Tiivistelmä: Ylös kirjailtuja asioita yhdestä tammikuisesta seikkailusta läpi Etelä-Suomen umpihankien. Osana Lähierä-blogin sarjaa ”Sulaa hulluutta”.
Retki 27.1.2019
Hulluuden taustoja
Tähän eräänlaiseen uusintaan syttyi ajatus edellisen sunnuntain pienellä hiihtelyretkellä. Silloin päätin ottaa ja lähteä lenkkeilemään oikein metsäsuksilla, ensimmäisen kerran tänä talvena. Toki jo aiemminkin olisi voinut nuo tosi talven välineet esiin kaivaa, koska eteläisen Suomen talvi on tammikuun aikana kehittynyt ihan sellaiseksi oikeaksi talveksi, jollaisista nykyään useimmin puhutaan vain menneisyyden muistoina. Tuon reilun parin tunnin ulkoilun aikana päädyin toteamaan lunta olevan maastoissa jo aivan muhkeasti. 35-45 senttiä arvioin keskimääräiseksi lumipeitteen paksuudeksi ja metsäsukset kulkivat hienosti aivan kaikenlaisissa paikoissa. Siellä jossain hangen alla olivat piilossa kaikki kivet, risut ja männynkävyt. Tasaisilla mailla pitkät sukset upposivat koko ajan 10-15 senttiä päällimmäiseen pulverikerrokseen ja meneminen muistutti paljon enemmän kävelyä, kuin hiihtämistä. Siellä sitten peltoa ylittäessäni satuin hiihtämään yhden tutun sähkölinjan alta, jolloin sovellettu uusinta-ajatus pääsi syntymään jopa nelisensataa vuotta Hämeen ytimissä oleilleen päähän. Isän puolen suku on syyllinen suurimpaan osaan tuosta, toim. huom.
Tämä tarina on siis eräänlainen jatko-osa tähän Sulaa hulluutta –sarjassa aiemmin julkaistuun juttuun ”Sulaa hulluutta, osa 2 – Sähkölinjaa länteen”. Jos ketä siis mahdollisesti kiinnostaisi tai kummastuttaisi moinen reitinvalinta, niin semmoiset selviävät edellisen linkin takaa.
Kimppayrityksiä
Haettuani vaimoni kotiin parin viikon lastenhoitoreissultaan ja saatuani häneltä ystävällisen hyväksynnän mokomalle sunnuntainviettosuunnitelmalleni, heitin siitä viestin tutulle eräveliporukalle. Jos vaikka jota kuta moinen hölmöily myös kiinnostaisi ja siihen löytyisi mahdollisuus. Enpä suurena moisen todennäköisyyksiä pitänyt ja oikeassa olin. Samanlaisella typerän lyhyellä ennakkovaroituksella kysäisin asiaa myös naapuriltani Harrilta, jonka tiedän olevan intohimoinen metsissä kulkija, kaikkina vuodenaikoina ja varmaan noin millä tahansa liikkumistavoilla. Eihän tuo tietenkään hänen kiireisiin aikatauluihinsa osua voinut. Sain siis pudottaa pois mielestäni epäilyt siitä, kuinkahan meikäläinen rauhallinen liikkuja niin kovakuntoisen vauhtihirmun kyydissä olisi pysynytkään. Mutta toisaalta ajatus yhteisistä kunnon metsäretkistä iski vissiin tulta niin hyvin, että sovimme yrittävämme sellaisia kalentereihimme sovitella jo heti helmikuulla.
Tarinan muoto
Tämän tarinan kirjailen ylös vaihteen vuoksi erilaisten retkeen liittyvien osa-alueiden kokemusten ja puntarointien kautta, kronologisesti etenevän kertomuksen sijaan.
