Talvinen kierros Meikonsaloilla opaskurssin kollegojen kanssa
Tiivistelmä: Päiväretki kurssikavereiden kanssa, erilaisen ja suorastaan erikoisen talvisissa marraskuun olosuhteissa.
Tapahtui 6.11.2016
Kurssikavereiden tapaaminen
Tämä keikka ei nyt oikeasti ollutkaan mitään oppaan toiminnan harjoittelua, mutta sopii muista syistä täydellisesti tähän juttusarjaan, missä kerron valittuja palasia oman eräopasurani etenemisestä. Tämä sopii sarjaan tietenkin siksi, että kyseessä oli viime kesän opaskurssin kurssikavereiden tapaaminen pitkästä aikaa. Niiden neljän meistä, jotka asuvat pääkaupunkiseudulla tai aivan etelärannikolla. Ja tapaamisen raameina oli tietenkin yhteinen retkeily luonnossa, mikä muu se edes voisi olla intohimoisilla retkeilijöillä ja opasuran rakentajilla? Minä olin ehdottanut Meikon ulkoilualuetta retkemme kohteeksi ja siihen kaikki muut innolla tarttuivat, koska alue oli heille aikalailla valkoinen läntti kartalla. Itse puolestani Meikon aikalailla läpikotaisin tuntevana, perin sitten tietenkin myös jonkinlaisen opastajan roolin.
Oppaan rooli ja reittivalinta
Oikea oppaan rooli minulla oli parissa asiassa. Reitin suunnittelussa ja asioiden kertomisessa eri alueista ja paikoista, missä kuljemme. Kovasti siis tuumailin etukäteen minkälaista reittiä ja millä Meikon alueilla meille suunnittelisin. Ja miten voisin varmistaa, että pystymme kaikissa tapauksissa pysymään niissä aika tiukoissa aikatauluraameissa, jotka meillä tuona sunnuntaipäivänä oli, johtuen muunmuassa ihmisten kulkemisen haasteista. Dorgarnin kallioylängön kiertävään reittiin sitten päädyin, täydennettynä jollain etenemisen aikataulun määräämällä paluureitillä jommalta kummalta puolen Meikonjärveä. Niin sain reitille mukaan komeita kallioita, muhkeita näkymiä, monia erämaalampia, erilaisia suoalueita ja metsämaastoja, parenteesin jälkiä ja sitten vielä Meikonjärven upeita rantamaisemia. Vähän polkuja ja metsäteitä, paljon kulkua poluttomissa maastoissa. Vaihtelua siinäkin.
Minä ajattelin tällä retkellä vetää oppaan roolia aivan minimaalisesti, koska koin pääseväni kulkemaan kollegojen kanssa, jotka kaikki osaavat niitä asioita vähintään saman verran kuin minä. Eikä sellaista hyvin monitahoista asioiden huomaamista, ennakoimista ja hoitamista tarvittaisi, kuin mitä useimpien ryhmien kanssa todella tarvitaan. Ja leppoisalla, epämuodollisella, tasa-arvoisella tavalla meillä olisi kaikilla mukavaa. Katsotaanpa sitten, miten tuo oikeasti menikään :-).
Kertomisen malli
Tämän retken päätin kuvata hiukan erilaisella tavalla kuin tavallisimmin. En kuljeta lukijoita varsinaisesti mitään reittiä pitkin, vaan poimin matkaltamme erinäisiä paikkoja, tapahtumia ja jutusteluja, höystettynä kuvilla. Asettelen tapahtumat kolmeen kolmannekseen, joita erottavat toisistaan retken kaksi pidempää taukoa. Pieni harmi on toki se, ettei kukaan meistä näköjään ottanut yhtään valokuvaa alkumatkasta.
Tapaaminen
Minä kävin poimimassa naispuoliset kollegani Kirkkonummen asemalta kello 9:20, kuten oli sovittu ja koko jengin treffipaikkana oli Meikon ulkoilualueen parkkipaikka Korsolammentien ja vajaan 10 minuutin ajomatkan päässä. Siellä odotteli jo minun opaskurssin taisteluparini ja olipa kiva nähdä ja vaihtaa kommentteja pitkästä aikaa kaikkien kanssa! Ekan kerran sitten viime heinäkuun yhteisen opaskurssimme Lapissa. Mutta kauaahan ei siinä mennyt, koska kaikki olivat niin perinjuurin valmiita lähtöön heti autosta noustuaan – kuinka ollakaan! Säätila oli sellainen marraskuisen pilvinen, eikä sen paremmin sääennusteista kuin taivaalle katsoenkaan oikein osannut arvata mihin suuntaan se tuosta kääntyisi, vai kääntyisikö mihinkään?
