keskinopeuteni ei kyllä ole 5 vaan ehkä 4,5 km/t.  Tämä asia on hirmu hyvä sisäistää senkin vuoksi, että kehon energiankulutus ja tuottama lämpö putoavat samalla. Eli loppumatkasta tulee helpommin kylmä, tai tarvitaan enemmän vaatteita kuin alussa.

5. Vaihtelu on poikaa

Ne miljoona samanlaista iskua peräkkäin tappavat lihakset ja nivelet. Sen vuoksi kaikki mahdollinen vaihtelu on hyvästä silloin, kun taivalletaan pitkiä matkoja etenkin tasaisia alustoja myöten. Tässä tulee sellaisia tapoja saada aikaan tuota vaihtelua, jotka minä olen itse ehtinyt testata ja hyviksi havaita. En voi toki olla täysin varma, että ne ovat hyviä kaikille, mutta luulen niin – ja ainakin uskon, että niistä on hyvä kertoa.

Taukoja on hyvä pitää kaikilla taipaleilla monestakin syystä. Ensinnäkin koska ne virkistävät mieltä ja sielua. Tauot ovat melkein aina kaikkien keikkojen hienoimmat ja mieleen painuvimmat hetket. Silloin ehditään katsella tarkasti ympäristöä, jutella mukavia kavereiden kanssa ja nauttia eväistä. Mikä nyt tuota hienompaa voisi edes olla? Mutta samalla ne tietenkin virkistävät myös kehoa, antaen jäsenille lepoa – ja sitä vaihtelua tasaiseen jumputukseen! Taukojen pituudesta ja lukumäärästä voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Niin paljon erilaisia teorioita ja käytäntöjä niihin liittyy. Omat kokemukseni monesta sellaisesta, juuri kaikkein parhaasta taukojen ja kävelyn rytmittämisestä voin tiivistää seuraavaan. Ne ovat kaikki olleet aivan yhtä hyviä. Kunhan niitä taukoja vaan on pidetty!

Ainakin taukojen aikana kannattaa tehdä jotain verryttely- tai voimisteluliikkeitä, joilla annetaan kävelyssä käytetyille lihaksille toisenlaisia haasteita. Itselläni on jotain oman kokemuksen kautta hyviksi tunnettuja juttuja, mutta en uskalla niitä lähteä suosittelemaan kun en ole mikään hieroja, lääkintävoimistelija tai terapeutti. Mutta kaiken uhallakin sanon, että vaikkapa ihan kyykkyyn meno tuntuu venyttävän mukavasti monia minun kävelyssä rasittamiani lihaksia. Hankkikaa ihmeessä  tietoa ja kokemusta hyvistä verryttely- ja venyttelytavoista omille jäsenillenne!

5.1. Juoksupyrähdykset.

Erinomainen tapa tehdä vaihtelua kävelyyn. Juoksu muuttaa askelten mallia ja eri paikkoihin kohdistuvia rasituksia erittäin paljon. Ja vaikka juokseminen on tosi paljon enemmän energiaa kuluttavaa kuin kävely, sitä ei tarvitse tässä tarkoituksessa tehdä pitkiä matkoja eikä aikoja. Vaikka 50 tai 100 metrin pieni pyrähdys silloin tällöin tekee jaloille tosi kutaa.

5.2. Takaperin kävely.

Joku kaverini tämän minulle kertoi. Tähän ei kulu edes energiaa juuri sen enempää kuin tavalliseenkaan kävelyyn, mutta vaihtelua syntyy mainiosti jalkojen lihaksille.

5.3. Sauvat

Sauvat voisivat hyvin olla vaikka omana päätason otsikkonaankin, koska niistä voi olla erittäin monenlaisia hyötyjä erilaisissa maastoissa ja tilanteissa. Mutta tässä kerron niistä nimenomaan vaihtelun aikaansaajina pitkillä, samanlaisina jatkuvilla taipaleilla. Sauvoja käyttäen voi tosiaan aikaansaada yllättävänkin paljon muutosta kävelyyn. Varmaan monillakin eri tavoilla, joista kerron tässä taas vain omat kokemukseni.

