Kotakokous joulukuussa

Tiivistelmä: Yksi kiva kokoontuminen kotailtaan kavereiden kesken, Etelä-Suomen alkutalven hyytävässä säässä. Sellainen, joka sai kirjoittajan huomaamaan, mikä hyvien ystävien merkitys ihmisen elämässä oikein onkaan!

Tapahtui 2.12.2022

Valokuvista: Eivät tässä tarinassa useinkaan liity juuri siihen asiaan tai henkilöön, mitä kyseisessä kappaleessa käsitellään, mutta kaikki ovat juuri sieltä Porkkalan Vetokannaksen ranta-alueilta, missä tämäkin illanvietto tapahtui. Kuvat ovat yhtä vaille kaikki Harrin ja Tarjan arkistoista, joten kiitos heille myös niistä!

Perinteistä, taas kerran

Erilaisten perinteiden ystäväksi tiedän itseni ainakin minä. Ja jotain hajua sellaisesta voi aivan hyvin olla myös ainakin joillain lukijoillani, koska erinäisiä ”perinneasioita” olen varmasti aika monessa kirjoituksessanikin tähän mennessä käsitellyt. Ja perinteillä minä en tässä tarkoita mitään yleisperinteitä, kuten vaikka vanhanaikaisten retkeilyvarusteiden käyttöä – vaikka semmoisiakin vähän harrastan! Vaan sellaisia asioita, joita toteutetaan joillain tietyillä tavoilla, joissain sovituissa raameissa uudelleen ja uudelleen. Joka ainoa juttu tai keikka on yleensä kovastikin erilainen kuin edelliset, mutta tapahtuu kuitenkin jonkun tietynlaisen jatkumon osana.

Kaikkein tärkein asia niiden perinteiden kohdalla, joita tässä artikkelissa käsittelen, ovat ihmiset! Ne, joiden kesken niitä erilaisia hienoja jatkumoita harrastetaan. Niinpä tämän tarinan keskiössä ovatkin nyt sitten ihan oikeat ihmiset, henkilöt, kaverit, ystävät!

Tuumailuita kotaparlamenttiperinteen ympärillä

Tämä retki oli vuoden 2022 inkarnaatio sellaisesta pitkästä perinteestä, josta osallisten piirissä käytetään  nimeä Kotaparlamentti. Sen alkujuuret ovat jo 1980-luvulla ja ne olen joskus kirjannut muistiin artikkeliin nimeltä ”Lähieräilyn keskipitkä historia”. Varsinainen kotaperinne lähti liikkeelle muistaakseni vuonna 1993 ja sen tarinan olen puolestani tallentanut tarinaan ”Kotaparlamentin synnyt syvät”. Perinne on siis ihan kohta jo 30-vuotias ja ”still going strong”.

Tosin juuri tämän keikan kokoon kutsumista joskus alkusyksystä tuumaillessani minä tulin ekan kerran tietoisesti miettineeksi, että missäs sitä nyt oikein mennään? Jokunen eräveljeskuntaan jo pitkään kuulunut veli on näissä parlamentti-istunnoissa kokolailla säännöllisesti mukana ollut, toiset paljon harvemmin ja jotkut eivät vissiin noin koskaan. Toisaalta olen itse menneiden vuosien aikana päätynyt retkeilemään ja touhuamaan kokolailla paljon muiden innokkaiden ulkoilmaeläjien kanssa, erilaisilla rintamilla. Niinpä aloin ajatella, että ehkä tätäkin perinnettä voisi tavoilla taikka toisilla ryhtyä jopa jotenkin eteenpäinkin kehittämään?

Toimeksi taas kerran, ihan pikkuisen erilailla kuitenkin

Noiden tuumailujen tuloksena sain ainakin yhden idean heti silloin alkusyksystä. Se tulee nyt tähän sitten ylös kirjattua, koska moiset tapaukset sen verran harvinaisia omalla kohdallani kuitenkin ovat. Kysäisin kummipojaltani Pekalta, mahtaisiko häntä kiinnostaa kotaparlamentti-istunto Porkkalan rannoilla joskus vuoden lopulla? Ja kun taisin ainakin kohtalaisesti mainostaa tuollaisen tarjoavan hänelle varmasti paljon uudenlaisia kokemuksia, sain välittömästi kyllä-vastauksen. Ja löysimme molemmille sopivaksi perjantaiksi tuon 2. joulukuuta.