Retken alkukolmannes
Nousimme sitten ylös Dorgarnin ylängölle, kulkien ensin minulle kovin tuttuja polkuja pitkin, neljän kauniin lammen rantoja myötäillen. Minä tietenkin kertoilin muille jotain pieniä juttuja erinäisiin paikkoihin liittyen, kuten myös hauskan tai typerän ”muistisäännön” noiden lampien nimistä. Tuo tyypillinen pääkaupunkiseudun elämänkaaritarina menee siis näin. Ensin tavataan se ihana impi (Immerlampi), sitten lyödään hynttyyt yhteen ja perustetaan koti (Kotolampi) Korsoon (Korsolampi). Kohta onkin tupa täynnä kakaroita (Kakarlampi). Noh, lampien järjestys on kyllä tuossa tarinassa aivan vinksallaan, jollei kaikki muukin :-).
Seuraavaksi käytiin katselemassa pitkiä maisemia Dorgarnin kallioalueen itäreunalla, alas Mustjärveen ja sen takana nousevaan muhkeaan Urbysbergetin huippuun. Vaikka poluilla, kalliomänniköiden suojassa oli ollut ihan tyventä, tuolla avoimilla reunoilla tuuli oli aika purevaa, emmekä siten siellä kauhean kauaa viihtyneet. Saati että olisimme kahvitauolle jääneet, kuten olin pikkuisen ajatellut. Mutta suunnitelmia kannattaa melkein aina säätää sen mukaan, miten asiat etenevät ja tilanteet sekä säät edellyttävät.
Sieltä taipaleemme lähti kulkemaan läpi Dorgarnin ylängön vaihtelevien maastojen ja minä onnistuin jotenkin viemään meidät peräti sellaista reittiä, jota en ollut itse vielä koskaan mennyt, vaikka useat tusinat kerrat olen noissa maisemissa ristiin ja rastiin kulkenut. Saimme siis kulkea läpi aika monien vähän metsäisempien kohtien, vaikka tuolla helposti voisi päätyä pysymään suurimmaksi osaksi kallioisilla alueilla.
Olosuhteet olivat aika erikoiset ja hauskat. Kymmenisen senttiä pakkaslunta oli maisemien peittona ja tunnelma oli aivan talvinen. Toisaalta kuljimme kuitenkin pelkästään saappailla tai vaelluskengillä. Kaikkein huikeinta oli kävelemisen tunne läpi pakkasen jäykistämien, lumikuorrutteisten kanerva- ja mustikkavarvikkojen. Askeleet upposivat puoli metriä ja jalkoja piti nostella sen mukaisesti. Vähän siis niin kuin syvässä lumessa tarpoen. Ei toki yhtä raskasta, mutta kaikin tavoin kehoa virkistävää liikuntaa!
Vaikka mennyt loppukesä ja syyskausi oli tosi pitkälle erinomaisen kuiva ja maastot sen mukaisia, nyt marraskuussa luonnon vesitasapaino on jo päivittynyt takaisin aika normaaliksi, ainakin aivan eteläisimmässä Suomessa. Niinpä suot, purot ja metsäojat alkavat taas olla melko täynnä vettä. Ja me saimme siellä sun täällä jopa vähän kierrellä, löytääksemme sopivia ylityspaikkoja, ilman tassujen kastumista. Mukavia harjoituksia, jotka nekin lisäsivät vaihtelua retkeemme!
Sitten oli lopulta vuorossa lounastauko, erämaalammen rantakalliolle päästyämme. Meikäläisen bensiinipolttimella varustettu Trangia tuotti aika nopsasti reilut puolitoista litraa kiehuvaa vettä, josta riitti kaikille neljälle. Erilaisiin keveisiin kenttälounaisiin, mitä itse kukin oli mukaansa pakannut. Meikäläisellä se oli iso mukillinen Latte Macchiato –kahvia tuplajuustokinkkuvoileipäpaketin kera. Avoin paikka ei ollut lämpimimmästä päästä, mutta nämä veijarit olivat kaikki hyvin varustautuneita taukotakkeineen kaikkineen ja niin tuo noin tunnin mittainen evästauko oli oikein mukava rupattelutuokio.
Retken keskikolmannes
Seuraavaksi halki ylängön, kurkistamaan sen toinen erämaalampi ja sieltä sitten Meikon maailman huipulle, lähelle erämaa-alueen halkaisevaa – tai sen rajaavaa, näkökulmasta riippuen – suurta sähkölinjaa. Valokuvia otettiin ja juteltavaa riitti.
