Kantvikin Kasaberget

Jatkoa Roihuvuorisarjalle – joka ei ole virallisesti vielä alkanutkaan

Tiivistelmä: Retkikuvaus ja tietopaketti taas yhdestä upeasta etelärannikon kalliohuipusta, jolla on takanaan myös paljon historiaa. Kenties komeaakin sellaista Suomen esihistoriallisilta kausilta 2500-3500 vuotta sitten ja vähintäänkin erikoista vain 80 vuoden takaa.

 

Kelpaisiko tällainen maisema sinun pienen lähiretkesi taukonäkymäksi?

 

 

Viimeisin retki 28.5.2020.

 

Vanhoja vahtipaikkoja

Erillistä artikkelisarjaa minä en ole tästä aihepiiristä koskaan tajunnut rakentaa, vaikka syitä ja materiaalia kyllä totisesti piisaisi! Kyse on siis sellaisista korkeista kallioista, joita on tämän rakkaan Suomenmaamme kaukaisessa historiassa käytetty tähystyspaikkoina. Nykytiedon ja ainakin oletusten mukaan niiden aikojen ”liikennekameroina”. Niiltä paikoilta on tähystetty ja vahdittu rannikon tärkeitä vesiväyliä ja tarpeen vaatiessa välitetty tietoa merkittävän näköisistä aluksista tai niiden ryhmistä oman heimon tai asuinalueen ihmisille. Se oli valvontaa ja tiedotusta potentiaalisesti uhkaavista asioista.

 

Retken alue peruskartalla. Karttaote palvelusta Retkikartta.fi

 

Nopeus 1 miljardi km/t, bittejä 1 kpl

Se tiedon välitys hoidettiin silloisella ylivoimaisesti nopeimmalla tavalla, jolla viesti saatiin kulkemaan suorastaan valon nopeudella jopa 10-20 kilometrin etäisyydelle, toki paljon säätiloista riippuen. Ja myös vain äärimmäisen yksinkertaisena versiona – HÄLYTYS! Se tapahtui siis merkkitulien avulla. Sytyttämällä valmiiksi rakennettu suuri nuotio palamaan. Näistä syistä ainakin maamme etelärannikolla on erittäin monia kallioita, jotka yhä suorastaan nimissään tuota historiaa kantavat. Sellaisia nimiä ovat ainakin Kasaberget erilaisina variaatioina, jotka vapaasti suomentuvat nimeksi Roihuvuori.

Pelkästään näitä Kasaberget –nimen variaatioita kantavia kalliohuippuja löytyy hyvin monia ainakin Helsingin, Espoon, Kirkkonummen ja Siuntion rannikoilta. Ja sattuneesta syystä ne ovat kaikki myös paikkoja, joilta avautuu mitä muhkeimpia ja kauaskantoisimpia näköaloja yhä nykyäänkin!

 

Retken reitti Google Earth -satelliittikuvalla. 2,3 km ja 2 t 27 min. Kulku vastapäivään.

 

Nykyinen rannikko oli ennen saaristoa

Tässä jutussa kerron joitain asioita yhdestä Kasaberget –nimeä kantavasta kalliosta, joka sijaitsee Kirkkonummen Kantvikissa. Pikkalanlahden nykyisen pohjukan itäreunalla tuo seisoo, aivan meren rannassa yhäkin. Silloin joskus pronssikaudella Itämeren murtovedet ovat siitä jatkuneet ainakin nykyisen Pikkalanjoen uomaa myöten kauas Siuntioon saakka. Samoin kuin lukemattomiin paikkoihin nykyisen Kirkkonummen ja Espoon alueilla, mitä voi mukavasti tutkailla vaikka korkeuskäyrät sisältävän peruskartan avulla.

 

Nykyisen saariston väleissä näkee välillä sota-aluksiakin seilaamassa.

 

Vanha rakkaus löytyy uudelleen

Minä olen tuolla superupealla kalliolla retkeillyt kymmeniä kertoja viimeisten vuosikymmenten aikana, sen jälkeen kun sen itselleni joskus kauan sitten bongasin. Vuosi pari taisi päästä taukoa nyt välillä syntymään ja tämän kevätkauden ensimmäisen retken jälkeen ihastukseni heräsi henkiin uudelleen, taas kerran. Saaden minut myös keksimään, etten ole tästä kertakaikkisesta helmestä muistanut muille mitään kertoa!

Tämä tarina kertoo pääosin 28. toukokuuta tapahtuneesta retkestä yhdessä kahden eräkaverini ja yhden koiran kanssa. Toki takana on huomioita myös monilta aiemmilta vierailuilta noilla hienoilla alueilla.