Lähtö
Omalta pihalta lähdin, sukset ja sauvat kainalossa talsimaan sunnuntaiaamuna joskus kymmenen jälkeen. Kävellen päätin mennä ensimmäiset sadat metrit, koska ajatus laskemisesta kalliolta alas sähkölinjalle melkein kolmemetrisillä suksilla ei todellakaan houkutellut. Pakkasta oli noin 17 astetta ja aurinko kultasi kaikki ympäristöt lumikuorrutteisine puineen niin kauniiksi, kuin mikään voi talvella ylipäätään olla! Olin varustautunut ja pukeutunut kerta kaikkiaan kunnollisesti täyden päivän vaellukselle kunnon kylmissä talvioloissa ja viimeisten valmistautumisten tuoksinassa oli jo ruvennut hiki iskemään pintaan, joten lähdin kävelemään ilman pipoa, hanskoja ja takkiakin lämpötilan tasaamiseksi. Ja tasaantuihan se hitto vieköön niin nopsasti, että alhaalla linjalla täytyi aivan ensi töikseen vetää kaikki nuo päälleen, ennen suksien jalkaan laittamista.
Lumiolosuhteet
Jo aivan alkumatkan peltotaipaleilla pääsi tuntumaan Etelä-Suomen talven nykytilasta, viimeisimpien 15 sentin lumisateiden jälkeen. Lunta piisaa! Meikäläisen 2,7-metriset metsäsukset upposivat joka askeleella noin 15-20 senttiä päällimmäiseen puuterilumikerrokseen, joten kävelyähän se eteneminen silloin on. Mutta niin hienoa sellaista, kun jalkoja ei kuitenkaan tarvitse mitenkään lisää nostella, vaan suksen kärjet hoitelevat sen homman. Hidasta se kulkeminen kyllä on ja mahdottomasti energiaa vaativaa! Näistä aspekteista lisää myöhemmin.
Instrumentit talvella
Näiden kanssa minulle meinasi nyt tulla vähän haasteita. Ei niin, ettenkö olisi kameran ja kännykän kanssa opetellut ja löytänyt toimivat tavat myös talvisaikaan, kovimmissakin kelioloissa. Mutta nyt tuli vaan lähdettyä retkelle niin, että molemmissa laitteissa oli jo elämänsä ehtoopuolelle ehtineet akut enkä mokomalle päiväretkelle kauniilla säällä lähtiessä viitsinyt ottaa mukaan tosi talvioloihin itse rakentamaani akku + kännykkä –pakettia. (Kiinnostuneille siitä lisätietoa täällä: ”Tuumailuja navigoinnista”, noin jutun keskivaiheilla, otsikon ”Sähkön riittävyys” alla.
Kamera minulla oli vakipaikallaan repun vasemman olkahihnan kotelossa. Mutta akun olin laittanut talteen lämpimään, rinnallani takin sisässä roikkuvaan pieneen laukkuun. Muuten tuo akun raato ei yhtäkään kuvaa minulle tarjoaisi. Muttei se kyllä noinkaan niitä tarjonnut, koska aivan liian työlästä ja hidastahan moinen askartelu olisi! Niinpä pidin sitten kännykkää omassa oikean olkahihnan kotelossaan, mistä se oli näppärä ottaa esiin kuvaamista varten.
Mutta tuo konsepti suostui toimimaan nippa nappa ekaan taukoon asti, jonka jälkeen puhelimen sinänsä täyteen ladattu akku simahti. Tuolla ensimmäisellä evästauolla viritin sitten nämä asiat toisin. Puhelin latautumaan lisäakusta repun sisään. Lähelle miehen selkää, monien eristeiden taakse ja lämpimien termospullojen huomaan. Kamera puolestaan mahtui siihen rinnuksillani kulkevaan pikkulaukkuun, mistä sitä oli vallan näppärä käytellä koko loppureissun ajan.
Eläinten jäljet
Tällaisissa täydellisissä lumiolosuhteissa monien luonnon eläinten olemassaolosta saa enemmin ja parempaa tietoa, kuin milloinkaan muulloin. Niinpä minun oli pysähdeltävä aivan tuon tuosta katselemaan ja välillä valokuvaamaankin erilaisia jälkiä kauniilla lumipinnoilla.
Aivan suurta ihmetystä herättää ainakin minussa se, miten pitkäkorvaiset jänöjussit pystyvät etenemään myös valtavan syvässä lumessa! Monin paikoin joka ainoa hypyn jälki oli 30-40 senttiä syvä monttu ja jäljet 2-4 metrin päässä toisistaan. Sellaista voimaa ja kimmoisuutta ei voi kuin ihailla! Eikä voi ymmärtää, miten paljon energiaa tuommoinen meneminen mahtaakaan kuluttaa. Ja miten hiivatissa ne energiamäärät saa tuolta talvisen luonnon olemattomista antimista hankittua?