Läpi metsittyneen suoalueen, missä saimme loikkia yli puolesta tusinasta ojasta. Niin hyvin täyttyneitä nekin olivat, että paikkojen etsimistä harrastimme monesti tovinkin aikaa, ennen hyppyjä. Koska pitävän paikan löytäminen ei ollut aina ihan helppoa edes siellä lähtöpuolella, saati sellaisen arvaaminen laskeutumisalueella.
Toista Meikon alueen luonnotilaisista suurista avosoista ihastelimme ensin sen rantoja pitkin kävellen ja sitten hänet peräti yhdestä kapeahkosta kohdasta ylittäen. Niitä maisemia kelpasi jokaisen ihailla, jopa sellaisella syysharmaalla kelillä.
Toisella puolen suota onnistuimme taas vaihteeksi kulkemaan jopa minulle uusissa paikoissa, etsien tiemme välillä läpi hiukan hankalienkin tuulenkaatoryteiköiden. Metsätieverkostolle, jota pitkin marssitin jengiä pienen matkaa, taas vähän erilaista Meikoa tarjoillen.
Pian taas metsiin, talsien jälleen yhden erämaajärven vieritse ja pikkuista polkua pitkin toiselle metsätielle, joka johdatti meidät Kirkkonummen helmen, Meikonjärven länsirannalle. Siellä kelloa katsoen oli helppo valita sujuvin reitti takaisin lähtöpaikalle, jotta eri ihmisten aikataulut pysyisivät hallinnassa.
Retken loppukolmannes
Ja niinpä osuikin taas hieno ”reiviniemi” meidän toisen evästaukomme paikaksi. Siinä kylmän nuotiopaikan äärellä, pöllipenkkien päällä nautimme varttitunnin verran termospullokahveista, katsellen järvimaisemien kauneutta. Aivan omanlaistaan se taas oli, sellaisena koleana marraskuun päivänä, rantojen jääriitteineen. Mutta kaunista. Niin hyytävä oli tuuli, että vähän kohmeeseen olivat ainakin meikäläisen kädet päässeet siinä kahviaskarrellessa. Mutta kohtahan taas lämpiäisivät sormikkaiden sisässä, kunnon patikoinnin myötä.
Tuossa kohdassa minun oli tarkoitus suorittaa porukalle loppukuulustelu, jollaisista kuvioista olimme saaneet kovasti maistiaisia opaskurssillamme. Tämän tentin aiheena olisi ollut kaikkien niiden yhdeksän järven ja lammen nimet, jotka olimme retkellämme nähneet. Olisi ollut, jos olisin muistanut :-(.
Innokkaat geokätköilyn harrastajat kävivät etsimässä yhden kätkön aivan taukopaikkamme läheltä ja siinä sai meikäläinenkin taas yhden pienen näytteen tuollaisista piiloista. Stimuloimaan sitä, että muistaisin joskus itsekin mennä kokeilemaan tuota touhua.
Jäljellä vielä marssi hyvää polkua, pitkin järven rantoja. Jotain tietoja tuosta järvestä ja sen ympärillä sijaitsevista mielenkiintoisista kohteista ehkä vielä muistin kollegoilleni kertoa, mutta taisipa jutustelu pääosin kulkea ihan omia ratojaan – niin kuin se parhaimmillaan ja useinkin menee ulkona toisten kanssa kävellessä.
Näkemisiin!
Takaisin parkkipaikalla oltiin noin viideltä, aikalailla hämärän rajamailla. Kävelyä hämärän putoaminen ei olisi vielä häirinnyt ainakaan puoleen tuntiin ja minulla oli varoiksi mukana useampiakin otsalamppuja ja fikkareita. Mutta näin pääsimme juuri ja juuri takaisin suunnitellun aikaraamin sisällä.
Mukavaa tuntui olleen kaikilla ja toivottavasti kollegat saivat myös lisää näkökulmaa Meikon alueen monipuolisuuteen ja erämaisuuteen. Ajatuksia vaihdettiin siitä, miten ja missä voitaisiin seuraavan kerran tavata vanhoja kurssikavereita, ehkä laajemmallakin porukalla. Mutta ne jutut jäivät vielä jatkomietintöjen kohteeksi.
Kahteen suuntaan lähdettiin autoilla, jotta kaikki ehtivät sopivasti kotiinsa. Näkemisiin vaan jossain joskus taas!
–Kari
Lähierä™ 