Sen jälkeen välittömästi  tiedon lähetys asiasta kaikille tutuille eräveljille ja sinne kalentereihin se sitten unohtui vuoroaan odottelemaan.

Kotaretken alkutahdit

Yllättävän nopeasti tuokin vuoro eteen tupsahti! Keskiviikkona keräilin kasaan kaikki tarpeelliset varusteet niin kodan rakentamiseen, kuin leiri-illanviettoonkin ja lastasin ne valmiiksi autoon maalla. Myös isot, rulliksi käärityt kotakankaat reunalistoineen kiinni kattotelineeseen ja punainen lippu kuorman perään.

Minä ajelin tuon kuormani kanssa sitten Porkkalan niemen vakipaikoille jo aika ajoissa perjantaina iltapäivällä, jotta ehdin valoisaan aikaan kantaa autosta leiripaikalle kaikki tarvikkeet ja myös kodan pitkät runkoseipäät ”salaisesta” säilytyspaikastaan tiheän metsän sisältä. Pekka saapui sinne sitten juuri sopivasti niin, että ehdimme pystyttää ja kalustaa kotaleirin kaksistaan ennen totaalista hämärän laskeutumista. Ja käydä myöskin äheltämässä riittävän määrän pieniä klapeja puuvajan vieressä. Tuo kaikki oli minun mielestäni mahdottoman mukavaa sillä tavoin, että noin Pekka pääsi ihan oikeasti näkemään ja kokemaan millainen epeli tuollainen lappalaistyyppinen kota on rakentaa ja leirikäyttöön ottaa. Käyttöönottohan tarkoitti meidän osaltamme tulien sytyttämistä, sekä omien varusteidemme sijoittamista mukaviin paikkoihin kodan reunoilla. Omien paikkojen vapaa valintahan on tietenkin aina ollut kodan rakentajien ikiaikainen etuoikeus 😊.

Kavereista – ystävistä

Yksin retkeileminen ja luonnossa oleminen tarjoavat tietysti omilla tavoillaan hienoimpia kokemuksia. Sitä lajia olen minäkin hyvin paljon kautta vuosikymmenten harrastanut ja joskus myöhempinä aikoina oikein analysoinut, että mikä nyt sitten kaikkein hienointa luonnon kokemista onkaan? Yksin, kaksin, kolmin, isommassa ryhmässä? Ja millaisia erilaisia hienouksia nuo erilaiset tavat ihmiselle tarjoavatkaan? Minun puntarointini näiden asioiden tiimoilla voit halutessasi lukea tuolta: ”Kaksin aina kaunihimpi?”.

Kaikilla muilla tavoin kuin yksin retkeillen, kaveri tai kaverit ovat se tekijä, jonka kautta sellaisten retkien erilaiset hienoudet toteutuvat! Siksi esittelen seuraavassa ne mainiot kaverini, joiden kanssa tällä kertaa päädyimme joulukuun alun iltaa Suomenmaamme eteläisimmillä reunoilla viettämään. Etunimillä heitä tässä kutsun, aivan kuten oikeassa elämässäkin. Ja siinä järjestyksessä, kuin kukin tähän leiriin nyt saapui. Minä kerron heistä kaikista omasta näkövinkkelistäni ja omalla tavallani. Koska muuta en oikein osaa.

Pekka

Minun kummipoikani, jonka kanssa meille on menneiden vuosien aikana myös yksi yhteinen rituaali syntynyt, joka ehdottomasti täytyy jo perinteiden kategoriaan listata! Etenkin kun asiaa yhdessä kotaa rakentaessamme sivusimme, päätellen kenties jo kymmenen vuoden ajan niissä ympyröissä yhdessä kulkeneemme! Pekka on siis nuori DI (ainakin minun perspektiivistäni), joka on omia reittejään pitkin päätynyt retkeilyyn tykästymään.