Sorkkaeläimet puolestaan hakeutuvat tuollaisissa lumiolosuhteissa kulkemaan likimain pelkästään polkuja pitkin. Ne ovat heidän ikiomia reittejään, jonka joku on ensin tehnyt ja kaikki muut niitä sitten käyttävät. Nuo urat ovat 40-45 senttiä syviä ja ehkä 25 senttiä leveitä. Sellaisia, missä ihmisen kengät tai saappaat eivät oikein millään mahdu kulkemaan. Eikä siellä toki ainuttakaan ihmisen tekemää jälkeä koko päiväretkeni aikana näkynyt! Kun en tässä nyt laske mukaan joitakin talojen lähipelloilta löytyneitä moottorikelkan ja mönkijän jälkiä, sekä latulenkkejä.
Yllätyksiäkin tarjolla
Siellä ihminen tarpoi aivan yksinään talviluonnon sisässä. Kun ei anna sen häiritä, että ihmisen sähkölinjalleen raivaamaa aukkoa pitkin kuljetaan, niin luonto näyttäytyy ympärillä täydellisen kauniina ja monipuolisena. Ihmisen olemassaolosta ei ole muuta jälkeä, kuin juuri se sähkölinja. Jäljen jälkeä ei missään. Liikenteen äänetkin hiipuvat useimmissa paikoissa kokonaan pois mäkien, metsien ja lumipeitteen taakse. Kulkijan ajatukset kuljeskelevat ties missä.
Sitten yht’äkkiä silmäkulmasta havaitsee kaukana edessäpäin tumman hahmon kulkevan yli sähkölinjan! Tai oikeastaan vain loppuvilahduksen siitä. Katos vaan, hirvi! Vaikka havainto kovin lyhyt ja vajavainen olikin, jotain hiukan outoa siinä tuntui olleen. Aika lujaa tuo meni – mutta kyllähän hirvistä välillä vauhtia lähtee. Ja kumman tasaisesti?
Nyt silmät katselivat sinne eteenpäin tarkkaavaisesti ja onneksi hetken päästä perässä tulikin toinen hirvi, tällä kertaa vaalea sellainen. Auton katto!
Mitään karttojahan ei mies viitsi tällaisella retkellä katsella, koska tietää mihin sähkölinja johtaa, eikä siitä eksymään pääse. Mutta kun antaa ajatusten vaan lennellä vapaina siellä luonnon keskellä, ei myöskään tule juurikaan tuumailtua edessäpäin odottavia maastoja. Eikä edes sitä, että ylitettävänä on Överbystä kantatie 51:lle johtava tie!
Eteneminen
Lyhyesti ja ytimekkäästi, se oli uskomattoman raskasta – ja samalla hienoa! Hienous tuli tietenkin siitä, että pääsi kulkemaan aivan vapaasti, oman päänsä mukaan siellä villissä talviluonnossa. Ja etenemäänkin ihan sellaista rauhallista vauhtia, missä ei mitenkään tuntunut paikalleen juuttuneen. Retken lokista katsellen varsinainen kävelyvauhti näyttää olleen 3 km/t paikkeilla, mikä ei nyt vesiä silmiin tuo, muttei mitenkään aivan surkeaakaan ole, etenkään paksussa umpihangessa.
Mutta tuon vauhdin ylläpitäminen noissa olosuhteissa ja noilla varusteilla asettui sitten juuri niille rajoille, jota meikäläinen jaksaa pidempään ylläpitää. Ja lisäksi täytyi kuitenkin hyvin usein pitää lyhyitä taukoja niin hengityksen tasaamiseksi, kuin varsinkin jalkojen maitohapotuksen estämiseksi. Koska mokoma hapotus on tunnetusti mahdottoman haitallista pidempää liikkumista ajatellen. Onneksi aika usein sitä sai näppärästi yhdistettyä noita puuskutustaukoja valokuvaamisen kanssa. Sitten tulivat lisäksi vielä aika monet erikoispaikkojen hoitamiset, kuten aidat, isot ojat, ynnä muut semmoiset. Mistä kerron vielä vähän enemmän toisen otsikon alla.