 

Upeita kalliomaastoja piisaa joka puolella, tässä luoteiskulmilla.

 

Porkkalan luovutusaika

Alueen peruskarttaakin katselemalla voi huomata kuusi harmaata laatikkoa, jotka näyttävät sijaitsevan sekalaisten metsäteiden varrella, Kasabergetin itä- ja kaakkoispuolella. Ne ovat ammusvarastoja Porkkalan parenteesin ajalta. Siis siltä merkilliseltä ja melkoisen hurjalta ajanjaksolta toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomen täytyi kaiken maailman sotakorvausten ja maassa majailleiden valvontakomissioiden lisäksi luovuttaa koko Porkkalanniemi, Upinniemi ja suuret läänit Espoon länsipuolisista maa-alueistakin neuvostojoukkojen haltuun. Kirkkonummen, Siuntion ja vielä Inkoonkin maastot ovat yhä vieläkin täynnä monenlaisia jäänteitä noista oudoista ajoista. Ainakin kolmesta tämän blogin aiemmasta artikkelista voi tällä hetkellä katsella enemmin tietoja noista asioista.

• Parenteesilenkki Lynxin viitoittamana
• Porkkala Airport
• Parenteesin jäljet

 

Löytyy tilaa ja avaruutta. Happea keholle, sekä laajoja kaaria ajatuksille.

 

Ammusvarastot

Noita betonista tehtyjä varastoja halusin ensimmäiseksi kavereilleni näyttää, joten ohjasin retkemme alun kulkemaan ensin kahden kaakonpuoleisen varaston kautta ja sitten koko varastoryhmän viimeisen vierelle, lounaan suunnalla. Nuo ammusvarastot ovat kuulemma suunnitellut siten, että seinät ovat aika järeää ja paksua teräsbetonia, mutta katot vain kevyet, pääosin puusta tehdyt. Jos vaikka räjähtämään olisivat päätyneet, niin suurin osa hurjasta energiasta olisi purkaantunut ylös taivaan tuuliin ja vähemmän sitten lähiympäristöä tuhoamaan. Ajatus kuulostaa toki ihan fiksulta, mutta sen toimimisesta todellisuudessa en tiedä. Ehkei tiedä kukaan muukaan, sillä ehjinä ne tuolla yhäkin tönöttävät.

 

Sekalaisessa kunnossa on kaikki nykyään.

 

Osa niistä on avoimia, ovi ja ikkunat rikottuina, joten joitain pääsee sisältäkin ihmettelemään. Niin mekin teimme. Toisissa ovat ovet ja ikkuna-aukot ehjät ja säpissä. Jossain niistä on joku säilyttänyt mehiläispesiä tarvikkeineen talviaikoina.

Ammusvarastot on kaikki rakennettu ainakin nykyään soisen lammen ympärille. Se on toiminut oivallisena vesivarastona, ehkä sammutusteknisenä turvana mahdollisia katastrofitilanteita ajatellen. Varmuuden vuoksi tuolla on myös yksi betonista tehty vesiallas, johon vettä on silloin aikanaan pumpattu tuosta lammesta.

 

Alueen keskuslammen maisemaa. Isompi osa lammesta taustalla. Kuva: ML.

 

Kaikki ammusvarastot ovat joka tapauksessa päätyneet graffitiharrastajien vakiokohteiksi. Tuosta(kin) touhusta voi tietenkin olla vaikka mitä mieltä. Minä en kuitenkaan osaa tuolle nenääni nyrpistää, vaan jopa vähän salaa ihaillen olen joitain noista seinistä usein katsellut. Historian kerroksia, kuten joku fiksu joskus sanoi. Ja minun katsannossani nämä jälkimmäiset kerrokset ovat kyllä koko penteleesti parempia, kuin ne vanhemmat! Etenkin, kun ne näyttävät uusiutuvankin vuoden tai parin välein.

 

Lounaiskulman ammusvaraston nykyilme. Pahempaakin on tässä maailmassa nähty.

 

Muinaishaudat

Seuraavaksi nousimme ylös Kasabergetin huippualueelle yhtä helppokulkuista reittiä pitkin kallion kaakkoisreunalta. Melkein pientä polun jälkeäkin siinä paikoin kulki. Ensin menimme katsomaan kallioin korkeimmalla huipulla, koillisen kulmalla sijaitsevaa kivikasaa, joka onkin erittäin muhkeaa kaliiperia. Kyseessä on siis pronssikaudelta peräisin oleva muinaishauta, jollaisiin rannikkoseutujen asukkaat silloin hautasivat ainakin sukujensa ja kyliensä merkkihenkilöitä.