Se meidän perinteemme on sellainen, että johonkin aikaan keväällä tai alkukesästä menemme yhdessä retkeilemään jonnekin luonnon keskelle. Minä taidan olla aina paikkoja tai alueita ehdotellut, kun lähiseutujen mahdollisuuksista nyt sattuu allekirjoittaneelle paljon tietoa tullut kertyneeksi.  Sitten etsitään molemmille sopiva aika ja merkataan se kalentereihin. Ainakin kaksi meidän yhteisistä retkistämme olen joskus jopa kirjallisesti talteen laittanut. ”Kummisetäjuttu #5 – Meikon helteissä” ja ”Kummisetäjuttu #8 –Pusulan keskusylänkö”.

Jos joskus käy niin, ettemme keväällä syistä tai toisista kerkiä, sitten retkeilemme kesällä. Tai syksyllä. Tämän myöhemmäksi tuo ei ollut vielä aiemmin päätynytkään – mutta tärkeintä että tehdään!

Vesa

Vesa on sellainen todellinen vanha pieru ainakin meikäläisen kaveripiirin tiimoilla. Hän on myös ollut mukana Kotaparlamentin kuvioissa aivan melkein niiden alkusykähdyksistä lähtien. Olisiko toisesta tai kolmannesta kotakeikasta, jotka Erä-Masan kanssa aikanaan toteutimme? Ja olihan hän mukana joillakin yhteisillä lähieräseikkailuilla jopa jo noita ennenkin. Hän on se kuuluisa ”kolmas mies”, joka myös Lähieräilyn keskipitkän historian sivuilla esiintyy.

Lieneekö moinen edes niin kummallista siitä syystä, että olemme työkavereita jostain kaukaisen 1980-luvun alusta asti, eikä yhteytemme ole kai koskaan kokonaan katkolla ollut. Se jatkumo on porskuttanut eteenpäin ainakin meidän ”Stokkan keikka” –perinteemme kautta, jota olen pikkuhiljaa koettanut oikein aikakirjoihinkin tallentaa. Ja kyllä sen sitten joskus blogissanikin julkaisen, vaikka tuo vain jonkun verran luontokuvioihin linkittyy

Vesa on intohimoinen purjehtija, joka on niiden touhujen lisäksi myös varsin moninaisesti muunkin kuin saaristoluonnon piirissä kuljeskellut.  Meidän näkemyksemme jokusista asioista eivät aina kovin samanlaisia ole, mikä ei ole vähänkään ihmeellistä kenenkään kahden ihmisen välillä. Mutta harvojen kaverieni kanssa päädyn niin usein niin innokkaisiin väittelyihin kuin Vesan! Asioista olemme kuitenkin vain koskaan debatoineet, enkä ainakaan muista mitään hampaankolojuttuja koskaan jääneen. Ainakaan itselleni. Ainakaan paljon 😉.

Vielä yksi meidän kahden välinen kummajainen tulkoon mainituksi. Molempien tuhannet hienot muistikuvat J.R.R. Tolkienin klassikkoromaaneista, joista jotain helmiä silloin tällöin putoilee ties minkäkin retkien tuoksinassa. Näiden asioiden huipennuksena ovat olleet tähän mennessä kaksi tekemäämme ”Hobittivaellusta” eteläisen Suomen syksyssä. Sattuneesta syystä niiden tarinat löytyvät blogini kategoriasta ”Sulaa hulluutta”. Tässä suorat linkit niihin. ”Sulaa hulluuta: Hobittikävely Sammattiin” ja ”Kaksi hobittia, eli sinne ja takaisin”.

Aarno

Me tutustuimme toisiimme joskus, kun rakensimme omakotitalot viereisille tonteille Kirkkonummelle noin vuonna  2002. Ja havaittuamme kummallakin olevan paljon intoa lähiluonnossa kulkemisen saroilla, ryhdyimme muistaakseni noin siitä lähtien erinäisiä sellaisia retkiä yhdessäkin tekemään. Pikkuretkiä, päiväretkiä ja yön yli -retkiä.