Todelliseksi etenemisen vauhdiksi muodostuikin sitten vähän alle 2 km/t. Eikä tuossa viiletyksessä ole vielä mukana mitään varsinaisia pysähdyksiä, evästaukoja!
Mutta ei tuo vauhti tosiaan yhtään hitaalta tuntunut, vaan juuri oikealta ja sopivalta! Niin kuin se toki olikin. Jos tuolla olisi ryhtynyt vauhtiin tuskastumaan ja päivämatkoja murehtimaan, pilallehan kaikki olisi mennyt. Eikun vaan tasaisesti puuskuttaen taas seuraavan mäen päälle, ihaillen joka puolella aukeavaa kaunista luontoa ja ihmetellen taas uusia näkymiä sen mäen päällä. Huikan ja valokuvan ottaen, ilman kiirettä, lidl by lidl.
Paikat ja maisemat
Koko tällaisen sähkölinjaa pitkin kulkemisen pohjimmainen ajatushan on se, että se tarjoaa aivan täydellisen läpileikkauksen niihin alueisiin, joiden läpi linja kulkee. Aivan kirjaimellisesti, viivottimella vedetty läpileikkaus, vain harvoine, loivine käännöksineen. Ja Etelä-Suomen maastot ovat kertakaikkisen vaihtelevia. Kallioita toinen toisensa perään, väleissä notkelmia, soita ja hyvin monenlaisia metsätyyppejä. Peltoja tietenkin ja asumuksia, nämä ”maastot” yleensä käsi kädessä kulkien. Teitäkin ylitettäväksi joskus.
Nyt kaikki nuo erilaiset hienot luontotyypit näyttäytyivät kauneimmassa mahdollisessa talviasussaan! Valokuvia tuli otettua niin, että moinen tuntui välillä liikaakin lisähidastavan ei muutenkaan päätä huimaavaa etenemisvauhtia. Mutta eihän muuta voinut tehdä! Silti oli aivan koko ajan tunne, ettei valokuviin kerta kaikkiaan saa tallennettua kuin jotain vajavaista siitä kauneudesta! Eipä tuossa vielä mitään, sillä moiset tuntemukset ovat minulle jo tuttuja ainakin sadoista eri paikoista ja tilanteista tuolla luonnossa. Mutta nyt taisi mieleen iskeä ehkä ensimmäisen kerran semmoinenkin ajatus, etten varmaan pysty noita tuntemuksia riittävän hyvin edes lauseilla kertomaan!
Mitä ihmettä sitä silloin tehdään, kun kirjallisen ilmaisun voimaan vahvasti uskova ihminen moisia miettii? Sitä koetetaan kehittää ilmaisemisen tapoja vielä enemmin ja kovemmin!
Kulkuvälinevertailuja
Siitä lähtien, kun tämän talviretken ajatus päähäni pälkähti, olin itsekseni pähkäillyt kuinkahan noiden maastojen läpi kulkeminen suksilla mahtaa suhtautua kesällä patikoimiseen. Minä ihan oikeasti tuumailin, että voisikohan sitä päästä päivän aikana kulkemaan vaikka samanmoisen matkan Inkoon itäisimpien peltoalueiden reunoille, kuin silloin joskus heinäkuussa? Vai kenties jopa pidemmälle, koko sähkölinjan alkupisteeseen, Inkoon nyt jo purkutyön alla olevalle voimalaitokselle?
Noh, silloin patikoitiin 20,8 kilometriä. Nyt yhdeksän, eli ei edes puolta tuosta! Toki aika iso ero on myös matkoihin käytetyissä ajoissa, kymmenen tuntia versus kuusi tuntia ja vartti. Jonkun puolisentoista tuntia olisi sinällään valoisaa aikaa ollut nyt tammikuussakin enemmän (aamupuolelta) käytettävissä, mutta minun käytettävissä oleva energiani ei olisi luultavasti enää sitäkään lisää sietänyt. Niin mahdottoman intensiivistä tuollainen paksussa umpihangessa kulkeminen vaan on!