Tasamailla kävelyssä olen löytänyt itselleni seuraavanlaisen sauvojen käyttötavan. Se on hyvin rauhallinen ja laiskan oloinen, kaukana siitä, kuinka näen intohimoisten sauvakävelijöiden painavan menemään, tikuttaen aggressiivisen näköisesti, sauvojen lyönnit rytmitettyinä askeliin. Minä olen oppinut laittamaan sauvan maahan ja painamaan sitä alas ja taaksepäin hitaanlaisesti, ehkä yhden työnnön per kaksi tai kolme askelta. En edes tiedä, rytmitänkö sauvojen työntöjä lainkaan askelten kanssa, mutta helposti se joka tapauksessa sujuu. Joku rytmi siihen löytyy ihan itsekseen. Ja se tuottaa aivan merkittäviä muutoksia jalkoihin kohdistuviin voimiin. Muutoksia, jotka vaihtelevat askel askeleelta edes ja takaisin. Juuri sitä kaivattua vaihtelua! Sen määrään voi vaikuttaa voimalla, jolla sauvoja käyttää. Ja se tuo niin merkittäviä vaikutuksia ainakin minun kävelyyni, että pitkien taipaleiden loppuvaiheissa alkaa suorastaan fiilis kohota ja vauhti kiihtyä, kun meno tuntuu niin erilaiselta!

Kulkeakseni nykyaikaisen hiihtämisen aallonharjalla, käytän sitten välillä vaihteeksi myös tasatyöntöjä. Nekin yhä lisäävät vaihtelua, vaikka eivät aivan sen kaliiperin helpotusta jaloille tuokaan, kuin edellä kuvaamani taktiikka.

Käsien käyttäminen on lisäksi pelkästään edullista koko kehonkin kannalta. Myös kädet ja hartiat saavat vähän liikuntaa kävellessä, eivätkä pääse puutumaan tai turpoamaan, mitä voi aika helposti tapahtua varsinkin reppu tai rinkka selässä kulkiessa. Sen enemmin, mitä painavampi on reppu.

6. Nesteytys

Juomisesta on siis puhe noin Suomen kielellä. Kävely on toki varsin matalan intensiteetin liikuntaa, erityisesti pitkillä matkoilla ja rauhallisella vauhdilla. Mutta silti siinäkin keho kuluttaa vettä aika paljon enemmän kuin persiillään toimistossa istuessa, jopa ideaalisen viileissä ja kosteissakin olosuhteissa. Ja sen enemmän tietenkin, mitä lämpimämmässä kävellään. Pitkien matkojen ja aikojen kuluessa sekä nesteen, että energian tarve muodostuu joka tapauksessa oikein merkittäväksi.

Minulla ei ole tietämystä, eikä edes omiin ihmiskokeisiini perustuvaa tietoa siitä, kuinka paljon minun kannattaisi juoda esimerkiksi tuollaisen pitkään jatkuvan 5 km/t tasamaan kävelyn aikana. Tämä voi johtua osittain siitäkin, että oma elimistöni taitaa olla sellaista omituista ”kuiva-Kalle” -tyyppiä. Usein painelen tuntikausia vaikka jossain metsäretkellä, ilman että minulle tulee yhtään janoa, eikä mitään muitakaan oireita. Ja sitten kuitenkin retken päälle hörpin litran tai pari. Juomia, jotka olen koko ajan kantanut mukana repussani, himovarustautuja kun olen. Älykästä, eikö vain?