Yksi yhteinen Lapin vaelluskin on meillä takana (Ruskavaellus Paistunturien erämaassa 1/8), puhumattakaan kunnon seikkailusta pohjoisen Norjan villeillä vuoristoseuduilla vuonna 2015. Ja sen jälkeen kun Aarno lähti vanhojen kiinnostustensa vetämänä mukaan myös metsänkäyntiharrastuksiin, olemme olleet mitä erilaisimmilla sellaisilla retkillä eri puolilla Suomenmaata varmaan jo kymmenkunta kertaa.

Eräveljeskunnan jäseneksi Aarno tuli mukaan myös aika varhain, minun muistini mukaan velikultien kerhon neljäntenä jäsenenä, täydentämään sarjaa Masa + Kari + Vesa.

Harri & Tarja

Meidän tiemme lähtivät Harrin kanssa risteilemään muistaakseni jotain tämän kaltaista rataa. Harri oli joskus lueskellut meikäläisen tarinoita joko minun omasta blogistani tai jostain muualta ja otti sitten yhteyttäkin kommenttikanavan kautta. Hän kun tuntui olevan aivan tavattoman innostunut nimenomaan sellaisesta lähiluontoretkeilystä, joka omienkin luontokokemusteni keskiössä on, ajatuksia tuli siitä lähtien sitten vaihdettua erilaisilla digikanavilla tuon tuostakin.

Harri lähetteli vähän väliä myös kuvia hienoilta leiri- tai taukopaikoilta ja pikkuhiljaa minulle alkoi tulla sellainen tunne, että olisi kiva tuo ihme luontosingahtelija joskus tavata ihan oikeastikin. Niinpä kerran jonain kesänä sitten viestin taas saatuani hyppäsin maastopyöräni päälle ja poljin paikanpäälle jonnekin niemenkärkeen. Havaitakseni vain leiriläisten sieltä jo poistuneen. Mutta saman kun tein uudelleen muutamien viikkojen päästä, niin jopa löysinkin tuon himoretkeilijän Kirkkonummen Linlon saaren yhdeltä rannalta. Ja löytyi sieltä samantien pari Harrin retkeilykaveriakin, Tarja ja Timo.

Siitä se sitten lähti. Harri ja Tarja retkeilevät sinänsä niin tavattoman tiheään ja paljon, etten minä heitä tavata ehdi kuin korkeintaan 1/50 –osalla heidän keikoistaan. Joskus ajattelin, että hehän ovat yhtä innokkaita kuin itse olin joskus. Kunnes huomasin olevani väärässä. En minä mihinkään tuollaiseen vauhtiin ole koskaan kyennyt! Mutta silloin ja tällöin olemme sentään onnistuneet sopimaan jotain paikkoja ja aikoja, missä olemme päässeet yhdessäkin iltaa tulien ääressä istumaan ja erityisesti retkeilyyn liittyvistä asioista turisemaan. Tässä linkit vaikka pariin sellaiseen, mistä olen tarinatkin joskus kirjoittanut ja julkaissut. ”Tarpit tanaan” ja ”Pivijengin syyskokoontuminen Porkkalassa”.

Tuo viimeinen olikin aivan hiljattain ja saa minut tuomaan esiin yhden Harria ja minua yhdistävän tekijän. Kuten myös Tarjaa. Se on täydellinen ja luultavasti myös ikuinen ihastuminen sellaisiin ulkoilu- ja retkeily- ja survival-varusteisiin, joista käytetään muiden muassa nimiä pivipeite, pivivaate, pivipussi, tai Bivvy Bag. Luulen kuulleeni, että minä olisin sen taudin heihinkin joskus tartuttanut, kuten vissiin kutakuinkin kaikkiin muihinkin, joiden kanssa vähääkään enempää olen koskaan aikaa viettänyt 😁.