Alkuperäiset, utopiaksi osoittautuneet talvikulkemisen mietteeni sisälsivät arveluita, että raskaampaa lumessa tarpominen luultavasti olisi. Mutta sitä varmaan paljonkin kompensoisi se, että talven lumihankien päällä pääsee paljon vapaammin menemään mistä haluaa. Miestä eivät pidättele, eivätkä kiertämään pistä sen paremmin viljellyt pellot, kuin niitä halkovat valtaojatkaan. Juuri tuo asia kyllä osoittautui hyvin pitkälle totta olevankin. Pahimmistakin valtaojista pääsi pitkillä suksilla tosi hyvin yli ihan mistä tahansa kohtaa, samoin jopa Myllykylänjoestakin. Toki oikein isoissa ja jyrkkäreunaisissa ojissa sai sitten jonkunkin verran äheltää alas ja ylös. Ja joskus jopa vähän kiertää, koska pusikkoisiin kohtiin ei pitkien suksien kanssa ole asiaa.
Mutta sujuvan suksimisen kääntöpuolelle tulevatkin sitten esimerkiksi aidat, joiden ylittämisestä tai alittamisesta tulee aikamoisia ähellysoperaatioita. Ja kaikkein eniten lisää vaivaa, sekä ajan kulua tulee jyrkistä, kallioisista ylä- ja alamäistä! Ylös aina pääsee, mutta se vaatii siksakkia, haarakäyntiä ja paljon puuskutusta. Alamäet puolestaan takaisin menoja ja kiertämisiä.
Kylläpä tuli taas vyön alle erinomaista kalibrointietoa näissä etelän maastoissa kulkemisesta! Nyt jää vielä miettimään, mitenkähän tuo olisi mennyt lumikengillä? Minun niin luotettaviksi osoittautuneiden arvioitteni mukaan niillä pääsisi kyllä vähemmällä säätämisellä kaikista erityispaikoista, mutta kulkemisen rasittavuus muuten olisi vielä suurempi, kuin metsäsuksilla. Ehkäpä tuokin tulee joskus vielä empiirisesti tutkittua?
Ykköstauko
Kaksi varsinaista ”rinkkataukoa” päädyin päivän retkelläni pitämään. Ensimmäisen paikaksi valikoitui ihka ensimmäisen kallion laki, ylitettyäni ensin alkumatkan aika laajat peltoalueet. Kolmen kilometrin verran niitä oli ja noin puolitoista tuntia noiden taipaleiden taittamiseen käytin. Istahdin auringonpaisteeseen, lumesta puhdistamalleni kivelle, istuinalustojen päälle, valtavan kauniin kallion laella! Tajuten siinä samalla, että joku lepo- ja tankkaustauko olisi ehkä kannattanut pitää jo vähän aiemmin. Mutta hyvä näinkin.
Siinä kuumaa kaakaota ja voileipiä nauttiessani katselin myös matkan etenemistä karttalehdellä sekä kellotaululla ja aloin ymmärtää, että ”näillä keleillä” minä en kyllä kovin pitkiä päivämatkoja tule taittamaan. En sen paremmin jaksamisen, kuin valoisan ajankaan puolesta. Puolisen tuntia tuolla tauolla istuin ja vaikka taukoa siinä auringonpaisteessa aloittaessa lämpöä tuntui piisaavan tuhlattavaksi asti, olinhan kuitenkin aika kohmeessa siitä taas liikkeelle lähtiessäni. Niin perin juurin tuttu juttu meikäläiselle, joka on välillä vähän laiska taukovaatteiden käyttämisessä. Joita nytkin on mukana vaikka kahden hengen tarpeisiin!
Kakkostauko
Toisen kunnon tauon paikka tuli sitten eteen vajaan viiden tunnin kohdalla lähtöhetkestä ja noin 7 kilometrin kokonaistaipaleella. Silloin olivat jääneet taakse aika pitkät metsä- kallio-osuudet ja edessä alkoivat aueta taas laajat viljelysmaat. Kun näin edessäni pari kolme kaunista metsäsaareketta, joiden länsireunoja auringon viime säteet kultasivat, tiesin tauon olevan taas käsillä!