Juuri tästä haudasta on 1800-luvun lopulla löydetty peräti pronssinen tikari tai miekka, jonka pitäisi olla päätynyt vallan Suomen kansallismuseon kokoelmiin. Viite asiaan Kirkkonummen kunnan sivuilla.

 

Kantvikin Kasabergetin suurempi muinaishauta. Kuva: ML.

 

Tuolta huipulta aukenevat pitkät näkymät idän suuntiin ja ainakin kiikareilla varustautunut kulkija voi horisontista tunnistaa monia Espoon ja Helsinginkin maamerkkejä. Erinomaisesti sieltä on voinut aikanaan tarkkailla myös Strömsbyvikenistä nykyiselle Espoonlahdelle ja siitä eteenkin päin johtanutta vesiväylää. Tästä huimasta historian osasta löytyy kokonainen artikkelisarja: Sundetin väylän navigointi.

 

Kaksi eräveljeä ihmettelemässä koillisen suunnan maisemia. Kuva: ML.

 

Vielä toinenkin muinaishauta sijaitsee hiukan matalammalla huipulla 130 metrin päässä länsilounaaseen. Se on kooltaan pienempi, ehkä lähellä sellaista ”normaalia” hiidenkiuasta, joita etelärannikolta runsaasti löytyy.

 

Venäjän poikien miinatkin ovat jo kovasti luonnon maastouttamia :-). Huomaa hymiö! 

 

Evästauko

Tämän kaikkien retkien huippuhetkeksi aina ja iankaikkisesti päätyvän tapahtuman paikaksi valitsin sellaisen kallion kohdan, mistä avautuvat komeat maisemat Pikkalan lahdelle, Pikkalan selälle ja sitä kautta suorastaan rannattomalle Suomenlahdelle!

 

Tällaisten maisemien äärellä kelpaa vaikka vähän nirsommankin kulkijan evästellä.

 

Eikä tarvitse arvailla, oliko meillä siinä mukava nautiskella kahveja ja muita eväitä, samalla vanhojen eräkavereiden kesken jutustellen!

Säätila oli koko ajan ollut mitä hienoin, mutta juuri eväsleiriin päästyämme näkyi lännen puolella yksi sadepilvi, jonka reuna yritti kurottaa meille saakka. Veli M sitten ehdotti, että kietaistaanpa vaan Duket (eli pivipeitteet) päällemme, niin mahdollinen sade tuottaisi vain lisää riemua. Ja kun minä olin pakannut tällä kertaa suuren päiväreppuni täyteen tavaraa tietyn uuden modauksen testaamista varten, sieltähän sitten löytyikin peräti kaksi Dukea. Ja niin veli J pääsi myös ensikertaa hiukan maistelemaan sellaisen erävarusteen toimivuutta.

 

Eräveljekset kuin ilvekset. Kahden sukupolven pivipeitteiden sisällä. Kuva: ML.

 

Mitään sadetta emme sitten oikeasti niskaamme edes saaneet, muutaman olemattoman ripsahduksen vain pilven uloimmasta sormenpäästä. Noita kerrassaan komeita maisemia jaksoimme siinä ihastella noin kolmen vartin verran ja kamerat myös lauloivat. Olisimme toki siinä viihtyneet vielä vaikka kuinka paljon pidempäänkin, mutta minulla kun oli yksi erityinen ohjelmanumero mielessäni, niin aloin ehdotella liikkeelle lähtemistä.

 

Kiikarilla tai teleobjektiivilla voi tuolla nähdä perin kauas.

 

Terästappien mysteeri

Tuollaista seuraavassa kuvassa näkyvää terästappien riviä, joka kulkee noin karkeasti itä-länsisuunnassa koko Kasabergetin yli, ovat monet ihmetelleet. Minä myös, kunnes itse asiassa vasta tämän kevään retkillä osasin hiukan yhdistellä näkemiäni asioita, jolloin selitys oli itsestään selvä.

Kyseessä ovat ammusvarastoaluetta kiertäneen aidan pylväiden kiinnikkeet. Moinen aluehan oli tietenkin eristetty muusta varuskunta-alueesta ja tiukasti vartioitu. Jo kahdella edellisellä retkelläni täällä, minua oli alkanut kutkuttaa ajatus kävelemisestä alueen ympäri, tuon entisen aidan jäänteitä seuraten. En ollut lainkaan varma, mahtaisiko moinen hölmöily vähääkään kiinnostaa kahta kaveriani, mutta he kyllä innostuivat ajatuksesta oitis!