Jone

Me törmäsimme sukellusharrastuksen piirissä joskus 90-luvulla. Ja se tapahtui nimenomaan semmoisen  harrastussukeltamisen ainakin siihen aikaan vähän erikoisemman alalajin piirissä, josta nimeä tekniikkasukellus käytetään. Ne meidän touhumme etenivät silloin sellaisia uria, jotka olivat aivan uusia Suomen maassa. Pidemmälle ja syvemmälle kuin koskaan ennen. Kaivoksiin, hylkyihin merellä ja mitä muita hulluja paikkoja nyt löytyikään. Perinteinen paineilma ei niissä touhuissa riittänyt, vaan Heliumia sisältävien seoskaasujen kanssa tekemisiin päädyttiin ja niiden moninaisten fysiologisten vaikutusten kanssa toimimaan opeteltiin. Opit haettiin silloin erilaisista julkaisuista Atlantin toiselta puolelta ja sovellettiin pohjolan ankariin oloihin. Hengissä me kaikki neljä silloisen sukellustiimimme jäsentä kuitenkin noistakin seikkailuista silloin selvisimme! Ja minulla on niistä kaikista kirjoitettuna lokikirjoja, joista ainakin jokuset herättävät puistatuksia nykyään luettuina!

Sen jälkeen kun minä olin löytänyt maastopyöräilyn ihanuudet rapakon takana jonkun aikaa asuessani, me harrastimme myös sitä lajia yhdessä Jonen ja Aiskin kanssa täällä Suomen etelärannikon tavattoman moninaisissa maastoissa. Olen täysin varma, että olen jonkun tarinan noistakin retkistä joskus kirjoittanut ja jossain julkaissutkin, mutten semmoista vaan nyt onnistunut löytämään ja tähän linkkaamaan L.

Aikamoinen ulkona liikkuja kun Jone on, hänet tuli sitten joskus myös eräveljeskunnan jäseneksi kutsuttua ja aivan mukavasti mies on erinäisillä yhteisillä retkillä sekä kokoontumisilla mukana sen jälkeen ollutkin. Mitä nyt joiltain muilta ”pikkuisilta” harrastuksiltaan tietenkin kykenee. Semmoisia ovat monien muiden ohella ainakin suunnistaminen, kaiken maailman Pirkan kierrokset ja jokuset Iron Man –kisat siinä sivussa silloin tällöin 😎.

Kotailta – sekä aamu

Paljon enemmänkin kertomista siitä riittäisi, mutta kun tämän kertomuksen fokus on osallistujissa, niin tämä menee nyt ääritiiviissä formaatissa.

Illanvietto sujui mukavien keskustelujen merkeissä. Porukkaa oli kodan tulipiirissä parhaimmillaan peräti seitsemän henkeä, joka on tämän kotaparlamenttikuvion ennätys, ainakin minun muistini mukaan. Aivan erinomaisesti kaikki sinne mahtuivat.

Yöpymään jäivät aivan suunnitellun mukaisesti sitten vain Pekka, Vesa ja minä. Me nautiskelimme iltaa laittelemalla herkullisia, kuumia kerrosleipiä nuotiolla, perinteisten amerikkalaisten ”Hobo Pie Iron” –rautojen kanssa ja turisimme kaikkia asioita maan ja taivaan väliltä. Juuri kuten tällaisissa ympyröissä aina.

Yö nukuttiin kuin pienet porsaat ja aamun sekä aamupäivän askareet sujuivat nekin tuttujen, lukemattomia kertoja toistettujen toimien mukaisesti. Eli vallan mahdottoman mukavasti!

Sen tähän vielä haluan lisätä, että hienoja hetkiä ulkona minä tykkään välillä juhlistaa pienen, omarauhaisen piippusession kanssa. Ja juuri sitä oikeaa fiilistä kyllä tällä keikalla piisasi! Mutten minä ehtinyt koko asiaa muistaa, koska koko ajan oli niin mukavia kanssakäymisiä meneillään muiden kanssa.

Aivan kertakaikkiaan hieno keikka, ainakin minun skaalassani!

–Kari

Advertisement

One thought on “Kotakokous joulukuussa

  1. Olihan tooosi hienoa päästä kokemaan Kotaparlamentin hehkua, monella tapaa! Kiitokset kaikille!

    Jerven on tänään suuntaamassa kohti Liesjärven kansallispuistoa mukanaan päätykappaleet sekä sivuliepeet. Eiköhän näistä saada jonkinlainen majoite kahdeksi yöksi aikaiseksi 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s