Nyt teinkin sitten itselleni oikein kunnon taukoleirin. Otin siis reppuni alta esiin Fjellduken-merkkisen pivipeitteeni, jonka sisään sukelsin reppuineni kaikkineni. Siellä täydellisesti kolealta ulkomaailmalta turvassa kaivoin repustani ruokatermospullon ja aloin lappaa vaimon tekemää kuumaa nakkikeittoa koneeseen! Se maistui väsyneelle miehelle aivan ihanalta ja vaikka termarissa oli soppaa kahden kunnon annoksen verran, minä poika lusikoin ja lopuksi ryystin sen tyhjäksi. Olotila oli kaikin tavoin suorastaan nautinnollinen, koska tuollaisen eristetyn ja lämpöä heijastavan suojapussin sisässä lämpötila oli välittömästi noussut ties mihin lukemiin. Istuin siellä ohuehkoissa, hikisissä vaellusvaatteissani, takki auki, ilman pipoa ja hanskoja. Otsalamppu päässäni, koska vetoketjut olin vetänyt kerta kaikkiaan kiinni. Vain pari kertaa kurkistelin hiukan ulos lämpimästä pesästäni, ihaillen vihoviimeisten ilta-auringon säteiden kultaamia talvisia maalaismaisemia. Kovin harva suomalainen retkeilijä ja eränkävijä vissiin tuntee pivikonseptin hienoutta? Teille kaikille suosittelen siihen tutustumista vaikka tämän blogin artikkelisarjan ”Herttuan tarinat” kautta.
Tuon tauon mitaksi muodostui noin kolme varttia ja vaikka reppu oli pakattu muuten täysin valmiiksi siellä sisällä lämpimässä, kiirusta täytyi pitää, ettei olisi liikaa hyytynyt sillä aikaa kun pakkasi pois leirivaatteen ja kameravirityksen. Pakkasta oli kuitenkin ainakin 15 astetta, eikä ilma aivan täysin paikallaankaan tuntunut pysyttelevän. Eteenpäin jatkaessani jutustelin rauhallisesti läheisen talon poneille, jotka olivat toimiani vallan kummastuneina tuijottaneet koko leirissä oloni ajan.
Maali
Vielä jonkun matkaa jatkoin taivallustani Svarvarsin peltoalueilla, ennen kuin päivänvalo alkoi hiipua pois. Silloin soitin vaimolleni, joka lupasi tulla minut noutamaan vanhan Kuninkaantien ja rantaradan risteyksestä. Sitä ennen kerkesin vielä käydä ylittämässä sen peltojen keskellä kulkevan valtaojan, joka oli pakottanut Aarnon ja minut kiertämään pitkän lenkin silloin joskus kesällä. Nyt siitä pääsi pitkillä suksilla helposti yli mistä tahansa kohdasta.
–Kari
Lähierä™ 
Kiitos hienosta kirjoituksesta!
Sulaa hulluutta I on vieläkin hyvässä muistissa !
Tästä retkestä tuli mieleen ”hankikantonen”, varmaan tuttu ilmiö eräjormalle vuosien takaa.
Tämänkin retken olisi voinut tehdä maastopyörällä hankinatosen aikaan aivan kevyesti (tai vaikkapa jopolla) 🙂
En tosin tiedä onko sellaista lapsuuden keväistä 60-70-luvun ilmiötä enää ikinä ollenkaan ?
T: Pekka
TykkääTykkää
Ehdottomasti voisi ja suorastaan HALUAISI päästä joskus talvipyöräilemään kunnon hankikannon päälle!!! Semmoisissa oloissa pääsisi menemään niin kuin ei koskaan ennen eikä missään!
Onneksi jopa semmoisia lapsuuden muistojen hankiaisia kyllä vaan yhäkin on, kun vaan sattuu säätilat ja ihmiset kohdalleen. Tähän asti paras ja aivan huikea sellainen sattui minulle ja kolmelle kaverilleni kohdalle neljä vuotta sitten.
https://lahiera.wordpress.com/2016/04/17/kaakkolammen-kampalla/
Toivotaan siis jotain samanlaisia osuvan taas kohdillemme! Juuri parin tunnin päästä lähden vetämään 15 hengen ennakkoluulotonta porukkaa lumikenkäretkelle Kirkkonummen metsiin. Ja meitä odottaa siellä nyt aikamoinen hankiainen!
TykkääTykkää
Niinpä olikin teillä hankikanto neljä vuotta sitten! Vapauden tunne on ihan mahtava!
Vaikka jopolla pääsee paikkoihin mihin ei ikinä muuten pääse … 🙂
TykkääTykkää