Viiden, kuuden tai kahdeksan tunnin kävelyn aikana toki jano jo yllättää minutkin. Ja olen nyt erityisesti näitä asfalttivaelluksia tehdessäni opetellut juomaan säännöllisesti matkan aikana. Vähintäänkin aina tauoilla. Paras tapa on se, että joku pieni juomapullo on laitettu helposti käsille, repun ulkopuolelle. Ihan hyvä paikka on monien reppujen alhaalla sivulla olevat verkkotaskut, joista ainakin joustavilla nivelillä varustetut ihmiset saavat pullon käsiinsä ja takaisin itse. Silloin kun kävellään kaksin tai isommassa porukassa, joku voi jelpata pullon kanssa, vaikka se olisi hiukan hankalammassakin paikassa, kunhan on repun ulkopuolella. Minä, joka kuljen suurimmaksi osaksi yksin, olen käyttänyt juomapulloa joko ripustettuna repun olkahihnassa olevaan karbiinihakaan, taikka vyöremmiin.

7. Energia

Jo vuosikausia olen käyttänyt silloin tällöin retkilläni pulssivyötä ja analysoinut huvikseni sekä opikseni sitä, millaisella pulssitasolla erilaisissa lajeissa tulee mentyä. Kuten nyt patikoinnit metsissä kesäaikaan, lumikengillä talvella ja maastopyöräillen erilaisissa olosuhteissa. Niin olen tehnyt myös nyt, näitä tasamaiden patikointeja harjoitellessani.  Tässä on muutamia tunnuslukuja viimeisimmästä pidemmästä tallustelustani.

Matka: 25,3 km                       Kokonaisaika: 4:44                   Korkeuserot yhteensä: 490 m

Keskinopeus: 5,24 km/t          Keskipulssi: 116 bpm                Energiankulutus: 3150 kCal

Tuosta näen ainakin itse, että energiankulutukseni moisella lenkillä on noin 43% korkeampi kuin keskimääräinen kokonaisen laiskan konttorirotan työpäivän (laskennallinen) 2200 kCal energiankulutukseni. Siltä varalta, että joku innostuu ihmettelemään millä tavoin tuo energiankulutus on laskettu, kerron älypuhelimeni nykyisen OruxMaps –sovelluksen käyttävän yhtä ainoista avoimesti julkaistuista energiankulutuksen laskemisen algoritmeista, joka perustuu Etelä-Afrikan yliopiston tekemään laajaan mittaustietokantaan opiskelijoista ja opettajista.

Tuo kun siis tuli kutakuinkin sen päivittäisen energiankulutuksen päälle, merkitsee se sitä, että päivän energiankulutukseni nousi 2200 => 2000 + 3150 = 5150. Siis yli 130% lisää päivän energiankäyttööni. Tai toisin ilmaistuna, 2,3-kertainen energiankulutus! Lienee helppo ymmärtää moisen luovan aikamoisen tarpeen energian täydentämiseen. Onhan ihmisen toki todettu selviävän hengissä ilman ruokaa aivan hurjankin pitkiä aikoja ja pystyvän jopa taipaleita taittamaan. Ainakin jotkut ovat siis sellaisistakin selvinneet. Se on kuitenkin täysin varmasti ollut aivan jotain muuta kuin hauskaa!

Pitkillä taipaleilla energiatasapainosta on parasta huolehtia, jos on aikomus päästä perille ja kenties myös noudattaa jotain aikatauluja. Puhumattakaan, kun halutaan matkanteon olevan vielä hauskaakin. Olen aikanaan perehtynyt siihen, miten ja mistä elintarpeista kuinkakin paljon energiaa saa ja miten rakennetaan sopivia ruokasuunnitelmia vaikkapa viikon tunturivaelluksille. Mutta kun moisten käsittelyyn millään lailla järkevästi tarvittaisiin ainakin muutamia sivuja, en lähde noita asioita käsittelemään tarkemmin tässä artikkelissa. Kokoan ne oppini ihan omaan artikkeliin, josta on jo olemassakin nimi ”Retkeilyn muonapuoli – Pelkkää herkuttelua”, sekä aika paljon muistiinpanoja.

Joka tapauksessa ihmisten energiantarpeet saatikka mieltymykset ovat niin tavattoman moninaiset, että jokaisen on parasta opetella ja suunnitella näitä itse itseään varten.

Vältä kuolemanlaaksot!