 

Näitä rivejä ovat monet ihmetelleet.

 

Aitahaaste

Niinpä lähdimme tuota suunnistusta harrastamaan suoraan siitä evästaukomme paikalta, jonka vierestä tuo selkeä rivi kulki. Lounaan suuntaan sovimme lähtevämme ja alkuun juttu olikin juuri niin helppoa, kuin miksi sen olin kuvitellut. Senkun vaan katsellaan aina seuraavat terästapit edessäpäin, kävellään sinne ja toistetaan samaa uudelleen. Mutta jo alle 100 metrin jälkeen alkoikin yht’äkkiä olla vaikea löytää mitään tappeja mistään. Maasto oli muuttunut kalliorinteistä männikköiseksi ja kivikkoiseksi metsäksi. Osasimme toki arvella noin suurin piirtein missä entinen aita olisi voinut kääntyä eteläkaakkoon, koska minun aiempien havaintojeni perusteella se oli tehty noin 100 metrin etäisyydelle lähimmästä ammusvarastosta.

 

Oliko teräspylväät vai puupylväät? Vanhat puuruuvit antavat vahvoja vihjeitä.

 

Kolmen miehen ja yhden koiran sinnikkäiden etsintöjen tuloksena lopulta alkoi taas aidan kiinnikkeitäkin löytyä myös alueen lounaisreunalta. Samoin myös kaakkoisreunalta vähän myöhemmin. Mutta noilla alueilla suurin osa kiinnikkeistä oli tavoilla taikka toisilla hävinnyt maastoon kuluneiden noin 80 vuoden aikana. Ehkä ne eivät kaikki olleet samalla tavoin teräksiä kallioihin ja kiviin kiinnittämällä tehtyjäkään, tai sitten vaan sammaleet, kanervat ja mustikat ovat ne raudat jo sisäänsä nielaisseet.

 

Vanhojen aidanjäänteiden löytäminen oli monin paikoin hyvinkin vaikeaa. 

 

Omilla tavoillaan perin hienoa on aina havainnoida, miten luonto ottaa aivan kaiken haltuunsa jo kymmenissä vuosissa, puhumattakaan sadoista, tuhansista, saati sitten jostain oikeasti edes perushistoriallisesti merkittävistä aikajaksoista!

Mutta tavattoman kauniita kalliokangasmaastoja ovat kaikki nuo alueet! Lisäksi siellä näkyy lukuisia pienehköjä kivistä tehtyjä kasoja tai muita rakennelmia. Juurikaan muuta selvää me emme niistä saaneet, kuin että näkyvät sijainneen heti aidan ulkopuolella. Joten vartiomiesten posteiksi me ne päättelimme. Ja näyttivät suuri osa niistä aika juonikkaasti sillä tavoin sijoitetuiltakin, etteivät välttämättä suoraan näkyneet alhaalta päin lähestyvälle vihulaiselle tai muulle kulkijalle.

 

Tällaiset kivikasat eivät ole 3000 vuoden, vaan 70 vuoden takaa.

 

Portinvartijan koppi

Ajatuksemme oli kiertää vanhan aidan merkkejä seuraten takaisin lähtöpaikkaamme, autojen luokse. Mutta niiltä alueen kaakkoisimmilta reunoilta emme kyllä enää löytäneet ainuttakaan aidan merkkiä. Sen koillinen reuna oli ehkä rakennettu vähän ”sisemmäksi” kuin tuo aiemmin mainittu 100 metrin etäisyys lähimmästä varastosta?

 

Joku tuoreempi koju lähellä alueen ”porttia”.

 

Joka tapauksessa siinä aivan meidän autojemme kohdilla oli aikanaan ollut jonkun pienen rakennuksen jäänteet, jotka useat vanhan polven kirkkonummelaiset vielä muistavat. Siinä oli kuulemma sijainnut varastoalueen sisäänkäynti portteineen ja vartiotupineen.

Me jäimme mainion retkemme jälkeen vielä vähintään varttitunniksi turisemaan siihen autojen luokse. Ja ainakin minulle jäi ehdottomasti tunne, että pitää joskus tulla vielä uudelleen tuon aidan sijainti ihan kerta kaikkiaan selvittämään! Erinäisiä apumenetelmiä sitä varten on jo mieleeni rakentunut.

 

Mammuttejakin tuolla on näköjään aikanaan metsästetty kivikärkisillä keihäillä 🙂

 

–Kari