Yhden asian tuon tässä kuitenkin esiin. Sen, että rasituksen alla energian saamisen tasaisuuteen kannattaa ehdottomasti satsata tavalla tai toisella! Luulen, että ainakin kaikki erilaisia vaelluksia tehneet tuntevat ja muistavat sellaisen ”kuoleman laakson”, mihin vähitellen laskeva verensokeri ihmisen johtaa. Sellaiseen tilaan, missä asiat eivät tunnu erityisen mukavilta, ärtymys kasvaa ja kyky toimia fiksusti vähenee. Surkeinta on se, ettei itse tajua ollenkaan menevänsä tuota rataa. Ei tajua lopettaa kävelemistä, pitää kunnon taukoa, syödä ja juoda. Sitten kun sen lopulta tekee, maailma alkaakin taas yht’äkkiä hymyilemään!

Jollei ole mahdollisuutta tai halua pitää evästaukoja tarpeeksi usein, silloin kannattaa kuljettaa  taskuissaan jotain minivälipaloja, joita voi napsia suuhunsa välillä kävellessään. Suklaapatukoita, proteiinipatukoita (nykymuodin mukaan), tai sopivia sekoituksia rusinoista ja pähkinöistä. Jälkimmäiset ovat olleet vanhan ajan Lapin kulkijoiden päivän pelastajia jo monien vuosikymmenten ajan ja nykyään on tarjolla likimain rajattomat määrät hyviä aineksia, joista voi tehdä juuri itselleen parhaita mikstuuroita. Noiden kultainen idea on siis se, että mukana on sekä ”nopeaa energiaa” erilaisten hiilihydraattien muodossa, että ”hidasta energiaa” esimerkiksi pähkinöiden kasvirasvojen muodossa. Kuivatuissa hedelmissä ja pähkinöissä ne kaikki ovat lisäksi erinomaisen terveellisissä muodoissa.

Varsinainen pointti on kuitenkin lyhykäisyydessään tämä: Jotain naamariin ja riittävän usein!

Päämäärä siintää

Vaikka minulla alkaa nyt olla jo aika kiva fiilis sen suhteen, että vaeltaminen tuntuu hyvältä myöskin maanteiden varsilla niin henkisesti kuin fyysisestikin, jatkan toki ”innokkaana eräinsinöörinä” yhä tämän kulkemisen lajin harrastamista ja oppimista – koska se on vaan osoittautunut paljon kiinnostavammaksi ja jännemmäksi uudeksi osa-alueeksi minulle, kuin osasin kuvitellakaan! Nämä harjoitukset ja opit huipentuvat omalla kohdallani pyhiinvaellukseen Apostoli Jaakobin haudalle Santiago de Compostelaan huhtikuussa 2015. Toivon ja uskon nauttivani siitä täysin siemauksin ja saavani itselleni taas aivan uudenlaisia kokemuksia. Ehkä peräti jotain syvempiin, oman miettimisen tiloihin pääsemistä. Sellaista, mistä olen jo saanut pieniä maistiaisia pisimmillä harjoitustaipaleillani, nimenomaan yksin kulkien. Jonkunlaisen tarinan tai ainakin summeerauksen kokemuksistani aion pyhiinvaelluksestani joka tapauksessa kirjoittaa.

Upeaa kevään alkua ja jatkoa kaikille toivottaen! Mahdollisimman paljon ulkoilun merkeissä,

–Kari

Advertisements

One thought on “Maantiekävely on taitolaji

  1. […] Tässä ollaan tietysti aivan syntyjen syvien äärellä, silloin kun kyse on oikein pitkistä ja jatkuvista patikoinneista. Lisäksi patikointi kovilla alustoilla altistaa jalat merkittävästi eri tavoin, kuin poluilla ja luonnossa kulkeminen, vaatien jopa erilaisia kenkiäkin. Ainakin minulla on näin. Olen sen aivan omien kantapäiden kautta oppinut, valmistautuessani aikanaan ensimmäiseen pyhiinvaellukseeni. Noita oppeja olen kirjaillut ylöskin artikkeliin nimeltä Maantiekävely on taitolaji. […]

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s